Le jour 39: Se on muuten 39. päivä

Repliikkejä, joita en vielä vähän aikaa (sanotaan n. 40 päivää) sitten kuvitellut mahdolliseksi:

– Mun täytyy varmaan toukokuun aikana käydä kerran työpaikalla.

Ja nyt kun tässä tilanteessa ollaan, tuokin tuntuu aika hurjalta. (Etenkin kun joudun reissua varten käymään varmaan myös kampaajalla*, koska sivusiilini on mallia Jukolan veljes ja mahdollisen Helsinki-käynnin syynä on kameran edessä esiintyminen.)

Että miten siellä nyt sitten pärjää!

Kävin ottamassa tuntumaa Helsingistä viikko sitten: piipahdin kotona katsomassa postit, täydentämässä vaatevarastoja ja tarkastamassa, ettei keittiöstä kävele mitään vastaan. Se, että pihalla oli toistakymmentä henkeä leikkimässä ja touhuamassa, tuntui vaikeasti käsiteltävältä – miten leikkiä eristystä, jos heti ovesta astuessaan kohtaa tällaiset IHMISMASSAT.

Ja kieltämättä olemme varsin urautuneet elämään täällä yksinäisyydessä ja luonnon helmassa. Liina kirjoitti samasta ilmiöstä. Olkoon mukautumista, tottumista, olosuhteiden hyväksymistä, mitä lie, silti joudun muistuttamaan itseäni, että asiat, jotka tuntuvat hyvältä nyt, eivät ole asioita, joita haluan elämääni ilman karanteenia: kuten omakotitalo, harrastuksettomuus, koira**, pitkät hiukset.

Tapasimme tänään retkellä Poulainin ystävän. Söderlångvikin upean luontopolun laavulla. Tunnin ajomatkan (”lähellä” maaseudun mittareilla) ja tunnin kävelymatkan (”kaukana” Ninjan mittareilla) päässä tapasimme toisen perheen. Ja se perhe sisälsi yhden lapsen yhden parhaista kavereista.

Riemastukseni tuttujen kohtaamisesta saattoi näyttää liioitellulta.

Korona on tuonut elämääni tiettyjä uusia rutiineja.

Myös se koti näytti aika kivalta.

* Porte-Chapeaux’n kuontalo on jo kauan sitten kotiparturoitu, samoin kuin 2/3 lapsista. Joudun välillä keskustelemaan itseni kanssa melko tiukasti, etten leikkaisi koronaetutukkaa; mutta vielä siis olen päätynyt lopputulemaan, että yhä tulee koittamaan aika koronan jälkeen.

** Haluan kyllä elämääni koiran, mutta yhteishuoltajuuskoiran. En sellaista, joka asuu meillä ihan jokaisena räntäsateisen marraskuun maanantain kasin palaveriaamuna.

Les recommendacion

Periaatteen nainen kävi kommentoimassa edellistä postaustani, minkä kunniaksi toinen postaus viikon sisään! Olen nimittäin tänään istunut päivän kouluttautumassa avainasiakkuuksien johtamisessa (sic!), joten katsokaapa nyt siis kuinka teitä johdetaan! Tai ainakin avainasiakas PeNaa.

[En siis tosiaan hyvällä yritykselläkään ymmärtänyt miksi sitä kutsutaan asiakkuuksien johtamiseksi. Mutta loppupäätelmäni oli, että asiakkuuksia johdetaan, kun saadaan heidät toimimaan toivotulla tavalla. Siis vaikka nyt lukemaan tätä. Joten – tadaa! – johdin hyvin.]

Kerroin viimeksi, että lähdemme viime vuoden tavoin syksynaloituslomalle: Päivä Tukholmassa -risteilylle, ja siitä nyt kolme suositusta.

1. Perinteet

Siinä missä itse ehkä haluaisin kokea usein uusia asioita, huomaan lasteni keskimäärin aina haluavan tehdä tuttuja juttuja. Ilmiön vuoksi jo tunnetun kivan konseptin esitteleminen lapsille saa lähtökohtaisesti jotain uuden ideointia innostuneemman vastaanoton. Ja koska konsepti noudattaa tosiaan mahdollisimman pitkälti aiempaa kokemusta, siihen pystyy integroimaan edellisen kerran hyvät kokemukset ja mahdollisuuksien mukaan parantaan kohdissa, joissa viimeksi on haparoitu. (Ja ulkoisten puitteiden pysyessä tuttuina, sisällyttämään myös itseä palkitsevia, uusia tekemisen muotoja.)

