Elämää skenaarioissa

Vuokrasin tänään asunnon Ranskasta.

No joke.

Pas un blague.

Tilanne vaatinee tällä parin kuukauden postausfrekvessillä hieman takaisinpäinkelailua, mutta tosiaan tähän pisteeseen saavuttiin tänään. Ja mitä tahansa tässä tapahtuukin, voin lohduttaa itseäni tylsinä päivinä (ilman että se lainkaan lohduttaa) sillä, että ainakin ensi vuoteni tulee olemaan hyvin erilainen kuin tämä vuosi.

Tapahtumien järjestys on suurinpiirtein seuraava:
– TAMMIKUUSSA saan neuvoteltua palkattoman vapaan työstäni vuodeksi. Toki ehdotukseni oli tehdä etätöitä Ranskasta käsin, mihin ei suostuttu, mutta ei pidä vapaatakaan väheksyä. Sitoudun siis vuoden nollatuloihin, nollaurakehitykseen (ja nollaeläkekertymään), vailla pienintäkään ideaa, mitä tulisin vuoden aikana tekemään. Kotiäitiys ei tunnetusti pue minua.
– HELMIKUUSSA uskallan henkäistä muutosta ystävälleni, joka hoksaa hänen amerikkalaisten ystäviensä suunnittelevan sabbaticalia Helsingissä juuri samalla ajanjaksolla – ja kas, niin asuntomme Suomessa onkin jo vuokrattu vuodeksi! Pientä painetta pois talouspuolelta, vielä kun keksin, että voisimme pyytää pankilta lyhennysvapaata vuoden ajaksi.
– Samaan aikaan Porte-Chapeuax lähettelee minulle päivittäin paikallisia asuntoilmoituksia, mutta ilmoitusten maaninen selailu ei johda mihinkään – ulkomaalaisena ei pääse edes näytöille. Mittailemme lukemattomia kertoja turhaan etäisyyksiä talleille ja maanvyörymäriskejä. Ja kuinka paljon vituttaisi kantaa kauppakasseja vuorenrinteitä pitkin. Tai tätä ehkä vain minä.
– MAALISKUUSSA saan kustannussopimuksen, että kirjoittaisin Ranskan-vuoteni aikana kirjan. Etpä arvannut tätä tulevaksi!! Mutta no joke, pas un blague, vaikka edelleen minun on vaikea kertoa ilman, että se kuulostaisi ihan hirveältä läpältä. Tämä saattaisi kenties olla ihan oman postauksensa aihe, todennäköisesti jopa oman bloginsa. Sellaisen, joka markkinoi sitä uutta kirjaa ja jota siis päivitetään. Mielellään jopa luetaan.
– Tässä kohtaa alan oikeasti huolestua asunnonsaamisen realisoitumisesta, sillä matkaan olisi näillä taustamuuttujillani hyvä päästä, joten tarjouduin soittamaan välittäjille ja (kyllä, otan häpeämättä kaiken kunnian itselleni) saankin Hattutelineen näytöille, ja nyt
– HUHTIKUUSSA, kolme asuntonäyttöä myöhemmin, meillä on asunto. Grenoblessa.

Näkymä uudelta kotitaloltani. Ehkä. Tai joltain muulta talolta.

Mutta nyt menin vähän rikkomaan kronologian sääntöjä, sillä tuossa kustannussopimuksen ja asunnonvuokrauksen välissä pääsin myös työhaastatteluun työpaikkaan, joka heittäisi kaikki edellämainitut suunnitelmat Isereen, Porte-Chapeaux muuttaisi Suomeen, ja meikämanaatti ryhtyisi tekemään uraa niinku isolla uulla. Mutta siinäkin tapauksessa olisi kyllä syytä vaihtaa blogia. Tai ainakin editoida tuo edellinen virke.

