Le jour 35: Pinna kireällä

Kevät. Partasudit kasvavat puissa.

Maalailin tuossa taannoin kuka on tämän koronakriisin suurin voittaja. Joudun päivittämään lausuntoani: se on alakerran naapurimme Helsingissä.

Siihen malliin nousee nimittäin volyymi hetkittäin, että pian hävettää jo mökkinaapureidenkin suhteen. Ja ne ovat kaukana.

Voisi siis ajatella, että eristys alkaa vähän painaa päälle. Sekä lapsilla, jotka eivät osaa sitä artikuloida vaan purkavat ikävää ja pelkojaan turhaan kiukutteluun. Että aikuisilla, jotka eivät osaa sitä artikuloida vaan purkavat tylsyyttä ja väsymystään turhaan kiukutteluun.

Mutta onneksi näin poikkeustilanteessa myös vahvuudet nousevat pintaan. Minulla se kuulemma on kykyni olla ärsyttävä.

**

Blogitaukoa ei selitä (ainoastaan) ylläoleva, vaan ”omaksi ajaksi” allokoidun iltahetkeni vienyt Netflixin Tiger King! Herramunvereni miten järjetön stoori, ja totuusarvoja pohtimatta: miten hienosti rakennettu draaman kaari. Eli palataan aiheeseen, kun sarja on suoritettu loppuun! Tänään vielä ainakin yhden jakson ehtii sipaista.

Et la story continue

”Sain tarjouksen ja otan sen vastaan.”

Melko koruton viesti perjantaina Whatsassa (jossa lähes kaikki merkittävät keskustelut Professeur Porte-Chapeaux’n* kanssa käydään – ja loputkin pitäisi, koska tällöin voisi aina osoittaa olleensa oikeassa) sinetöi seuraavien aikojen suunnan: blogi tästä sitten tuli.

(*Kyllä, hän sai jälleen itse valita bloginimensä. Enkä muuten tajunnut, että joutuu tuollaisen heittomerkin kanssa nyt sitten taivutusmuodoissa puljaamaan. C’est complexique, tämä ranskautuminen.)

Olen vähän pohdiskellut, että pitääkö blogin hahmot esitellä, koska neljä uskollista lukijaani, joille olen Sisustusblogista kertonut, nämä hyvin tuntevat. Mutta menköön.

Votre sincerement, Mme Noir, on henkisesti ruuhkautunut keski-ikäinen ihmishenkilö, jonka nimivalinta kuvaa huumorinsa, sielunsa ja vaatteidensa väriä. Humanisti, tohtori ja asiantuntijatöissä yliopiston ulkopuolella – hämmästyttävää, tiedän, itsekin jaksan toistuvasti tätä äimistellä. On kuukauden sisään puhunut itselleen palkankorotuksen sekä uuden projektin, joka vaatii hyvän kasvun matkustuspäivien lukumäärään. Puhuu myös ”ranskaa” portugalin ja englannin sekoituksena muutamilla lukiosta tarttuneilla fraaseilla höystäen ja sujuvasti itsestään kolmannessa persoonassa.

Henkilön puoliso, Chapo (eli näin siinä käy, jos valitsee liian complexen nimen), on puolestaan jäänyt tavoittelemaan uraa yliopistossa, mikä on aiemmin vienyt perheen Kiinaan, mikä puolestaan sinetöi, että perheen mukaanlähtemistä myöhempiin ulkomaankomennuksiin ei enää ole harkittu. (Yllämainitun minähenkilön asiantuntijatyön lisäksi, se on.) Tosin esikoinen, Poulain, tuolloin 7, ilmoitti kotiinpaluun jälkeen, ettei enää koskaan aio asua Euroopan ulkopuolella. Että sikäli… Mutta ei.

Ei ennen työhaastatteluaan tiettävästi ollut käynyt Ranskassa. El Chapo siis. (Sanon tiettävästi, koska henkilö sijaitsee toisessa huoneessa, eikä se nyt ole niin justiinsa.)

Kysyttäessä mielipidettä isän Ranskaanlähdöstä samainen Poulain vaikeni tiukasti:

”Kirjoitat sen kuitenkin blogiin.”

”No en, haluan tietää mitä ajattelet.”

”…”

”No saanko kirjoittaa tämän, että en saa kirjoittaa?”

”Et.”

Eli kuten huomaatte, käsissänne on kirjallisuustieteen termein vahvasti ns. epäluotettava kertoja (joka ei osaa muotoilla WordPressissä pois väliä kappaleen jäljestä).

Perheen nuorempia lapsia Sueta (7) ja Ninjaa (5) – toki tietenkin itsekeksimänsä nimet – henkilön blogiharrastus on traumatisoinut vähemmän. Ja varmaan se Kiinakin. Mutta oletetusti oireilevat sitten erilaisilla vähemmän artikuloiduilla kiukuilla tulevaan vanhemman melko pysyvään poissaoloon. En malta odottaa!

Sitten on tietenkin jalkapalloa sekä lasten harrastuksia, fiktiivinen eloisa seuraelämä ja osallistuvat lasten isovanhemmat 166 kilometrin päässä, kuin myös iso kasa harhaisia kuvitelmia, joiden varaan tulevia vuosia suunnitellaan. Mutta niistä sitten seuraavissa jaksoissa! À bientôt mes cheres!