Eli siis tietenkin samalla laivalla, samanlaisessa hytissä, ja tietenkin syömään illalla sushi-ravintolaan ja aamulla buffaan (annoin lasten valita). Mutta tällä kertaa ymmärsin pakata mukaan vettä ja uimapuvut (asiat, jotka eivät sinänsä yhdisty toisiinsa kuten saattaisivat yhdistyä) ja ladata Tukholman bussiappin puhelimeeni jo etukäteen.

2. Tekniska museet

Varsinaisena ohjelmana oli viime vuonna Skanssen ja senkin lapset olisivat varmasti mieluusti toistaneet, mutta tähän vedin oman rajani. Arvoin pitkään Kuninkaanlinnan, Luonnontieteellisen museon ja Teknisen museon välillä, ja päädyin viimeiseen. Ja hyvä niin.

Neljä kerrosta likipitäen pelkästään toiminnallisia näyttelyitä: teknillisiä vimpaimia, pelejä, matematiikkaa, aisteja ja moniulotteista hahmottamista. Eli julman ovelalla tavalla opettavaista, mutta ensisijaisesti mukaansatempaavaa. Ja paikan suuruudesta ja toimintapaikkojen runsaudesta johtuen museopäivä ei mennyt jonottaessa eri pisteillä, vaan yhdestä saattoi kutakuinkin juosta seuraavaan – siis aina kun sain jälkikasvun revittyä yhdestä kohteesta irti.

img_20190907_1134265818537254405729605.jpg
Oma avatar.

VR:ää, tietty.

Ja näyttävää peligrafiikkaa. Joka, myönnettäköön, oli kokonainen installaatio, jossa ei voinut tehdä mitään! (Paitsi käsilläseisontoja.)

Meille suurin hitti oli kuitenkin Mindball, ajatuksen voimalla pelattava kaksintaistelu (jonka kohdalla joudun asiakkuuksien johtamisen tavoin myöntämään, että ihan en pysty ymmärtämään miten tuo otsasensori tavoittaa aivojen sähkömagneettista liikehdintää sillä tasolla, että pallo alkaa pöydällä liikkua). Mutta toisaalta tämä oma ajatukseni harhailu myös todistanee laitteen toimivuudesta – hävisin nimittäin rökälemäisesti, erityisesti tuolle kuusivuotiaalle zen-mestarille.

screenshot_20190911_214338_com8834825217975618027.jpg
Keskittyy kuin lapsi peliin.

3. Tukholma

Tukholma on tietysti Turussa kasvaneelle aina tuttu ja rakas, mutta jokaiselle turkulaiselle ovat myös syvälle sielun mustaan kohtaan piirtyneet kaupungin viimaiset kadut aamukuudelta suojaa etsiessä, ensimmäisten turistikohteiden avatessa ovensa vasta kymmeneltä. Siksi Helsingistä risteily tuntuu niin hemmottelevalta, että se on melkein väärin: laiva saapuu satamaan vasta kymmenen maissa ja laivasta ei tarvitse poistua edes silloin!

Toki jos nyt hakemalla hakee jotain negatiivista, niin Helsingin-laiva myös lähtee takaisin aika hävyttömän pian, mutta toisaalta lapsiperheen elämää helpottaa kompakti päivä: yksi nähtävyys ja yksi ruokailu, ja sitten vielä toinen setti laivan uskomattomia hupielämyksiä – Glitter-maalauksia! Suunnistus! Poreamme!

Me söimme mainitun aterian luonnollisesti Tekniska museetissa (jossa tosiaan vietimme maksimaalisesti laivan maissoloajan) ja siitä nousee tämä kolmas suositus tai pointti: Tukholmassa on aina toisinaan hyvä käydä aistimassa miten asiat voi tai pitäisi tehdä. Lounaspöytä oli nimittäin ihan nyt muuten vaan vegaani ja lasten default-annoksissa pasta bolognese oli tehty soijasta (ja kuulemma ihan sikahyvää). Ravintola ei siis ollut ideologisen vegaani, vaan listalla oli myös turskaa ja riistalihapullia. Mutta suomalaisittain tässä on melkoinen oivalluksen kohta: miksi ihmeessä se ensisijainen vaihtoehto olisi lihaa yhtään missään ravintolassa?