Mutta että sellaista, isojen vaihtoehtoisten skenaarioiden edessä ollaan: joko muutamme Ranskaan ja kirjoittelen kirjaa Alppimaiseman avautuessa ikkunastani tai sitten lähden työelämässä ihan uusille. Eli yritämme edistää Ranskaan-muuttoa ilman, että teemme mitään sellaista sitoumusta, joka estäisi Sen Työpaikan vastaanottoa. Joka tapauksessa kuulostaa käsittämättömän jännittävältä tässä arjessani, jossa tapahtuu absolutely de rien, aldrig, ja kutittelee suurta vahvuuttani: kykyä odottaa ihan vaan rauhassa.

Ja pahoittelen, tämän blogin nimi ei tule silti toteutumaan. Joku nokkela saattaa muistaa, että meidänhän ei koskaanikinä pitänyt muuttaa Ranskaan (sillä kukapa olisi arvannut tämän viime vuoden asioita tulevaksi), mutta siis hauska vitsihuumori otsikossa ei toteudu mahdollisesta muutosta huolimatta.

Asunto on kalustettu.

Testaa, jäljitä, unhoita

Soitin tänään koronaneuvontaan. Vaikka sanovat, että ei saa soittaa tuloksia kysyäkseen, soitin silti, enkä raaskinut katkaista jonotusta työpalaverin ajaksi. Vietin siis aamuisen Teamsin taustamusiikilla, ja tietenkin ne vastasivat sitten juuri kesken kokouksen. (Kuinkakohan paljoa jonoa kasvattaa ne ”Aa, sori, en tajunnut, että vastasitte” -dialogit?) Kävi ilmi, että testi _oli_ otettu, lapsen sotulla löytyi näyte, mutta sitä ei vielä oltu analysoitu.

Haluaisin ajatella, että soittoni ja sen välillä, että vastaus (nega) tänä iltana vihdoin tuli, ei ole yhteyttä. Ja yritän aktiivisesti välttää sen ajattelua, että ”omalla rahalla” vastauksen saa sieltä Hernesaaren autokaistalta kuudessa tunnissa, ja julkisen maksamana siihen meni kahdeksan _päivää_.

Vaan eipä olisi tietysti pörriäisillä myytävää työterveysasiakkaille, jos julkisen puolen näytteet tulisivat ulos yhtä nopeasti kuin yksityisen.

Mutta onneksi emme odottaneet tulosta, vaan lapsi on ollut koulussa jo eilisestä, siis viikon lievän flunssasairastamisen jälkeen. Vanhan maailmanjärjestyksen aikaan olisi mennyt kouluun todennäköisesti jo viime viikon torstaina.

Mutta nyt kun siis kaikki näytti hyvältä, kaikki perheestä olivat terveenä – sain viestin, että lapsenvahti on vähän oireinen ja menee huomenna koronatestiin. Eli kuullaan sitten taas viikon kuluttua. Onneksi työmenoja oli sovittuna vain kahdelle seuraavalle illalle.

Tämä mielipide ei ole kauhean uniikki eikä yhtään rakentava, mutta sanon silti, että nämä testaushommelssonit eivät nyt kertakaikkiaan toimi näin. Ja kuten ystäväni tänään laskeskeli – eipä auta koronavilkun vilkutuksetkaan, jos tiedon saa kymmenisen päivää sitten tapahtuneista altistumisista. Hyvää on tietysti se, että 14 päivän omaehtoisesta karanteenista valtaosa on ehtinyt mennä ohi ennen tiedon saamista.

**

Mutta joo. Vähän kotipainotteista on siis ollut elämä. Riittävän, minun makuuni. Onneksi tämä hiljattain alkanut juoksuhaasteeni kuitenkin sekä motivoi että antaa tekosyyn poistua kotoa edes hetkeksi. Tänään pääsin ja pakotin itseni lenkille vasta lasten jo käytyä nukkumaan, eli lähempänä kymmentä. Moitimme: ulosastumisen hetki. Kiitämme: juoksemisen aloittaminen! Aloittamisen tuskainen kynnys on ylitetty!

