Soitin tänään koronaneuvontaan. Vaikka sanovat, että ei saa soittaa tuloksia kysyäkseen, soitin silti, enkä raaskinut katkaista jonotusta työpalaverin ajaksi. Vietin siis aamuisen Teamsin taustamusiikilla, ja tietenkin ne vastasivat sitten juuri kesken kokouksen. (Kuinkakohan paljoa jonoa kasvattaa ne ”Aa, sori, en tajunnut, että vastasitte” -dialogit?) Kävi ilmi, että testi _oli_ otettu, lapsen sotulla löytyi näyte, mutta sitä ei vielä oltu analysoitu.
Haluaisin ajatella, että soittoni ja sen välillä, että vastaus (nega) tänä iltana vihdoin tuli, ei ole yhteyttä. Ja yritän aktiivisesti välttää sen ajattelua, että ”omalla rahalla” vastauksen saa sieltä Hernesaaren autokaistalta kuudessa tunnissa, ja julkisen maksamana siihen meni kahdeksan _päivää_.
Vaan eipä olisi tietysti pörriäisillä myytävää työterveysasiakkaille, jos julkisen puolen näytteet tulisivat ulos yhtä nopeasti kuin yksityisen.
Mutta onneksi emme odottaneet tulosta, vaan lapsi on ollut koulussa jo eilisestä, siis viikon lievän flunssasairastamisen jälkeen. Vanhan maailmanjärjestyksen aikaan olisi mennyt kouluun todennäköisesti jo viime viikon torstaina.
Mutta nyt kun siis kaikki näytti hyvältä, kaikki perheestä olivat terveenä – sain viestin, että lapsenvahti on vähän oireinen ja menee huomenna koronatestiin. Eli kuullaan sitten taas viikon kuluttua. Onneksi työmenoja oli sovittuna vain kahdelle seuraavalle illalle.
Tämä mielipide ei ole kauhean uniikki eikä yhtään rakentava, mutta sanon silti, että nämä testaushommelssonit eivät nyt kertakaikkiaan toimi näin. Ja kuten ystäväni tänään laskeskeli – eipä auta koronavilkun vilkutuksetkaan, jos tiedon saa kymmenisen päivää sitten tapahtuneista altistumisista. Hyvää on tietysti se, että 14 päivän omaehtoisesta karanteenista valtaosa on ehtinyt mennä ohi ennen tiedon saamista.
**
Mutta joo. Vähän kotipainotteista on siis ollut elämä. Riittävän, minun makuuni. Onneksi tämä hiljattain alkanut juoksuhaasteeni kuitenkin sekä motivoi että antaa tekosyyn poistua kotoa edes hetkeksi. Tänään pääsin ja pakotin itseni lenkille vasta lasten jo käytyä nukkumaan, eli lähempänä kymmentä. Moitimme: ulosastumisen hetki. Kiitämme: juoksemisen aloittaminen! Aloittamisen tuskainen kynnys on ylitetty!
Ja kun nyt päätin juosta vain lyhyesti, päätin spontaanisti kokeilla myös kuinka pitkälle pääsisin Cooperin testissä. Epävirallinen tulos, joka sisältää yhden ylämäen sekä yhden valokuvan ”kuusta”, oli 2220 metriä – jonka lenkin jälkeen googlasin ”hyväksi”, mutta paljoa ei puutu ”erinomaisesta” minun ikäluokassani, joten hyviä tilastosyitä juoksemiselle löytyy koko ajan lisää.
Lisäksi sain juoksukelloltani mitalin. Mitalit ovat parasta mitä juoksukellot tarjoavat!
**
Niin ja tosiaan: Le Professeur pääsi viiden päivän matkanteon jälkeen perille. Ei ollut unohtanut hanaa auki tänne lähtiessään, enkä minä ollut saanut sakkoja siitä tammikuisesta peltipoliisin välähdyksestä. Ehkä se olisi toki selvinnyt jo aiemmin ulosoton muodossa.
Mutta siis tout va bien. Tai melkein tout ainakin.
Ranskalainen sisustusblogi 