Le jour 22: The new normal (II)

Ystävä lähetti tänään whatsappiin kuvan kotikadulleen tulleesta kahvikioskista – pointtina kai oli, että olipas hauskaa, kun kotikadulle tuli käymään kahvikioski. Minä en osannut muuta kuin päivitellä ihmisiä kasuaalisti seisoskelemassa ja juttelemassa keskenään. Useita perhekuntia! Yli kymmenen ihmistä yhdessä kuvassa!

Quarantine life: new level unlocked.

Olemme kyllä ottaneet tämän eristäytymisen siinä määrin tosissaan, että tavallinen maailma ja ihmisten välinen kanssakäyminen alkaa tuntua aivan utopistiselta. (Ja tästä perspektiivistä kaupungissa asuvien tuttujen elämä kuulostaa kovin muuttumattomalta. Näkevät ihmisiä pihoilla! Käyvät lenkillä yhdessä! Juttelevat naapureille! – No okei, en tekisi mitään noista asioista normiarjessani(kaan), mutta voisin varmaankin tehdä.)

Järjellä ajatellen toivoisi, että tästä oppii yhtä nopeasti pois kuin mitä tähän on solahtanut. Voi mennä muuten melko vaikeaksi paluu ihmisten planeetalle.

Ja samalla pohdin, että tuleekohan kättelystä sellainen muinaisjäänne kuin tupakoinnista: jos elokuvan tunnistaa 1950-lukulaiseksi siitä, että jokainen hahmo tupakoi, niin samalla tavoin leffan näkisi 1900-lukulaiseksi välittömästi tarpeettoman läheisistä ihmiskontakteista.

– Juu, juu, silloin kun mummo oli nuori, ihmisillä oli tapana koskea toistensa kämmeniin ja heilutella niitä vieraita ihmisiä tavatessaan.

On ollut myös hyvä huomata, että muut perheenjäsenet tuntuvat ottavan uuden normaalin yhtä mutkattomasti. Tai jos rehellisiä ollaan, dialogia aiheesta olen käynyt vain Poulainin ja Suen kanssa*, muiden osalta päättelen. (Porte-Chapeaux ei ole tuntunut kaipaavan ihmiskontakteja pariin vuoteen Ranskassa, joten tuskin nytkään.)

* Ehdottomasti tämän vaiheen parasta antia: keskustelen lasteni kanssa (hetkittäin). Tänään Poulainin kanssa kävelyllä vaihdettua sanamäärää ei normioloissa saataisi kasaan edes viikossa: -Mitä ruokana? -Eilistä. -Mitäs koulussa? -Ei mtn. -Kenen kanssa menet? -[Nimi]. -Missä mun [insert any word] on? -Lipaston päällä / kylppärin lattialla. -Syömään. -Syömään! -SYÖMÄÄN! -Tuutko hakee? -Tuu bussilla.

Le jour 20: Hel(l of a) looks

Olen aiemmin kertonut kaiken tämän, mutta jos yksittäiset huomiot laittaa yhteen pinoon:
– Porte-Chapeaux saapui tänne Ranskasta mopolla.
– Me muut pakkasimme (kaksi ja puoli viikkoa sitten lähtiessämme) tavaraa viikoksi.
– Pesen pyykkiä lauantaisin. Käsin.
– En käytä kameraa videokokouksissa.

Lopputulema: näytämme aivan totaalisen möröiltä.

Huomautin Monsieur Professeurille, että hän näyttäytyy oppilailleen video videolta enemmän metsittyneenä, minkä seurauksena hän siisti itselleen samihedbergparran ja hyvin nopeasti palautteen jälkeen pelkät viikset. Olen ehdottanut, että voisin samalla laitteella käsitellä myös hänen hiuksensa. Ja pian myös omani.

Kampaukseni ei nimittäin kasva ulos nätisti.