Ja kun nyt päätin juosta vain lyhyesti, päätin spontaanisti kokeilla myös kuinka pitkälle pääsisin Cooperin testissä. Epävirallinen tulos, joka sisältää yhden ylämäen sekä yhden valokuvan ”kuusta”, oli 2220 metriä – jonka lenkin jälkeen googlasin ”hyväksi”, mutta paljoa ei puutu ”erinomaisesta” minun ikäluokassani, joten hyviä tilastosyitä juoksemiselle löytyy koko ajan lisää.

Lisäksi sain juoksukelloltani mitalin. Mitalit ovat parasta mitä juoksukellot tarjoavat!

**

Niin ja tosiaan: Le Professeur pääsi viiden päivän matkanteon jälkeen perille. Ei ollut unohtanut hanaa auki tänne lähtiessään, enkä minä ollut saanut sakkoja siitä tammikuisesta peltipoliisin välähdyksestä. Ehkä se olisi toki selvinnyt jo aiemmin ulosoton muodossa.

Mutta siis tout va bien. Tai melkein tout ainakin.

Korttitalo

Hernesaaren drive-in-koronatestauspaikalla oli tänä aamuna kahden tunnin jono. Ajanvarauksella.

Le Messieur Professeur on päässyt kotimatkallaan ensimmäiseen yöpaikkaansa Liettuaan. Enää kolmisen päivää ja neljä maarajaa jäljellä.

**

Suomalainen lapsiperheistö vaikutti syyskauden alkaessa olevan melko huolissaan tulevien kuukausien sujumisesta flunssakierteineen ja koronaeristysvaateineen. Itsekin osallistuin keskusteluun teorian tasolla, mutta en kuitenkaan suuremmin vaivannut sillä itseäni. Harvoin meillä sairastetaan!

Työnantajani suhtautuminen alkavan syksyn koronatilanteeseen löi vielä pahemmin ohi: aloitimme elokuun ”palaamalla normaaliin” eli koko toimiston kattavalla kahden viikon etätyökiellolla. Sen jälkeen ohjeistusta löysättiin, mutta normaaliuden kasvattamisen nimissä minäkin suunnittelin olevani puolisen viikkoa etänä, toisen puolen toimistolla – vähän kalenteriin sovittujen tapaamisten ja tapahtumien mukaan.

Ja kokonaisen viikonhan tätä koulun alkamisen jälkeen kesti. Kunnes sitten sunnuntain vastaisena yönä Ninja alkoi osoittaa hengitystieinfektion oireita.

Koko syksyn kalenteri sai välittömästi liekehtivän epävarmuuden leiman. Miksi suunnitella mitään, kun mahdollisuus sille, että joku lapsista on oireinen on keskimäärin suurempi kuin että ei olisi.

**

Huomionarvoista on, että tämä epävarmuuden tila tuntuu juuri nyt suuremmalta kuin keväällä. Kun kaikki oli yksiselitteisesti peruttu ja kaikki olivat yksiselitteisesti etänä ja me olimme melkolailla täydellisessä koronaeristyksessä, oli helppo suorittaa se, mitä jäljelle jäi. Mutta nyt kun yhtäältä on vaatimus larpata normaaliutta, pitää lapset koulussa ja suorittaa töitä normaalisti eteenpäin (myös niitä keväältä peruuntuneita asioita), ja sitten toisaalta vaade hyvin matalan kynnyksen reagoinnista oireisiin ja sen myötä kaiken peruuntumiseen – ja tämä kaikki nyt jälleen pitkästä aikaa yhden vanhemman taloudessa, mutta toisin kuin aiemmin yh-urallani, ilman mahdollisuutta juurikaan hyödyntää lapsenvahteja…

…niin voisiko sanoa, että yhtälö vaikuttaa haastavalta? Jopa kaoottiselta?

