Juoksukoulu, vol X

En tiedä kuinka monta kertaa olen ”alkanut lenkkeillä”, mutta olen onnistunut siinä kerran. Vuonna 2013. En enää muista, mistä motivaatio alunalkaen kumpusi, mutta tiedän, että sitä ylläpiti koko pitkän talven yli Sports Trackerin tilastojen tuijotus sekä keväälle 2014 varaamani puolimaraton.

Kelailin tässä Sports Trackeria ja totesin, että toukokuinen Helsinki Half Marathon (silloin vuonna 2014) onkin yhä viimeisin yli kymmenen kilometrin lenkkini.

Siis ennen eilistä!

[Motivaatio katosi, kun onnistuneen puolimaratonin jälkeen olisi pitänyt siirtyä kokomaratoniin tai nopeampaan puolikkaaseen, eikä niihin treenaaminen kiinnostanut. Ja parin kuukauden päästä muutimmekin Kiinaan, eivätkä ilmansaasteet houkuttaneet lenkille. Epämotivaatiotekijöitä minun ei tarvitse hakemalla hakea.]

Kesä kaupungissa.

Monet ystävistäni ovat kuluneen vuoden ja erityisesti koronasulun aikana innostuneet – jos ei kehtaa kutsua sitä hurahtamiseksi – kuntoilusta. Porte-Chapeaux ja työterveyshoitaja taas puhuvat, että nyt tehdään niitä valintoja, jotka määrittävät vanhuuden kuntoa.

Pitkään onnistuin ulkoistamaan itseni näistä keskusteluista. Käsitykseni mukaan pysyn kunnossa kuntoilematta ja hoikkana asiaan panostamatta. Enkä kyllä oikeastaan aio tulla vanhaksikaan.

Mutta jännä kyllä, ihan kaikki tuosta ei pidä paikkaansa. Tai mikään siitä.

Siispä nyt kesälomalla, kun ystävä juoksutti minua Punkaharjun poluilla, tajusin, että suuntaa on muutettava nyt. Eli oli muuten kallis lenkki.

Hain nimittäin heti kotiin palattuamme uudet lenkkarit, erittäin fancypancyn älykellon suoritusten taltioimiseen – ja samanlaisen neonkeltaisen juoksuvyön kuin mitä ystävälläni oli. Nyt siis pelkkä pihiys pakottaa minut juoksemaan sen verran, että hankinnat on kuoletettu.

Muut strategiset keinoni ovat:
– no se juoksukello: mittaaminen toimi viimeksikin, eli se voisi toimia nytkin, vähän edistyneempänä versiona vielä
– asiasta huuteleminen kaikille mahdollisille, jotta tavoitteen vesittyminen olisi nolompaa (ergo blogissa taas)
– odotus siitä, että jossain kohtaa juokseminen ei enää ole tuskaa, eli tieto siitä, että runner’s high on totta ja olemassaoleva asia – minun pitää vain hieman työskennellä sen eteen, sekä
– Ninjan kouluunmeno – mikä tarkoittaa, että minun on mahdollista karata kotoa lyhyiksi ajoiksi ilman lapsenvahtia.

Tämän viimeisimmän rajoja eilen jo hieman koettelimme, kun lähdimme yhdessä Chapon kanssa lenkille, ja suunniteltu 7km lenkki tuplaantui – koska Monsieur Joggeur Professeurin mukaan olisi ollut tylsää palata samaa reittiä. Mutta se on siis mahdollista! Sekä 1h45 poissaolo että 14 kilometrin juoksulenkki! Yes I can!

Mutta pitkäjänteisyyttä se vaatii. Eli pliis, jos olet täällä, nalkuta ja kysele olenko käynyt lenkillä. Jos olet Helsingissä, lähde kanssani lenkille!

Le jour 39: Se on muuten 39. päivä

Repliikkejä, joita en vielä vähän aikaa (sanotaan n. 40 päivää) sitten kuvitellut mahdolliseksi:

– Mun täytyy varmaan toukokuun aikana käydä kerran työpaikalla.

Ja nyt kun tässä tilanteessa ollaan, tuokin tuntuu aika hurjalta. (Etenkin kun joudun reissua varten käymään varmaan myös kampaajalla*, koska sivusiilini on mallia Jukolan veljes ja mahdollisen Helsinki-käynnin syynä on kameran edessä esiintyminen.)

