Sur l’independence

Se olisi kuulkaa puoli vuotta tätä kahden maan elämää takana ja uudesta normaalistani on tullut – tadaa! – täysin normaalia. Niin normaalia, että hämmästyn miten raflaavalta järjestely saattaa kuulostaa kaverista, jolle mainitsen asiasta ensimmäistä kertaa. (Koska kerrankos sitä ei ehdi kaverin kanssa puoleen vuoteen vaihtaa kuulumisia.) Eihän tämä nyt ole niin ihmeellistä, oikeasti.

Erityisen hienoa on ollut huomata olleeni täysin väärässä odotusteni kanssa: suunnittelin olevani kiukkuinen, katkera ja rasittunut, mutta en ole ollut mitään niistä. Ja pelkäsin lasten reaktioita, mutta he eivät ole reagoineet toisen vanhempansa muuttoon millään näkyvällä tavalla. (Huom: näkyvällä. Jää siis myöhemmän terapian tehtäväksi osoittaa kuvitelmani vääräksi ja korjata massiivista lapsuuden hylkäämiskokemusta.)

Otin itselleni ohjenuoraksi ennen muutosta tarkkailla Poulainia kanarianlintunani: ongelmallisen arjen tunnistaisin siitä, jos hän alkaisi kantaa liikaa vastuuta. Esikoiseni on nimittäin sillä tavalla erikoislaatuinen lapsi, että ns. tosi paikan tullen hän nielee oman hätänsä ja pysyy rauhallisena ja loogisena – ja stressaa siksi esimerkiksi pikkusisarustensa kanssa matkustamista, koska nämä eivät vastaavasti turhia pingota, vaan voivat hyvin heittäytyä makarooniksi lentokoneen käytävällä tai vetää kilarit jos sukka on vinossa, vaikka kuinka olisi bussi lähdössä ihan just nyt. Laskin siis, että jos hän alkaa huolehtia perheemme pärjäämisestä, olen epäonnistunut arjen kannattelemisesta vanhempana.

Mutta huoleni oli turha: kanarianlintuni ei ole lakannut kiukuttelemasta.

Jos siis ei varsinaista vastuuta, niin ylenmäärin itsenäisyyttä lapsille on jaettu – ihan niin paljon kuin vain ikätasoonsa nähden pystyvät ottamaan vastaan, ja epäilemättä jonkun mielestä enemmänkin. Poulainin tapauksessa tämä tarkoittaa, että hän koulun jälkeen ruokkii itsensä, menee harrastuksiinsa eri puolille Helsinkiä tai lähiostarille leffaan kavereiden kanssa – ja tapaan hänet usein arkisin vain aamupala- ja iltapalapöydissä. Hän osaa paitsi käyttää HSL:n reittiopasta, myös varata kirjastosta kirjoja ja tehdä lasagnea, joten näkisin, että hän on valmis pikkuhiljaa muuttamaan omilleen.

Viisivuotias Ninja puolestaan on ottanut onnensa omiin käsiinsä aamutoimien suhteen. Sääntönä kun on, että iPadia saa katsoa vasta kun kaikki aamupuuhat on hoidettu – jos aikaa ennen päiväkotiinlähtöä jää. Eräänä aamuna heräsin lapsen tiedusteluun, että hän on nyt pukenut, pessyt hampaat ja syönyt aamupalan (tietojeni mukaan ensimmäisen itse valmistamansa voileivän), voiko hän mennä pelaamaan. Ja voi sentään, kyllä hän voi! (Koska epäilen, että mikään maailmassa ei voisi ilahduttaa minua enempää kuin aamujen yleinen helpottuminen.) Siinä kohtaa kun ilmoitus aamutoimien suorittamisesta tuli minulle klo 5.20, jouduin opettamaan lapsen tarkistamaan uunin kellosta, että luku alkaa 7:llä, muuten pitää palata vuoteeseen.

Eli enää pitää opetella minuutit, niin alkaa olla keskeiset elämäntaidot hallussa hänelläkin.

Ja entäpä Sue? Arkimaailman ulottuvuudet, kuten kellot, bussireitit tai läksyt saattavat hänen kiinnostuksensa vielä sivuuttaa, mutta viikonloppuna olivat olleet kavereiden kanssa pihalla ja menneet sitten omatoimisesti kolmeen pekkaan lähikahvilaan suklaakeksille ja osanneet laskea rahoistaan vielä kavereille limpparitkin.

Kyllä me pärjätään.