Olen suomalaisen ohuen ja suoran hiustyypin pettynyt omistaja ja ollut lyhythiuksinen noin aina, viimeiset tosi monta vuotta samalla kampauksella – helpolla sivulle tai taakse kammattavalla Rapinoe-tukalla. Jos nyt ehkä vähän vähemmällä tukalla kuin Rapinoe. Ja siis nykytilanteessa uudelleenajatellen: ehkä helposti laitettava, mutta ei-ollenkaan-laitettuna ei-muuten-ollenkaan-toimiva.

Olen jo useamman illan istunut käsieni päällä, etten pikkuisen nipsaisi itselleni lyhyempää otsatukkaa.

Järjellä tiedän, että ulkonäkö ei siitä varsinaisesti parane. Mutta toisaalta en myöskään juuri itseäni peilistä katsele.

Vaatetuksen osalta en viitsi edes aloittaa.

Ulkovaatteiden kohdalta toki pohdin, että jos nyt oikeasti tosi pitkään täällä mökillä aiotaan evakoitua, jossain kohtaa lasten toppahaalarit ja talvikengät saattavat alkaa olla liian lämpimät. Mutta sitten voinee suoraan siirtyä sisävaatteisiin ja kesään mennessä housuista on joka tapauksessa tullut kapreja ja paidoista teeppareita, eli hoitunee itsestään tämäkin ongelma.

Ja ainahan voimme siirtyä yhden koon suurempiin vaatteiden käyttäjissä. Kuten teemmekin. Vain Porte-Chapeaux jää tässä leikissä housutta.

Le jour 18: Pyykkipäivä

Kysyin eilen lapsilta, että mitä he haluaisivat tehdä viikonloppuna.

Ha ha!

On erityisen tärkeää säilyttää huumorintaju poikkeusoloissa!

Teemme siis ihan sitä samaa kuin kaikkina muinakin päivinä. Paitsi töitä. Mikä tarkoittaa, että päivässä on vielä enemmän tunteja täytettäväksi.

Huomaan, että tämä alkaa tuntua hieman raskaalta.

Olen tainnut käyttää termiä ”mökki” nykyisestä korona-ajan asumuksestamme – mikä saattaa johtaa ajatuksia hieman harhaan. Itselläni ainakin johtaisi, sillä ymmärrän mökin maakellarin hajuiseksi puolikosteaksi tilaksi, johon vesi pitää kantaa sisään ja ulos; vähän paremminvarustelluissa saattaa toki olla juokseva sähkö.

Sellainen oli tälläkin tontilla aina 2017 asti, jolloin vanhempani rakennuttivat tämän uuden pytingin. Joka siis minun standardeillani – ja varmasti ihan yleisilläkin – on omakotitalo, ja ainoa nykyajan mukavuus, joka täältä puuttuu, on pesukone.

Pääsen siis larppaamaan 1950-luvun elämää lauantaisella pyykkisavotalla (jos ei siis lasketa, että lämmintä vettä tulee hanasta) – mikä pääsee kyllä listoillani niiden palkitsevampien kotitöiden joukkoon. Toistaiseksi olen saanut myös avuksi Suen tai Ninjan, mikä johtaa sopivaan määrään sekoilua, ja – ennen kaikkea – siihen saa kivasti kulumaan pari tuntia!

Paljon muuta järkevää en sitten tänään olekaan tehnyt. Sekin ehkä ihan vähän ahdistaa.

Eli hukkaan menee kyllä kaikki tämä vapaa-aika minussa.

Le jour 16: Pietarista länteen

Jos emme olisi nyt tässä, olisin Pietarissa. Mutta koska tässä nyt ollaan, Nevan rantojen sijaan kävelin metsässä ja puhuin puhelimessa sen ystäväni kanssa, jonka piti nyt asua Pietarissa. Ja asuukin mökillään.

Tarinan opetus on, että aina pitää mennä heti. Ystävän Venäjänretki kesti lukuvuoden ajan, ja koko syksyn oli muka niin paljon kaikkea, että ei pystynyt suunnittelemaan matkaa – kunnes tänne ihan viime tinkaan, huhtikuun alkuun.