**

Toki ongelman ratkaisu on myös pitkälti omissa käsissäni. Muistutan itseäni, että sairaan lapsen hoidon järjestämiseksi voi pitää vapaapäivän – ei etäpäivää – ja että täytyy vain reippaasti uudelleenorganisoida töitä, eikä yrittää tehdä kaikkea jäljellejäävässä ajassa.

Hieno teoria, eikö?

**

Nyt iltaan mennessä muuten lapsi numero kaksi on alkanut oireilla. Kiitos THL:n tänään tulleen toimintaohjepäivityksen, enää ei perheen kaikkia lapsia tarvitse testata samanaikaisessa infektiossa, eli Ninjan uhrautuminen riittää kaikkien puolesta. Ja kun sanon uhrautuminen, niin millaista siinä kohutussa testissä sitten oli?

– Pahempaa ku aattelin.

Mutta ei niin paha, ettei ”kaupan suurin jäätelö” eli Dajm-tuutti olisi siitä yli vienyt.

Sitten eikun testituloksia (Ninja) sekä oireettomuutta (Sue) odottelemaan!

Le jour 58: Le jour 1

Aikalaislukijalle ei tarvitse kuvailla sitä ihmeen tuntua, joka tähän päivään sisältyy. Mutta historioitsijoille ja aikamatkaajille tiedoksi: tämä oli etätyöpäivä, jolloin sai tehdä koko päivän keskeytyksettä töitä!

Niin keskeytyksettä, että neljältä huomasin, ettei kukaan taloudestamme ollut valmistanut lounasta. Ihan kuin vanhoina hyvinä tutkijakammiovuosina.

Anarkiaa.

Lapset siis palasivat kouluun kahdeksan viikon etäkoulun jälkeen. Olkoonkin, että poikkeusajan lukujärjestykset menevät perheessämme siten, että Sue ja Poulain ovat teoriassa vain kaksi tuntia yhtä aikaa poissa kotoa. Mutta käytännössä ei niitä paljoa ole näkynyt. Toki olen nihkeämutsi ja kiellän menemästä kavereille kylään, mutta ilmeisesti siis pihallakin pärjäilee.

Ajatus ihmisten välttelystä täällä kaupungissa on kyllä – edelleen – lähinnä absurdi. (Kävimme pihalla. Pihalla oli 23 ihmistä.) Metsän keskellä oli helppoa olla ehdoton, mutta yritetään nyt täälläkin edes näön vuoksi.

Ja onhan tämä ihanaa olla taas kaupungissa, ihmisen luonnollisessa elinympäristössä! Eli mikä huojennus: olen sittenkin yhä minä.

Kävin myös heti eilen kampaajalla, joka louhi pääni esiin siihen kasvaneen kansakouluperuukin alta. Ihmettelin silloin ennen vanhaan pari viikkoa sitten, kun kaverit kertoivat meikkaavansa omaksi piristyksekseen, että miksi ihmeessä. Mutta pakko myöntää: on oltava kovien housujen ja sivusiilin ansiota, että sain tänään monta isoa asiaa radalleen töissä.

(Koska ei se nyt vain siitä keskeytyksettömästä työajasta voinut johtua.)

***

Lienee myös sivusiilin ansiota, että tajuan aluksi kuvittelleeni tämän olevan poikkeuskausi, jonka jälkeen se poikkeuskausi päättyy ja palataan arkeen. Vain siitä näkökulmasta saattoi olla mielekästä vaikkapa laskea poikkeuskauden kestoa päivissä. Nyt alkaa olla ilmeistä, että hommaan on suhtauduttava kuin pikkulapseen: aina on joku vaihe.