Ja jos niiden viimaisten vuosien ihmetyksen aihe H&M:kin aikanaan rantautui Suomeen, uskokaamme, että saapuu myös lentohäpeä ja arkinen vegaanius. Ruotsista on helppo ottaa mallia.

 

Le première visite

Lähdin perjantaiaamuna työmatkalle. Olin laittanut kellon herättämään 6.20, että varmasti ehtisin ajoissa. Ja koska herätys oli asetettu soimaan tällaiseen poikkeukselliseen aikaan, nukuin tapani mukaan koiranunta, heräillen toistuvasti pohtimaan onkohan herätys varmasti päällä, ja etten nyt vain nukkuisi sen ohi.

Je sais, minulla on ongelma. Näillä unenlahjoilla ei nukuta pommiin.

Tasan seitsemältä lähdin kohti pysäkkiä. Tässä kohtaa huomasin, että tihutti kylmää marraskuista hyhmää, mutta laskin, ettei ole aikaa enää kääntyä takaisin. Onnittelin silti itseäni, että olin sopinut erikoisstopin: säästin vartin, kun en joutunut menemään bussin lähtöpysäkille keskustaan.

Mutta bussi ei tullut odottamaani aikaan 7.25. Eikä odottamallani myöhästymishorisontilla 7.30. 7.40 lähetin pomolle viestin kysyäkseni onko lähtö pahasti myöhässä, ja nähdessäni viestin lähtöajan näytöllä tajusin: bussi starttaisi Kiasmalta varttia yli kahdeksan. Päivystin pysäkillä 70 minuuttia ennen bussi oletettua ohitushetkeä.

EIKÄ MINUN OLISI TARVINNUT HERÄTÄ KUUDEN JÄLKEEN. Ei myöskään kolmelta, neljältä ja viideltä.

Menin sitten Alepaan kahville. Joka oli siksi pahaa, ettei harmittanut, kun ohikulkeva rouva tiputti sen lattialle. Paitsi vähän se, että myyjä varmasti piti sotkua minun jälkenäni.

No nyt ihmettelette miten ihmeessä sain Ninjan päiväkotiin tuossa aikaikkunassa. EN SAANUT! Professeur Porte-Chapeux saapui 84 tunnin visiitille keskiviikkona aamuyöstä.

Olisinkin muuten tajunnut virheeni aiemmin, jos olisin yrittänyt viedä Ninjaa päiväkotiin tuohon aikaan. Oikeastaan siis Chapon vikaa koko homma, jos näin tarkemmin pohtii.

BLAGUE BLAGUE! (Tuleepas nyt huudettua. Pahoittelut, sitä se valvominen teettää.)

Mutta siis, Porte-Chapeaux mahdollisti visiitillään helpon lähdön reissuun, haki vatsakipuisen Suen koulusta kesken päivää ja noin muuten puunasi kämppää pari vuorokautta. Mainitsinko jo, että ei ole tarvinnut tuskailla siivoamisesta kun Proffa on muuttanut pois? Ja mainitsinko myös, että olen ollut ihan sairaan ylpeä siitä, miten siistiä meillä on (silti) ollut? Olen ehkä ollut tästä jopa vähän huolissani: silitin eräänä iltana keittiöpyyhkeet ensimmäistä kertaa esikoisen syntymän jälkeen.

No, Chapon mukaan olimme tasolla ”tänne tulee rottia ja torakoita”.

Oups.

Mutta nyt on siistiä.

Tuon kolmen ja puolen vuorokauden aikana näimme toisiamme hereillä kolmisen tuntia. Vähemmän kuin Chapolla kuulemma meni pelkästään keittiön kaappien siivoamisessa. Oups uudelleen. Mutta dans la prochaine fois?

Journees excitantes

Olen vähän pohtinut, että bloginpitäminen osui muuttoprosessin osapuolista väärälle. Ainakin jos ajattelee tarinallisia aineksia. Kuten vaikka tätäkin erästä tiistaita:

jannittava paiva

Mutta ilmeisesti tämäkään päivä ei ollut riittävän jännittävä, sillä seuraavana perjantaina Professeur päätti hukata passinsa – ollessaan sunnuntaina lähdössä Pekingiin opettamaan. (No niin niin, ei varmasti tietenkään päättänyt hukata. Kannattaisi pitää omaa blogiaan, niin saisi valita omat verbinsä.)