Että miten siellä nyt sitten pärjää!

Kävin ottamassa tuntumaa Helsingistä viikko sitten: piipahdin kotona katsomassa postit, täydentämässä vaatevarastoja ja tarkastamassa, ettei keittiöstä kävele mitään vastaan. Se, että pihalla oli toistakymmentä henkeä leikkimässä ja touhuamassa, tuntui vaikeasti käsiteltävältä – miten leikkiä eristystä, jos heti ovesta astuessaan kohtaa tällaiset IHMISMASSAT.

Ja kieltämättä olemme varsin urautuneet elämään täällä yksinäisyydessä ja luonnon helmassa. Liina kirjoitti samasta ilmiöstä. Olkoon mukautumista, tottumista, olosuhteiden hyväksymistä, mitä lie, silti joudun muistuttamaan itseäni, että asiat, jotka tuntuvat hyvältä nyt, eivät ole asioita, joita haluan elämääni ilman karanteenia: kuten omakotitalo, harrastuksettomuus, koira**, pitkät hiukset.

Tapasimme tänään retkellä Poulainin ystävän. Söderlångvikin upean luontopolun laavulla. Tunnin ajomatkan (”lähellä” maaseudun mittareilla) ja tunnin kävelymatkan (”kaukana” Ninjan mittareilla) päässä tapasimme toisen perheen. Ja se perhe sisälsi yhden lapsen yhden parhaista kavereista.

Riemastukseni tuttujen kohtaamisesta saattoi näyttää liioitellulta.

Korona on tuonut elämääni tiettyjä uusia rutiineja.

Myös se koti näytti aika kivalta.

* Porte-Chapeaux’n kuontalo on jo kauan sitten kotiparturoitu, samoin kuin 2/3 lapsista. Joudun välillä keskustelemaan itseni kanssa melko tiukasti, etten leikkaisi koronaetutukkaa; mutta vielä siis olen päätynyt lopputulemaan, että yhä tulee koittamaan aika koronan jälkeen.

** Haluan kyllä elämääni koiran, mutta yhteishuoltajuuskoiran. En sellaista, joka asuu meillä ihan jokaisena räntäsateisen marraskuun maanantain kasin palaveriaamuna.

Aikaa varastamassa

– Juhannuksesta se päivä jo lyhenee, tapasi isoäitini todeta kesän korvalla.

Naureskelin ajatukselle lempeän pilkallisesti nuorempana, mutta nyttemmin pidän suhtautumista melko optimistisena. Itse huomaan nimittäin jo ensimmäisen huhtikuisen kevätpäivän kohdalla surevani sitä, miten kesä on jo kohta ohi ja miten ihmeessä sitä taas voikaan selvitä seuraavasta kaamoskaudesta.

Miten sitä nytkään selvisi?

Mutta tässä sitä ollaan, jos ei nyt elämän keväässä, niin tämän vuoden keväässä, todistetusti toukokuun puolella ja voi vain ihmetellä mihin vaikkapa se mainittu huhtikuu katosi. No muutamiin isoihin deadlineihin ja kolmen viikon flunssaan nyt ainakin. Ja pääsiäinen oli, se oli kiva.

Olen kuitenkin puolivakavissani alkanut harkita nelipäiväistä työviikkoa, johon Ninjan ikä minut oikeuttaisi vielä useammaksi vuodeksi osittaisen hoitovapaan nimissä. En ole ihan motivaatiohuipussani duunissa, ja tuntuu, että kaikkea on vain yksinkertaisesti liikaa. Että voisiko koittaa valita helpompaa arkea.

(Tapasin tänään 88-vuotiaan yhä ammattiaan harjoittavan ihmenaisen, joka tarinoi sujuvasti tapahtumista 30-, 50-, 80- ja 00-luvuilta. Minä en muista mitä tein viime viikolla ilman, että lunttaan kalenterista. Mutta siihen toki saattaa olla muitakin kognitiivisia syitä.)

Kuitenkin emmin. Usein kuulee riskinä mainittavan, että päätyy tekemään viiden päivän työt neljän päivän palkalla. Sekin on kai teoriassa mahdollista, mutta nykyisessä työtilanteessani epätodennäköinen skenaario. Jotain olisi pakko ottaa pois.