Peruminen tekikin siksi aika tiukkaa: siirron mahdollisuutta ei ollut, ja olin odottanut matkaa ihanana omana aikana (TM), joka on objektiivisesti tarkasteltuna ollut melko vähäinen resurssi elämässäni. En edes kysynyt matkaseuraa, vaan odotin matka-aikaa omassa seurassani – harhaillen päivät kaupungissa ja iltaisin syöden ystäväni kanssa ihanaa georgialaista ruokaa ja juoden vain terveellisiä määriä vodkaa.

Mutta ennen kaikkea peruminen teki tiukkaa, koska päätös piti tehdä juuri niillä hetkillä, kun seuraava kvartaali oli vasta romahtamassa. Seuraavalla viikolla, kun peruttiin (siirrettiin) Suomelle historialliset EM-kisat*, se ei enää tuntunut niin pahalta. Oli jo ilmeistä, että nyt perutaan kaikki.

* Meillä siis toden totta oli liput Köpiksen peliin kesäkuussa. Suomen ensimmäiseen EM-peliin ikinä. Minä Suomesta, Hattuteline Ranskasta. Siinäkin laatuaikaa yksinäni laivassa ja SJ:n kyydissä.

Vielä emme ole virallisesti peruneet kesän junamatkaa Ranskaan – sekin pitkään suunniteltu ja odotettu (osa riemulla, toiset kauhulla) perheseikkailu – mutta melko mahdotonta on nähdä senkään enää toteutuvan. Sellaista tämä nyt vain on. Bof!

Tässä keväässä ja kesässä oli monta harvinaista, ainutkertaista, hienoa juttua, ja nyt niitä ei ole. Kriisitilanteessa on kuitenkin myös helppoa nähdä omat privileegionsa. Mitä etuoikeutetumpi, sitä enemmän on jänniä juttuja peruttavaksi.

Pitkäkestoisesti silti kalvaa se, että futistreenit on peruttu.

– Oletteko tulleet ajatelleeksi, että kesäkautta ei ehkä ole, yksi pelitoveri kysyi viime sunnuntain treenizoomissa. (Ei, emme treenanneet – juttelimme treenien aikaan.)

En ollut. Nyt olen.

Se on surullista.

Le jour 15: Tylsyys laiskistuttaa

Numeroista päättelen, että nyt on kaksi viikkoa takana tätä. Kevytversiota eristyksestä kyllä muutama viikko pidempään, kun koronatietoisuuden nostaessa päätään olin jo maaliskuun alussa kevyiden flunssaoireiden takia etänä töistä viikon, ja sitten erilaisten lasten kevyiden flunssaoireiden takia kutakuinkin toisenkin viikon.

Ja mietin silloin, että jos lapsiperheissä oikeasti ryhdyttäisiin rajoittamaan kaikkea kanssakäymistä kevyiden flunssaoireiden takia, ei kukaan lapsiperheellinen enää tulisi käymään töissä tai koulussa.

Ja hah, nyt myös ilman flunssaoireita!

Mutta kaksi viikkoa siis tätä takana – ja vanhasta normaalista tuntuu olevan kokonainen elämä. Ja kuten jo viime postauksessa sanoin, tuntui jopa turvalliselta uutinen erakkoajan jatkoajasta: en ole enää valmis ihmisten pariin!

Mikä tästä tekee jännää, on se, että koen olevani erittäinkin sosiaalisesti orientoitunut; haluan vanhan puhelinmainoksen (jonnet ei oo tässä blogissa, niin ei hätää) olla kaikkialla, kaikkien kanssa, kaiken aikaa. Tai ehkä tämä onkin juuri fomoihmisen paras mahdollinen todellisuus: missään ei ole bileitä, jotka voisit missata!

Mutta arjen täydellinen monotonisuus ja tapahtumattomuus johtaa myös siihen, että jopa ne kavereiden nettitreffit tuntuvat ponnistuksilta.

Saati, että pitäisi pukea housut ja kammata kasvot. (Täällä skutsissa toimii netti sen verran huonosti, että olen suorittanut kaikki videokokoukseni ilman livekuvaa. Ja ilman housuja.)