De toute façon, perjantai-illalla Porte-Chapeaux löytää itsensä toimistoltaan, ilman passiaan, jonka on muistinsa mukaan edellistä kertaa nähnyt todistaessaan henkilöllisyyttään pankkivirkailijalle. Saiko passinsa takaisin, siitä ei ole muistikuvaa. Kuten todettua, sunnuntaille oli buukattu lennot Pekingiin, jossa odotti ensimmäinen uuden työpaikan vierailuopetusjakso.

Aika nopeasti käy ilmi, että asia ei ole ratkaistavissa mitenkään. Uuden passinkin kenties voisi saada, vaikkapa lentämällä passitta Helsinki-Vantaalle – mutta uutta Kiinan viisumia passiin ei viikonlopputyönä saisi mitenkään. Eikä myöskään auki pankin ovia viikonloppuna tarkistaakseen onko passi siellä vai onko se kadonnut matkan varrelle.

Aika hitaasti käy viikonlopun kello eteenpäin. Tulee kuitenkin sunnuntai, ja lennon aika. Ja sitten lento lähtee, ilman Professeuria kyydissään. ”Nyt olen vaan se tyyppi, joka kadottaa passinsa ja missaa opetuksensa,” Chapo tuskailee. ”Et toki, mutta oliko sinulla muuten koeaikaa?” lohdutan.

Toiveikkaasti Chapo pakkaa laukkunsa sunnuntai-illalla, lähtee maanantaiaamuna pankkiin ja saa kuin saakin sieltä passinsa, seuraavalla bussilla Lyoniin ja seuraavalla lennolla Pekingiin.

Myöhästyy töistä vain kolme tuntia. Ja vaikea ajatella, että pekingiläiset tätä kauheasti kummeksuisivat.

”Oli vähän ruuhkaa.”

Nostalgiquement* votre

* Toisin kuin moni muu sana tässä blogissa, tuo ihan oikeasti kirjoitetaan noin, wallah!

(Ja vielä alkuun disclaimer: jos teistä tuntuu siltä, että minä vain matkustelen ympäri maailmaa, vaikka Hattutelineen muutostahan tässä piti puhua, niin totta vie, samoin ajattelee myös Monsieur Professeur. Siis että minä matkailen koko ajan. Mutta kuten vanha kansa sanoo, on pakko takoa, ennenkuin mies muuttaa Ranskaan.)

Haaveilen usein paluista (enkä tiedä onko se lajityypillistä suomalaista käytöstä, sillä mieleeni on jäänyt keskustelu amerikkalaisen ystävän kanssa, joka päivitteli taannoisen suomalaisen vaihtarikaverin intoa tavata vanhan porukan kanssa. Että mitä sellainen yhteydenpito kannattaa; ihmisiin, joihin ei muuten pidä yhteyttä).

En toute facon: haaveilen siis paluista. Ehkä useimmiten vaihto-oppilasvuoteni Brasiliaan, mutta myös muihin paikkoihin, joissa olen asunut – mieltäni kutkuttaa ajatus jopa Wuhanista (mikä kertoo ehkä siitä, että minun ei ole erityisesti tarvinnut nauttia jostain ajanjaksosta ollakseni kiinnostunut palaamaan siihen).

Nyt kuitenkin palasin New Yorkiin. Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Ja vaikka (ja koska) tutkijavaihtovuoteni aikana rakastuin kaupunkiin, havahduin matkalla siihen, että oikeastaan en edes halunnut tietää mitä kaikkea mahtavaa kaupungissa tapahtuu (ja hyvä niin, koska noin kolmen tunnin vapaa-aikani olisi mahdollistanut sen huonosti), halusin vain tietää vieläkö se pieni kuubalainen ravintola on siellä (oli se), hakea latteni samasta Starbucksista, vaikka oikeastaan olen lakannut juomasta lattea, kulkea vanhoja kävelyreittejäni ja ilahtua kaikesta mistä löydän samuutta.

Oli ihanaa. Mutta ehdin myös ajatella, että paluupaluu sinne ei olisi mahdollinen, että omassa elämässäni on helppouden tekijöitä, joita olisi vaikea tuottaa New Yorkissa: kuten asumisen laatu, piha, ilmainen koulu lapsille ja amerikkalaisesta työkulttuurista tarkasteltuna melkoinen suojatyöpaikka.

Nostalgioissani uidessani tajusin samaten, että myöskään toistuvat paluuni paikkoihin eivät ole tarpeen, jos oikeasti olen kiinnostunut kaupungista vain omaan menneisyyteni suhteuttaen. Ja jälleen, hyvä niin, erityisesti maapallomme kantokyvyn kannalta.