Enemmän epäröinkin mitä osaisin tehdä sillä yhdellä päivällä. Eli kun otteeni elämään on keskimäärin melko suorituskeskeinen, osaisinko nauttia siitä vapaapäivästä, vai tulisiko siitä vain uuden suorittamisen näyttämö? Ja, tulipa juuri mieleeni, lähtisikö viimeinen tekosyyni kodin sotkuisuudelle Porte-Chapeaux’n silmissä? Koska palkkatyöpäivän vaihtaminen palkattomaksi kotityöpäiväksi kuulostaa aika merdeltä vaihtokaupalta sekin.

Lievästi ristiriitaista suunnitelmaan nähden myös on, että aloitin aiemmin keväällä työn ohella suoritettavan jatkokoulutuksen. Eli jos nyt oikein tikulla kaivaa, saattaahan silläkin olla osuutensa siihen, että ”kaikkea on nyt vaan liikaa”. Ja toisaalta harkitsin hakeutumista toiseen, nykyistä huomattavasti vastuullisempaan ja oletettavasti kuormittavampaan duuniin, ja kuvittelin siis voivani ottaa ajan siihenkin.

Eli ehkä minulla on yksinkertaisesti pelkkä motivaatio-ongelma. Mutta olisihan nelipäiväinen työviikko omanlaisensa vastauksensa siihenkin. Vai?

Mutta olisko mitään tips? Nelipäiväisestä viikosta, ajanhallinnasta tai motivaation nostatuksesta? Kiinnostavista työpaikoista? Tai blogin seuraajista? Kaikki kiinnostaa!

Onhan sentään vielä vähän kesää jäljellä.

La blogue de design interieure

Tai: blogin otsikon mukaisessa aiheessa ensi kertaa sen aloittamisen jälkeen.

Olemme siis Ranskassa. Näin ekokatastrofin ei-edes-ovensuussa-vaan-reippaasti-jo-porstuan-puolella tuntuu pahalta myöntää, että perheemme kaikenlainen yhteiselämä vaatii käytännössä katsoen välttämättä kerosiininpolttoa.

Mutta tässä sitä ollaan. Ja täällä.

Matkustamisen lisäksi kahden kodin strategia vaatii väistämättä monenlaisen materian hankkimista, ja tämän kanssa Chapeaux elää omanlaistaan sadan tavaran haastetta. Hän kieltäytyy hankkimasta rumia kertakäyttöhuonekaluja Ikeasta, kierrätys ei vaikuta olevan suomalaisittain huudossa, ja muut paikalliset huonekaluliikkeet tarjoavat päälle kuukauden toimitusaikaa.

Huonekaluja asunnossa on täten kolme: sänky, keittiöjakkara ja vessan koroke.

Astiat ovat kotikotiimmekin myöhemmin istuvaa Iittalaa. Toimme lasten kanssa tuliaisiksi syviä lautasia.

Eli onneksi minä vihdoin tulin pehmentämään askeettista sisustusta naisellisella kosketuksellani.

Ja korjaan: neljä huonekalua, myös tämä koristehylly!

Nyt on sisustettu.

Vacances au soleil – les meillereux playas de Finlande

En tiedä jos kukaan muu on vielä sattunut asiasta keskustelemaan, mutta toisin kuin talvi, joka yllättää joka vuosi, kesä pääsi yllättämään ensimmäistä kertaa naismuistiin. Siis että Suomeen tuli kesä!

Toki ensimmäisen (kylmän ja sateisen) lomaviikon ehdin jo katua päätöstä olla varaamatta matkaa aurinkoon tähän kesälomaan, mutta yhtäältä kevään intensiivimatkustelu, toisaalta edessäoleva (Porte-Chapeaux’n) ahkera lentomatkailu vesittivät matkusteluhalut siinä vaiheessa vuotta, kun kesälomamatkaa olisi pitänyt suunnitella. Ja nyt kun asiaa tarkemmin mietin, taisin jopa optimistisesti kuvitella, että kesä saattaisi kerrankin olla hyvä. Mitä toiveajattelua! Miten oikeassa olinkaan!

Bien, le Professeur à etre ja Poulain kuitenkin etelänmatkan saivat: tyttären 10-vuotislahjamatka yhdistyi kätevästi vanhemman asunnonvuokrausmatkaan. Ja koska mittari näytti pohjolassakin rantalukemia, minä päätin pakata lopun perheen (ja he IKEA-kassillisen pehmoleluja) autoon ja lähteä rantalomalle Suomeen.

