Le jour 47: Juhlasta arkea

Vappu on yksi suosikkijuhlistani. Mutta ei siksi, että silloin saa syödä munkkeja ja ripustaa serpentiiniä, vaan karnevaalitunnelman ja iloisten väkijoukkojen takia. Kun nämä otetaan pois, päivä muuttuu aika lailla päiväksi muiden joukossa.

Joo, ihan kivaa, syötiin munkkeja.

Tippaleipä, korvasieni, mitä näitä vappuherkkuja nyt on.

Olemme hyviä tekemään juhlasta arkea, eräs kaveri kuvaili omaa tapaansa viettää kalenterijuhlia. Tämä pätee minuun, kun juhlaa vietetään oman perheen kesken: meillä ei laiteta JVG:n virtuaalikeikkaa soimaan ja bailata ylioppilaslakit päässä olkkarissa.

En tiedä vaikuttiko kouluunpalaamisuutinen vai alkaako muuten vaan näin eristyksen pitkittyessä riskit tuntua pieniltä, mutta somesta päätellen kovin monet tutuista olivat järjestäneet alle kymmenen hengen vappujuhlia – turvavälein. (Ei kuvaa ilman näitä tunnussanoja.)

Yhtä aikaa nyrpistelin ja olin kateellinen, koska me emme!

Niin kauan kun kuvitteli, että kukaan muukaan ei nähnyt ketään, tämä ei tuntunut ollenkaan pahalta. Ja niin kauan kun kuvitteli, että kesään mennessähän tämä on ohi, mökkielo tuntui ihan kivalta larpilta.

Mutta nyt kun molemmat näistä alkavat murentua, kaipaan kaikkea: haluan jälkipelikaljalle, haluan huonoa läpänheittoa, haluan ihmispyramidin! Haluan juhlat!

Ja mutta toisaalta

Edellisen postauksen kirjoitettuani kuuntelin (uskomatonta kyllä, viikon myöhässä) Auta Antin Elämä-jakson. Ja mitä opin. No ainakin sen, ettei kannattaisi tuskailla julkisesti tai yksityisestikään, kannattaa vaan kuunnella Auta Anttia, sieltä viisaus löytyy.

– [K]un tunnustaa itselleen sen, että kaikki on paskaa, elämästä tulee siedettävämpää. Nimittäin semmosessa onnellisuuden tavoittelussa ja siinä uskossa eläminen, että omilla valinnoilla voisi kaikesta jatkuvasti tehdä parempaa, niin siinä ihminen jää helposti jumiin sellaiseen ajatukseen, että kun mä saavutan tän tai ton virstanpylvään, sitten kaikki helpottuu.

Eikä edes ole, kaikki paskaa siis. Esimerkiksi edellisessä postauksessa valittelemani motivaatiovaje töissä aiheuttaa sen, että vapaa-aika tuntuu kauhean arvokkaalta. Vaikka tavallaan ehkä on työmielessä ihanteellista ajatella, että joskus harmittelin perjantai-iltapäivisin, että joutuu maanantaihin asti odottamaan, että pääsee taas töihin, niin onhan toisaalta huippua sekin, että viikonloppua ihan odottaa ja se tuntuu palkinnolta.

Ja jos vielä bonuksena sattuu työviikko sen verran rasittamaan, että kotiviikonloppu ilman mitään ohjelmaa tuntuu ihan nautinnolliselta – no, se on kyllä täydellisen uutta tässä taloudessa.

Olen aiemminkin puhunut siitä miten valinnat, jotka aiemmin tuntuivat pakotetuilta, syntyvät nyt Porte-Chapeaux’n lähdettyä (pakotettuina) helpommin. Että kun lapsenvahtia ei vain ole, on turha kärvistellä pääsisikö tyttöjen viikonloppuun.

Mutta silloin kun valinnan mahdollisuus on, jään eittämättä todella pitkiin keskusteluihin itseni kanssa – esimerkiksi viime viikon osalta siitä lähtisinkö Turkuun viettämään suureellista perinteikästä lapsiperhehulabaloovappua, vai jäisimmekö Helsinkiin enemmän improvisoituun ja arkisempaan vappuun. Että maksaisiko retki vaivan.

Suen osuva edellisehtoon vatsataudin pyrskähdys lopulta ratkaisi kysymyksen, mutta voinhan silti esittää, että tein päätöksen ihan itse. Ohjelmaksi lapsille lanseerasin, että paistaisin munkkeja. Vappupalloja ei ostettaisi, männävuotista serpentiiniä ei kaapista löytynyt.

Aaton ohjelmana kävimme piipahtamassa aikuisten juhlissa. Ninja oli pukeutunut ninjaksi ja istua nökötti nojatuolissa kännykkäni kanssa, Sue minglasi vauvojen kanssa ja minä sain vaihtaa kuulumisia kavereiden ja tuttujen kanssa. Ihan iltakahdeksaan asti, enkä jäänyt edes suremaan sitä, että siitä ne juhlat oikeasti pian alkoivat. (How grand of me.)

img_20190501_1758347572399540806818973.jpg
Vappu, eikä edes sada.

Päivänä sitten paistoin ne munkit (ja ihmiskunnan historian parhaat munkit olivatkin) ja kävimme grillaamassa parit nakit ystävien pihalla. Sain viime hetken kutsuvierasliput Savoyn vappupläjäykseen, jota Ninja vihasi alusta loppuun; toisella puoliajalla onneksi osasi pistää penkille pitkäkseen ja nukahtaa. Show’n jälkeen saimme teatterin koristeina olleet ilmapallot mukaamme ja haimme lähikaupasta jäätelöt, joilla olin lahjonut lapset kuuntelemaan konsertin loppuun.

– Mikä onnen päivä, huokaisi Ninja kylmässä Espan puistossa mehujäätä lipoessaan. Eikä edes ollut ironinen.

Ja kyllä, samoilla linjoilla.