Ma vie axée sur la performance*

* Eli perinne se on tyhmempikin otsikointiperinne.

Liina (jonka Jouluputki on muuten blogosfäärin riemastuttavin comeback, omani todellakin mukaan lukien) on tarkkasilmäisesti havainnoinut aika-avaruudessa tapahtuneen pieniä häiriöitä tässä loppuvuodesta. Oman arvioini mukaan olen saanut käyttööni vain noin kolmanneksen kalenteriin merkityistä päivistä.

Toki jos nyt ollaan ihan äärirehellisiä, kuten blogeissa kuuluu, en ole varmaan koskaan ennenkään joulukuun puoliväliin mennessä tehnyt ensimmäistäkään jouluasiaa, mutta silti tänä vuonna niin sanottujen suoritettavien asioiden lista tuntuu poikkeuksellisen työläältä. Mikä sitten toisaalta onkin vain luonnollista, kun huomioi, että jouluun on enää kolme yötä.

Eilen suoritettavana oli elämys. Useamman kuukauden odotin Amos Rexin jonojen pienenevän, mutta vihdoin sitten eilen otin kalenterin kauniiseen käteeni* ja totesin, että jos en halua käyttää viikonloppuani jonottaen – kuten en halua – kyseessä on toden totta ainoa vapaa ilta ennen Team Labin näyttelyn sulkeutumista.

Ja vapaalla tarkoitan, että iltaan oli allokoitu vain kahdet futistreenit ja yhdet päiväkodin joululaulajaiset. (Joihin emme siis menneet – vähän arvoin, että onko tämä täsmennys tarpeen. Että miten sekopäisen kuvan itsestäni olen onnistunut luomaan.)

Aina lasten kanssa ihania retkiä suunnittelessaan miettii miksi niin harvoin tulee käytyä. Ja retkelle lähtiessään sitten muistaa. Yksi vihaa keskustassa käymistä, toinen vihaa kävelemistä, ja kolmas hermostuu, koska pidetään kädestä, koska ei pidetä kädestä ja koska kädestä pidetään väärin. Toinen potkii kolmatta jaloille liukuportaissa ja yksi stressaa, että kaksi muuta katoavat sähläämisensä takia ihmismassaan.

Mutta ei ollut jonoa!

Ja sisälle päästyämme lapset nauttivat juuri niin paljon kuin tiesin heidän nauttivan. Koska onhan se huikean elämyksellinen näyttely. Visiitin jälkeen syötin lapsille pitsaa ja vanhemmuuteni neljättä kulmakiveä, jälkiviisautta.

– No eikö ollutkin kiva kun lähdettiin?
– Minähän sanoin, että tykkäisitte!
– Mitä jos koittaisitte muistaa tämän ensi kerralla, kun lähdetään jonnekin.

Jännä etteivät halua kanssani retkille.

* Luulet ehkä, että viljelen tyhjiä sanontoja, mutta olen kyllä aidosti sitä mieltä, että käteni on poikkeuksellisen kaunis!

 

Expectation et realité

Ihmisten reaktiot uutiseeni ovat olleet pääasiassa hyvin ihastuttavia. (Ja nyt kun alan pohtia, kuulostavat hieman samoilta kuin uutiseen kolmannesta lapsesta. Versus ensimmäisesä: Oioioioi, ihanaaaa! Ja toisesta: Ah, ok.)

– Mitä ihmettä!

– Mitä helvettiä?

– Eroatteko nyt heti vai vasta sitten myöhemmin?

Ooooh! Ihanaa! Lempibloggaajani on palannut!

Myös esihenkilöni vaikutti uutisesta huojentuneelta. Päättelen sen kuitenkin johtuvan siitä, että tajusin alustukseni puolessavälissä johdatteluni kuulostavan täsmälleen raskausuutisen pohjustukselta. (Reaktioita mihin neljännen kohdalla en oikein pysty kuvittelemaan.)

Ja kysyttyä eroa suunnitelmaan ei tosiaan ole liitetty. Kuitenkin jonkinlainen vapauden läikähdys muuton ajatukseen yhdistyy – mikä on hyvin harhaista, tiedän. Todellisuudessahan käytössäni oleva ns. vapaa-aika tulee radikaalisti vähenemään. Suurin ja ainoa vapauteni liittyy siihen, että voin itse valita milloin tiskikoneen täytän. Koska itse sen saan aina täyttää. Mutta eipähän tarvitse kuulla, että sen on jättänyt väärällä hetkellä täyttämättä – tai siis oikealla.

Tätä mietin tänään, kun sen olin jättänyt täyttämättä (mennessäni täyttämään pesukonetta siinä välissä), ja luonnollisesti vastasin kritiikkiin kypsästi, että ”eipä sunkaan tarvitse tätä sitten kauaa enää katsella”.

Kyllä, olen hyvin ylpeä dialogisista taidoistani.

Tähän peilattuna oletan kuitenkin, että voi tehdä hyvää ihmisen parisuhteelle näin kahdentoista vuoden jälkeen kokeilla asumista eri osoitteissa – ilman eroa. Kukaties voi löytää uusia ruusuisia puolia toisen läsnäolosta sen tapahtuessa.

Ceci n’est pas une divorce.