Mustikkamaa, Helsinki 3,5/5

Matkaa edeltävänä päivänä vietimme koko joukkueen voimin rantapäivän Mustikkamaalla, ja pohjustin Suelle ja Ninjalle missiomme Suomen parhaan rannan etsimisestä. Pohjapisteet asetettiin siis täällä: Suelta 4/5, Ninjalta 3/5. Pisteitä laski etenkin ilmoitettu sinilevähavainto ja sen mukanaantuoma ylipitkä suihkujono. Sääolosuhteille annettiin kuitenkin erikseen mainitsemalla 10/10, mistä on vaikea olla eri mieltä.

Littoistenjärvi, Kaarina 10/10

Ensimmäinen varsinainen matkakohteemme oli luonnollisesti Varsinaisessa Suomessa, loppuottelun katsominen mielessä, ja rantakohteeksi valikoitui muutama vuosi sitten kemikaalein kirkastettu Littoistenjärvi, jossa en ole käynyt sitten lapsuuden. Siellä ei kuulemma olisi sinilevääkään. No ei ollut enää kauhean kirkastakaan, mutta sen sijaan älyttömän loivasti laskeva ranta, ilmapatjoja vuokraava jäätelökioski sekä sovitusti ja yllättäen löytyviä ystäviä. Sue antoi pisteitä 10/10 ja suunnitteli, että voisimme seuraavana päivänä palata samaan rantaan ja vuokrata saman ilmapatjan. Täydellistä siis.

”Niin sieltä on löydetty sitä järvisyyhyä”, totesi kisastudioemäntämme illemmalla. Ja kyllä: järvessä ei ehkä ollut sinilevää, mutta kylläkin järvisyyhyä. Ja vaikka en tietenkään toivo ihon läpi tunkeutuvia kerkariatoukkia kenellekään, mielestäni on reilumpaa, etä syyhyn saivat ne asiasta etukäteen tietoiset seuralaisemme kuin me viattomat mukanakulkijat.

Yyteri, 10/10

Pääkohde rantojen osalta matkalla oli epäyllättävästi Yyteri, jossa en myöskään ole käynyt vuosikymmeniin. (Jännä yhteensattuma, että vuosikymmeniin ei myöskään ole ollut rantakelejä.) Ajomatkaa voisi ehkä pitää naurettavana yhden rantapäivän tähden, mutta ei se siltä tuntunut, kun saimme upottaa varpaat silkinpehmeään dyynihiekkaan.

Pisteet 10/10 ja Littoistenjärven pisteet laskettiin yhdeksään. Raatimme on kenties höveli, mutta valmis tarkastelemaan omia arvioitaan myös kriittisesti.

Kahvikin oli hyvää.

Tahmela, Pyhäjärvi, 9/10

Tampereen rannoista meille valittiin Tahmelan ranta, joka – sori vaan kaarinalaiset – kyllä myös omasta mielestäni pesi Littoistenjärven mennen tullen. Paitsi puuttuvien järvisyyhyraporttien osalta, myös lämpimämmän veden ja vähäisen väkimäärän takia. Littoistenjärvi tipahti siis pisteissään kahdeksaan. Tällä rannalla myös suorastaan tienasin rahaa, kun muut nurkille parkkeeraajat saivat vierailumme aikana parkkisakon, mutta oma spottini hieman monitulkintaisen merkinnän kohdalla osoittautui lailliseksi valinnaksi. Voisiko mikään ilahduttaa ihmistä enempää!

No ehkä tämä helle, se kyllä voi.

Välipäivä, Mänttä, 10/10

Arvoin pitkään kehtaanko ajeluttaa lapset päiväseltään Mänttään asti kuvataidetta katsomaan, mutta koska seuraavana päivänä vuorossa oli Puuhamaa ja laskin järvi-Suomesta löytyvän jonkun kivan rannanpätkän tekosyyksi, katsoin retken ihan kohtuulliseksi vaihtokaupaksi. Lisäksi, eipä heillä takapenkillä istuen ollut paljoa sanomistakaan. Suen kuitenkin hypättyä aamiaiskahvilan pihalta joutolaudasta löytyneeseen naulaan rannan sai jättää välistä, mutta sen sijaan lapset tulivat Pekilon hienon näyttelyn jälkeen vastustelematta sekä Serlachiuksen Göstaan että Gustafiin. Mikä historiankirjoihin täten merkittäköön.

Hieno, hieno päivä.

