Mardi c’est merde

Joo-o. Koronaa pidellyt.

Ja alkaa vähän niinku riittää. Hattuteline lähti joulun jälkeen takaisin Ranskan-maalle hattuaan pitelemään, ja me olemme nauttineet kaikkien aikojen koronatalvesta. Eli jossain kohtaa tämä kylmä ja pimeä yhdistettynä siihen, ettei mihinkään sisätiloihin voi mennä, on vaan kertakaikkiaan alkanut läikkyä yli.

Yleensä tiistaisin.

Maanantaita aina suotta haukutaan, mutta oikeastihan tuo ihan kelpo päivä yleensä lipuu ihan kivutta ohi viikonlopun jälkimainingeissa. Ei sillä, että viikonlopuissa olisi hirveästi eroa arkipäiviin, mutta kuitenkin, usein on maanantaina pyykkiä pestävänä ja ruokaa laitettavana – ja voi muistella, että eilen sentään kävin ulkona valoisaan aikaan. Mutta sitten tiistain koittaessa ja tyhjää kalenteria tuijottaessa se aina iskee: ei mitään ohjelmaa tänäänkään, paitsi pyykkiä ja ruokaa, eikä huomenna, eikä koko loppuviikkona. Ja siihen viikonloppuunkin, jolloin ei ole yhtään mitään ohjelmaa, on vielä ihan älyttömän monta päivää.

Siis hilpeissä tunnelmissa!

Mutta ehkä tämä helmikuu on sitten se vuodenkierron tiistai. Joululoman ja uudenvuodenlupausten tuoma energia (kuten ”kävelen kymmenentuhatta askelta joka päivä!” ja ”ulkoillaan tunti päivässä säässä kuin säässä!”) on jo kauan sitten hiipunut ja kesä on vielä ihan sietämättömän kaukana, odotushorisontissa on pelkkää ankeutta. Odotushorisontissa, joka aina kolmen viikon välein päivitetään kauemmas tulevaisuuteen koronarajoitusten joko jatkuessa tai pahetessa.

Ehkä se huhtikuussa sitten helpottaa. Jos ei koronarajoitukset niin edes tuo ulkonaliikkuminen.

**

Seuraavassa postauksessa sitten, miten talviuintiharrastus on jaksanut pitää mielen reippaana näin kaamoskaudella! Usein jopa kymmenien minuuttien ajaksi, mikä on kyllä tehokasta, kun itse suorite kestää vain kaksi.

Advertisement

Where beer meets breaking and entering..

Olen tässä vähän ynnäillyt asioita ja tullut siihen lopputulokseen, että korona päättyy huomisen jälkeen. Draaman kaari täydellistyy, eikä muita vaihtoehtoja ole.

Aina joskus on hyvä palata aivan alkuun. (Joka oli hieno aloitus Long Playn uusimmassa uutiskirjeessä.*) Tässä tapauksessa ensimmäisen koronasulun alkuun maaliskuussa, kesämökillemme ja ensimmäiseen (ja toiseksi viimeiseen) futisjoukkueen zoom-puheluun. Mitä ihmettä tässä oikein pitäisi tehdä, ihmettelimme.

– Minä olen lähinnä kuunnellut Drunk Women Solving Crimea, sanoi yksi.

Ja sitä minäkin sitten aloin tehdä. Kävelin metsissä ja nauroin ääneen.

Podcastin ensimmäinen jakso on tullut ulos syyskuussa 2018, ja kerran viikossa ilmestyen sitä on siis kertynyt 119 jaksoa. Aina välillä livenä ”Why not join the Drunk Women Solving live, at the…”, mutta nyt maaliskuusta alkaen remotely, kuten kaikki muukin. (Maaliskuuhun 2020 minä pääsin joskus toisen aallon syövereissä.)

Ja muutama viikko sitten (minulle) podcastissa alettiin mainostaa seuraavaa esiintymistä joulukuun alussa – ajatella, ne olivat siellä taas olleet, ihan livenä! Kunnes esitystä siirrettiin, ja TA-DAA: se on 15.12. Siis huomenna! Ja se striimataan! Olen viikonloppuna kuunnellut podcastin tähän päivään, täydet 119 tuntia, ja nyt minulla on liput! Keikalle! Huomenna!

Oli yhtä aikaa hienoa ja vähän surullista huomata olevansa aidosti innoissaan mahdollisuudesta päästä livestriimin ääreen. Mutta ehkä siis tälläkin formaatilla ja minulla voi olla jonkinlainen tulevaisuus.

Paitsi, että niin: nähdäkseni korona nyt loppuu tähän.

* Suositus 2: jos et vielä ole Long Playn tilaaja, ala olla. Myös oiva vinkki pukinkonttiin!
Suositus 1 oli varmaan aika ilmeinen.

Vita brevis, semana longa

Tällä viikolla ei sitten tullut yhtään juoksulenkkiä, laskeskelin iltasella. Kunnes tajusin, että maanantai – jolloin käytiin Porte-Chapeux’n kanssa lenkillä ennen tämän Ranskaan-paluuta – on toden totta tätä samaa viikkoa.