Saati, että pitäisi sykkiä seitsemän päivää viikossa aamusta iltaan töissä ja harrastuksissa ja säätämässä ties mitä. Eli vaikka lupasin pidättäytyä tulevaisuuden ennustamisesta, ennustan, että tulemme todistamaan vielä aivan uskomattomia ameebamaisia syvyyksiä ennen kuin tuolla taas seuraavan kerran kiireisen työpäivän jälkeen jossain näyttelynavajaisissa kilistellään ja minglaillaan.

**

Muissa uutisissa: yksi parhaista, Siina, nimesi Facebookissa koronan hyvissä puolissa, että hänen lempibloggaajansa ovat nousseet haudoistaan. Ja siis todellakin sama, koska Liina! Mutta myös saatoin siinä kuvitella, että minä olisin yksi niistä lempibloggaajista. Tsihi!

Älköön kukaan minua todistako vääräksi tässä. Paitsi että se haudoista nouseminen kuulosti kyllä vähän väärältä. Osuvammin olisi sanottu, että laskeutuneet hautoihinsa. Mutta close enough! Nouse, Siina, sinäkin! Tai kurkista ainakin välillä vähän!

Le jour 13: Uutispäivä

Jatkoajalle mentiin. Kuten arvattavissa toki oli, mutta toisaalta tulevaisuuden arvailu on nautintoaine, jonka viihdekäyttöä olen pyrkinyt vähentämään.

Ensin aamulla saapui tieto, että Ranskan yliopistossa ei järjestetä lähiopetusta enää tällä lukukaudella. Mikä siis tarkoittaa, että le Monsieur Professeur viettänee Suomessa yhteen putkeen jopa viisi kuukautta. Mitä taas voi pitää jonkinmoisena suunnitelmien muutoksena siihen neljään päivään huhtikuussa ja kesälomaan heinäkuun puolivälistä elokuun puoliväliin, mikä oli voimassaoleva suunnitelma vielä kolmisen viikkoa sitten.

Ja sitten nyt illalla – en tiedä miksi kerron, ehkäpä kirjoitan ylös myös historiaa itselleni – tieto siitä, että jo määrättyjä rajoituksia jatketaan huhtikuun puolivälistä toukokuun puoliväliin. 44 päivää vielä siis. Noin.

Ensin olin silleen, että nonni. Ja sitten olin silleen, että ohhoh. Ja sitten olin sitten, että heh, eipä tarvi mennä toimistolle vielä viiteen viikkoon. Ei niin, että töissä olisi mitään vikaa, päinvastoin – mutta toimistossa on. (Tästä ehkä lisää joskus. Jonossa on 44 postauksen aihetta. Noin.)

Eli ajatus katkon jatkumisesta ei tuntunut yhtään pahalta. Vaikka ei tämä nyt ehkä varsinaisesti lomaa ole, on tässä kuitenkin (yhä) meille ollut paljon hyvää. Kiireetöntä aikaa perheen kanssa. Tai sitten olen vain täydellisen laiskistunut, ja iloinen, kun ei näköpiirissäkään ole tuo tavanomainen arjen suorittaminen.

Tänään, kun täällä vanhallamaalla oli yöllä satanut ensilumi, teimme pihaan pulkkamäen, ja annoin lapsille oikein vasiten luvan syödä lunta. Kun kuitenkin mielenne tekee – ei se tämän puhtaammaksi meidän elinpiirissämme tule.

– Tästä saa ihania lapsuusmuistoja, huokasi kuusivuotias.

Näin toivon.

Le jour 12: Rutiinien vaikeudesta

Huoli pois, en aio kirjoittaa miten tärkeää on pitää kiinni rutiineista poikkeusaikana. Se viesti on nähdäkseni tullut jo mediassa saturaatiopisteeseensä. Aion vain käyttää päivän sormiharjoitukseni kertoakseni, että rutiinit ovat nähdäkseni lähtökohtaisesti mahdottomia. Ne ovat olemassa vain toteutuessaan aina.