Nyt on sellainen vaihe, että lapset ovat koulussa, eskarissa, kesäleirillä, ja tätä vaihetta kestää nelisen viikkoa. Sitten on pari viikon vaihe etätöitä niin että kaikki lapset ovat lomalla (that’ll be fun!) ja sitten jokavuotisena toistuva poikkeustila: kesäloma. Tänään tulleen määräyksen mukaan työpaikalla siirrytään ”takaisin normaaleihin käytäntöihin” kesälomien jälkeen. Tuntuu hullulta, mutta toisaalta – kukapa niin kauas osaisi ennustaa, että miltä maailma näyttää ja tuntuu.

Just nyt tuntuu hyvältä tämä vaihe.

Le première visite

Lähdin perjantaiaamuna työmatkalle. Olin laittanut kellon herättämään 6.20, että varmasti ehtisin ajoissa. Ja koska herätys oli asetettu soimaan tällaiseen poikkeukselliseen aikaan, nukuin tapani mukaan koiranunta, heräillen toistuvasti pohtimaan onkohan herätys varmasti päällä, ja etten nyt vain nukkuisi sen ohi.

Je sais, minulla on ongelma. Näillä unenlahjoilla ei nukuta pommiin.

Tasan seitsemältä lähdin kohti pysäkkiä. Tässä kohtaa huomasin, että tihutti kylmää marraskuista hyhmää, mutta laskin, ettei ole aikaa enää kääntyä takaisin. Onnittelin silti itseäni, että olin sopinut erikoisstopin: säästin vartin, kun en joutunut menemään bussin lähtöpysäkille keskustaan.

Mutta bussi ei tullut odottamaani aikaan 7.25. Eikä odottamallani myöhästymishorisontilla 7.30. 7.40 lähetin pomolle viestin kysyäkseni onko lähtö pahasti myöhässä, ja nähdessäni viestin lähtöajan näytöllä tajusin: bussi starttaisi Kiasmalta varttia yli kahdeksan. Päivystin pysäkillä 70 minuuttia ennen bussi oletettua ohitushetkeä.

EIKÄ MINUN OLISI TARVINNUT HERÄTÄ KUUDEN JÄLKEEN. Ei myöskään kolmelta, neljältä ja viideltä.

Menin sitten Alepaan kahville. Joka oli siksi pahaa, ettei harmittanut, kun ohikulkeva rouva tiputti sen lattialle. Paitsi vähän se, että myyjä varmasti piti sotkua minun jälkenäni.

No nyt ihmettelette miten ihmeessä sain Ninjan päiväkotiin tuossa aikaikkunassa. EN SAANUT! Professeur Porte-Chapeux saapui 84 tunnin visiitille keskiviikkona aamuyöstä.

Olisinkin muuten tajunnut virheeni aiemmin, jos olisin yrittänyt viedä Ninjaa päiväkotiin tuohon aikaan. Oikeastaan siis Chapon vikaa koko homma, jos näin tarkemmin pohtii.

BLAGUE BLAGUE! (Tuleepas nyt huudettua. Pahoittelut, sitä se valvominen teettää.)

Mutta siis, Porte-Chapeaux mahdollisti visiitillään helpon lähdön reissuun, haki vatsakipuisen Suen koulusta kesken päivää ja noin muuten puunasi kämppää pari vuorokautta. Mainitsinko jo, että ei ole tarvinnut tuskailla siivoamisesta kun Proffa on muuttanut pois? Ja mainitsinko myös, että olen ollut ihan sairaan ylpeä siitä, miten siistiä meillä on (silti) ollut? Olen ehkä ollut tästä jopa vähän huolissani: silitin eräänä iltana keittiöpyyhkeet ensimmäistä kertaa esikoisen syntymän jälkeen.

No, Chapon mukaan olimme tasolla ”tänne tulee rottia ja torakoita”.

Oups.

Mutta nyt on siistiä.

Tuon kolmen ja puolen vuorokauden aikana näimme toisiamme hereillä kolmisen tuntia. Vähemmän kuin Chapolla kuulemma meni pelkästään keittiön kaappien siivoamisessa. Oups uudelleen. Mutta dans la prochaine fois?