Erityisen ilahduttavaa oli huomata, että nautin myös siitä toisesta paluusta, paluusta elämään, joka minulle on tapahtunut Nykin vuoden jälkeen (enkä siis kuulu siihen lajityyppiin, joka huokaa kotiinpaluun ihanuutta aina matkan jälkeen). Mutta nyt tämä teksti on vaarallisesti ajautunut suuntaan, jossa ainoana yhteenvetävänä lopetusmahdollisuutena on maaretkalliolainen elämänkauneudenviisaus, joten vain lopetan.

IMG_20180512_191823.jpg
Kuubalaisen ravintolan maissintähkät olivat juuri yhtä käsittämättömän hyviä kuin ennenkin. Mutta juustoa oli enemmän. Ja hintaa.

IMG_20180513_085852.jpg
Yliopistoni ulkopuolella olivat samat lehtiständit. Mutta tuolloin lehdet kertoivat amerikkalaisia uutisia amerikaksi.

IMG_20180512_190232.jpg
Myös alakerran pizzapaikka oli yhä siellä, mutta oli saanut melkoisen kasvojenkohotuksen. Ja värivalot ja jonon.

 

Le printemps de voyager maniaque

Salutations de Rome!

Suhteeni matkustamiseen on monimutkaistunut, kuten kai auttamatta kaikilla. Samalla saan itseni kiinni hyvinkin kaksinaismoralistisesta ajattelusta, jota kannabiksesta kirjan kirjoittanut toimittaja Anton Vanha-Majamaa hienosti kuvaa:

”En yleensä kieltäydy jointista, mikäli sellaista minulle tarjotaan, mutta toisaalta pidän kannabista haitallisena aineena ja sitä säännöllisesti käyttäviä ihmisiä jotenkin minua huonompina […] Sallin itselleni hatsit mutta muille en.”

Juuri näin: onko olemassakaan hedonistisempaa ja turhempaa konseptia kuin viikonloppuescapades. Ja kuinka sujuvasti silti keksin syyt miksi oma matkani Roomaan nyt tällä kertaa oli ihan d’accord. Mutta vaikka ehkä juuri tällä konseptilla matka oli poikkeuksellinen, sattuneesta syystä olen kerännyt myös kaikki mahdolliset työmatkat seuraavien kahden kuukauden sisään.

De toute façon, Roomassa ymmärsin lopullisesti, että maailma tulee tuhoutumaan, jos johonkin, massaturismiin.

IMG-20180424-WA0113.jpg
Fontana di Trevi

Ja de toute façon, oli ihan merveilleux. Hedonistista. Häikäisevää.

”Tämä konsepti” oli siis minä matkalla kahdestaan Porte-Chapeuax’n kanssa. Ensimmäistä kertaa sitten häämatkamme kuusi vuotta sitten (mikä taisi olla yksi suurista motivaattoreista naimisiinmenolle – että kehtaisi pyytää lapsenvahtia kahdenkeskeisen ulkomaanmatkan ajalle) ja minun toiveestani varmastikin heti Turun jälkeen merkittävimpään eurooppalaiseen kulttuurikaupunkiin, jossa en koskaan aiemmin ollut käynyt.

Ja olihan se kuin taidehistorian peruskurssin dioissa olisi kuljeskellut. Miljoonalla muulla kuljeskelijalla höystettynä. Ja proseccolla. Runsaalla proseccolla höystettynä.

IMG_20180424_210945.jpg
Musei Vaticani

Laiska töitään luettelee, enkä tiedä kuka matkojaan (no minä, ilmiselvästi) mutta olen viimeisen kuukauden aikana käynyt edellämainittujen kulttuurikaupunkien lisäksi myös Vantaalla ja Porissa, ja vielä ennen juhannusta menossa Vaasaan – jälleen hedonistiselle lomalle – sekä New Yorkiin, Brysseliin, Pekingiin ja Rovaniemelle. Ja Ascotin kisoihin, mutta onneksi keppihevossellaisiin, vähän lähempänä.

Saa aika monta muovipussia jättää ostamatta.

Eikä edes aloiteta siitä paljonko näiden matkojen takia olen poissa kotoa. Koska jostain absurdillisesta syystä sitäkin keskustelua olen Professeurin kanssa jo erinäisiin otteisiin ehtinyt käymään.

Kah, väliaikaista kaikki on vaan. Tai ainakin tämä keskustelu. Toivon mukaan myös massaturismi.