Mikä onkin muuten osasyy siihen miksi palasin blogiini tällaisella päivittäisen postaamisen linjalla. Koska jos voin jättää postaamatta yhtenä päivänä, voin yhtä hyvin jättää seuraavanakin. Tai toisin sanoen, jos vaatisin, että minulla pitäisi olla jotain erityistä sanottavaa, en postaisi koskaan. Tämä päivä teki jo tiukkaa, kun eilisen skippasin.

Eräs ystäväni sairastui vakavasti viime syksynä, ja otin tavaksi soittaa hänelle joka päivä. Puhelut olivat usein vähän höpsöjä, koska, no, joka päivälle ei nyt ollut niin hirveästi aihetta. Mutta tietenkin tärkeitä: soittaminen oli keino edes jotenkin osallistua. Ja joka päivälle löytyi aina sopiva aika.

(Mietin pitääkö tässä referenssiksi kertoa, että olen viimeksi soittanut puhelimella jollekulle ihan noin muuten vain vuonna 1996.)

Jossain vaiheessa kuitenkin, kun kaikki näytti menevän (ja siis menikin) jo paremmin, kyseenalaistimme yhdessä puhelussa soittamisen jokapäiväisyyden – että voihan sitä vähän harvemminkin soitella. Olen soittanut sen jälkeen kerran. Optimaalista hetkeä optionaaliselle toiminnalle ei koskaan tule – eli ehkä sitten huomenna!

Päivä 8 tässä karanteenikohteessa. Alan olla melko varma, että palapelistä puuttuu paloja. Se nähdään pian – tai sitten ei koskaan.

Tai ehkä rutiinit ovat vain minulle erityisen vaikeita. En jaksa pitää montaakaan asiaa niin tärkeänä, että saisin toistettua niitä aina. Tai sitten olen vain niin hauskan spontaani!* Mutta sitten kun asioista ei pidä kiinni, niistä tulee neuvoteltavia, säädettäviä, kunhan nyt sinne päin.

Eli päivärutiinit meidänkin etäkouluumme on kyllä aikataulutettu ja kirjattu ylös, ja niitä noudatettiinkin ekat kaksi päivää. Poulainin kanssa sovimme käyvämme lenkillä joka päivä, ja kävimme ehkä neljästi. Eilen olin yksin. Tänään sanoin kolmesti ääneen, että jaaha, pitääkin käydä vähän jaloittelemassa ennen iltaa.

Ei tarvinne kertoa tuota loppuun.

* Ja siis tietenkin voi olla myös harvemmin toistuvia rutiineja, mutta niihin kuuluu sama logiikkaa. Treenejä ei voi jättää väliin mistään syystä, koska sitten ne voi jättää väliin mistä vain syystä. (Tälleen aukikirjoitettuna kuulostan hieman joustamattomalta.. Vaikka eikö juuri ollut puhe, että olen hauskan spontaani!)

Le jour 10: TGIF

Ajanlasku on vaikeaa. Viikonpäivistä pysyy juuri ja juuri perillä, koska on sovittuja kokouksia ja lasten läksyt pitää osata katsoa tietyn päivän kohdalta, mutta että tuon otsikon saisi kohdilleen katsomatta edellisen postauksen numeroa – mahdotonta.

Mutta perjantaihan se siis toden totta on!

Ja siis perjantai-ilta kavereiden kanssa! Moninäköpuhelun avulla eli internetitse, aivan nerokasta! Ja heti tuli sellainen olo, että miksi emme ole keksineet tätä aiemmin, sen sijaan, että on epätoivoisesti kalenteroitu treffejä kahdesti vuodessa neljän kuukauden päähän. Mutta tajusin samalla hetkellä, että no juuri siksi, että ei kukaan olisi ollut vapaa videopuheluunkaan yhtä aikaa paitsi ehkä elokuun kuudentenatoista, jos siis tänään olisi sovittu.

Ja nyt vaan että ens perjantaina samaan aikaan sitten!

Ihan kuin olisi nuori ja huoleton jälleen!