Puuhamaa, Tervakoski, miljoona/miljoona

Alle 120-senttisille seurueemme jäsenille matkan itseoikeutettu pääkohde oli Puuhamaa, joka täydensi yhtä matkan teemoista kohteena, jossa en ole käynyt sitten 1980-luvun. Ja Lintsille korvikkeeksi keksitystä kohteesta sukeutuikin aivan mainio päivä kiipeilypaikkoineen, laitteineen ja – etenkin – vesipuistoineen.

Ja jos Tahmelassa tienasin 80 euroa parkkisakoista, Puuhamaassa säästyimme vakavalta vammautumiselta erään varmastikin hyvin leikkimielisen aikuisen hypättyä täydellä vauhdilla lapsikatraaseen pomppualustalla ja Ninjan laskeuduttua hypyn jälkeen puolivoltilla niskalleen.

Suurin draama tästä siis onneksi käytiin pääni sisällä, eikä päivä ottanut suurta varjoa ylleen. Vitosen ja kympin asteikot jäivät odotetulle kohteelle auttamatta vajaiksi: miljoona kautta miljoona, arvioi Sue. Kuusivuotias hämeenlinnalaisvahvistuksemme puolestaan totesi, että ääretön kautta ääretön.

Äärettömän hyvä reissu siis.

Samaan aikaan kaksituhattayhdeksänkymmentäkuusi kilometriä toisaalla aviomieheni vuokrasi itselleen asunnon, nyt sitä mennään kautta mon dieu. Nizzan rannalla oli meduusavaroitus; pisteitä turkoosi.

Le roy football

Jos meillä olisi lähtölaskuri, tai siis jos tietäisin Porte-Chapeaux’n lähdön ajankohdan, tai siis jos Porte-Chapeaux itse tietäisi lähtönsä ajankohdan, siihen olisi noin kaksi ja puoli kuukautta aikaa. Sen verran, että katsoin tarpeelliseksi soittaa tälle urheilukaupasta, että aikooko hän ottaa mustan putkikassinsa Ranskaan. Olisin ostanut uuden, kun nyt urheilukaupassa olin. Ei kuulemma ota. En ostanut.

Tärkeät asiat ovat siis pinnalla. Se olisi ollut hieno punainen putkikassi. Sen sijaan sain futiskengät, joista ei tule varvas ulos. Ja sen tärkeydestä voi ottaa tuon ironisen fontin pois.

Työmatkojeni raskauttamana olen joutunut jättämään välistä puolet kauden peleistä, mikä on ollut hirvittävä itseaiheutettu uhraus, mutta onneksi huomenna pääsen paikkaamaan vajetta. Ja koska en ostanut mitä tahansa muovilätysköitä vaan ihka-aidot Copa Mundialit, niin mietin, että jos ei huomisessa pelissä lähde, niin…!

…niin sitten se ei ilmeisesti ole kengistä kiinni. Vaikea olisi uskoa.

Sellaista rupesin tässä myös miettimään, että pitääkö nyt uuden perheaffiliaationi myötä alkaa kannattaa Ranskaa MM-kisoissa? Kokemushistoriani mukaan MM-kisojen seuraaminen tulevan isäntämaan kulmasta on palkitsevaa kulttuurisen integraation kannalta. Mutta tämä toki oli vuonna 1994 ennen vaihto-oppilasvuottani ja Brasilian kannattaminen on palkitsevaa monesta muustakin kulmasta. Eli kannattaako alkaa sorkkia tällaisia pyhiä asioita maailmassa yhden aviomiehen muuton takia. En oikeasti tiedä. Kertokaa, please!

Totesin juuri, että en millään saa tehtyä enää järjellistä aasinsiltaa alkuperäiseen aiheeseeni. Itse asiassa taisin menettää sen jo tuossa putkikassin kohdalla, mutta toisaalta, taitaa olla sen tyyppinen kesä tulossa, että aiheeseen kannattaa totutella.

MM-kesä! Viimeinen jälkipelikesä!* Uusien Copa Mundialieni kesä!

Ja otsikkoa vaihtamallahan siitä selviää.

*Jalkapallohan ei tule hattutelineen poismuuttoon loppumaan, mutta jälkipelioluilla on kovempi kohtalo. Mutta ei siitä sen enempää. Kohdataan tuskat sitten, kun niiden aika on! Siihen asti carpe jälkipelit!