Paitsi että ei liian nuori, koska sitten tulee mieleeni anekdootti, kun vaihtarivuoden aikana kerran päätin soittaa kavereilleni yleisöpuhelimesta. Olin paria viikkoa aiemmin – luonnollisesti – lähettänyt kirjeen, jossa kerroin, että soitan silloin ja silloin, ja ajattelin, että olisivat koko porukka kerääntyneet sinne odottamaan kallisarvoista puheluani. (Kuten kierrättivät porukalla kirjeitä.) Mutta ei siellä sitten ollut kuin se puhelimen omistaja. Ja vähän olin pettynyt.

Sellaista, lapset, oli elämä 1900-luvulla.

Mutta toista se on nyt, kun kaapelia ja sähkömagneettisia aaltokenttiä pitkin tulevat ystävät ihan elävinä kuvina omaan kotiin. Saa olla onnellinen. Sekä teknologiasta, että ystävistä.

Ne jälkimmäiset olivat kyllä hyviä myös ysärillä. Olen antanut anteeksi jo sen puhelunkin!

Le jour 9: Going underground

NO NIIN, JAAHA, ONPAS SITTEN AIKA LÄHTEÄ KOHTI HELSINKIÄ. AUTO ON PAKATTU JA NYT STARTATAAN. HELSINKI KUTSUU, HEI VAAN MÖKKIELÄMÄ!

(Eli jäämme tänne. Menemme maan alle. Ainakin kunnes perheemme karanteenit on suoritettu. Älkää kertoko kenellekään!)

Disclaimer 1: olemme (parhaiden kykyjemme mukaan) arvioineet, että Uudenmaan sululla tavoiteltua tarkoitusta emme parhaiten palvele palaamalla nyt Helsnkiin, päinvastoin.

Disclaimer 2: ymmärrän, miksi säännöt tehdään kaikkia koskeviksi, ja että ihmiset kovin mielellään haluavat (parhaiden kykyjensä mukaan) nähdä juuri itsensä poikkeustapauksena.

Disclaimer 3: eli tämä ei tarkoita, että ihannoisin sääntöjen kiertämistä tai että pitäisin tätä erityisen hienona ratkaisuna.

Ja hyvä laittaa jatkoa varten talteen: disclaimer 4: tämä ei tarkoita, ettenkö silti voisi paheksua toisten ihmisten valintoja, jotka minusta sotivat yhteistä tavoitetta vastaan.

Mutta hurjaksihan tämä menee.

Le jour 8: Yöpohdinnat

Päätin, etten postaa tänään, koska eihän minulla mitään sääntöä ole, että pitäisi joka päivä kirjoittaa. Eikä ollut mitään uutta eiliseen – tavallaan.

Päätin myös mennä ajoissa nukkumaan.

Mutta jos ministerit eivät näemmä saa nukkua, niin kai on vain reilua, että myös kansalaiset valvovat asioita murehtien.

Antoivat nimittäin vähän mietittävää. Kun yhtäältä vaakakupissa on se, että Porte-Chapeaux ei oikeasti ole Uudenmaan kansalainen, ja kohta on lusinut täällä mökillä karanteeninsa, ja meidän elämämme täällä on väistämättä vähempikontaktista kuin Helsingissä (samalla kun monin tavoin helpompaa).

Ja toisaalta se, että käsky on nyt palata mökeiltä kotiin (eli Helsinkiin ja Ranskaan?).

Niin ei ole helppo tilanne. Kun ehdottomasti haluan osallistua (myös yhteisen kärsimyksen) talkoisiin, mutta painavat perusteet on helppo löytää myös toiseen suuntaan.

Tällaisia sitten täällä mietin.

Mutta mikä ehkä vielä ikävämpää, mietin työasioita – tapa josta pitkälti olin päässyt eroon. Laadin päässä exceleitä ja vastauksia pomolle. Liekö syynä etätyö, joka tekee työmoodista irrottautumisesta vaikeampaa, vai onko puhtaasti kitkaisen työtilanteen aiheuttamaa. Paha sanoa.

Mutta olen hyvin harmissani itselleni tästä.