Ja se on jo ehtinyt palatakin sieltä Ranskasta!*

Tuli sellainen olo, että tästä toden totta tulee pitkä marraskuu.

* Tämä onkin hauska juttu. Ranskan tartuntakäyrät osoittivat toki kaakkoon jo hyvän aikaa, mutta koska muutakaan tietoa ei ollut varmistunut, Porte-Chapeaux lähti suunnitelmansa mukaan syyslomalta takaisin Ranskan-kotiin tiistaina. Seuraavana iltana, keskiviikkona, Macron julisti ulkonaliikkumiskiellon perjantaista alkaen, ja – kas! – kymmenen minuuttia ennen puoltayötä Ranskassa Le Professeur olikin jälleen Tuusulanväylällä! 48 tuntia reissussa ja uusi kymmenen päivän karanteeni hankittuna!

Kun yrität löytää valoisia puolia koulumatkasta.

Samaan aikaan kun pohdiskellaan koko porukan Ranskan-vuotta ensi syksystä alkaen, viikon suunnitteluhorisontti tuntuu yltiöpäiseltä. Mutta varmaa on, että edessä aukeava marraskuu kestää vuosia.

Kauan kauan sitten viime viikonloppuna oli niinsanotusti onnea sienimetsällä. Ja muutenkin ihanaa aikaa lasten ystävien ja niiden aikuisten (minun ystävien) kanssa mökillä.

Mahdollisen Ranskan-vuoden keskeisiä pohdintoja on paitsi toimeentulo, siihen liittyvä pieni detalji, eli minun päivieni sisältö. Työnantajalta jo selvitin, että he pitävät työpanostani niin tärkeänä (niin ne sanoivat), että mieluummin hankkivat minulle sijaisen kuin pitävät minua etätöissä ulkomailta käsin.

Ja jos minulta kysytään, mitä haluaisin tehdä – kuten Porte-Chapeaux tuon tuosta kyselee – vastaus on, että näiden muutamien tahkottujen vuosien jälkeen en mitään, syljeskellä kattoon. Mutta kun syysloman ensimmäisenä päivänä olin puoli tuntia heräämisen jälkeen helisemässä, kun mitään ohjelmaa ei ollut, tämä mitääntekemättömyyssuunnitelmani jotenkin kyseenalaistettiin.

(Mutta voihan sitä toki olla tekemättä töitä, ja silti olla tosi jännää ohjelmaa ja mielekästä sisältöä koko ajan ja joka päivä, eikö? Eikö!)

Mutta siis urheiluviikkoon, jonka tilastointia tuossa alussa aloitin, mahtui paitsi se lenkki maanantaina, myös tavoitteenmukainen kylmäuinti uimahallissa (otin kellolla aikaa, kun ilmeisesti vedessä pitäisi viettää minuutti, jotta terveysvaikutukset alkavat vaikuttaa: ja pidennettyihin lenkkeihini kului 25s ja 30s, eli koko viikkoa ei tule täyteen tällä harrastuksella) ja kahdesti futista (jota kuumoittava aikuisten harrastuskielto ei vielä ole lopettanut).

Ja kuuluihan siihen myös Helmareiden peli (!), Ateneum (!!), ystävien näkemistä (!!!), ravintolalounaita (!!!!) ja metromatkailua (V). Kaikki näistä maski päässä ja turvaohjeistuksia noudattaen – silti näiden listaaminen aiheuttaa vähän nolostumista, että mikä kreisibailaava koronahurjastelija!

Keski-ikäisyys pukee korona-aikaa.

Aika aikaansa

Haluaisin sanoa, että tulen muistamaan tämän syksyn aikana, jolloin aikaa oli tavanomaista enemmän, mutta se ei pidä paikkaansa. Tuskin tulen muistamaan tätäkään aikaa.

Mutta koronan myötä elämä on eittämättä pienentynyt: iltamenoni ovat vähentyneet dramaattisesti ja työmatkat karsiutuneet nollaan.

Ja erinäisten sattumien takia – näistä suurimpana Suen Y94.8, kaatuminen samalla tasolla, ja sen seurauksena kipsattu käsi – lasten harrastuskalenteri on kutistunut murto-osaan entisestä. Itse asiassa minä harrastan tällä hetkellä perheessä eniten. Ja se tuntuu kyllä jotenkin vähän väärältä.

Oman harrastamiseni mahdollistaa paitsi lapsenvahti, myös se, että lapset voi nyt jättää keskenään kotiin tunniksi, pariksi. Ja etätyöt osaltaan lyhentävät työpäivien kokonaiskestoa.

Kaiken tämän seurauksena minulla on enemmän aikaa käsissäni kuin koskaan lapsiperhevuosina. Tai siis nolla-aikaa, jolle ei ole mitään ohjelmoitua sisältöä. Eniten tyhjiä viikonloppuja kalenterissa.

Siivosin eilen. JA kävin lenkillä. Se kertoo ehkä tiivistetysti tilanteen, jossa olemme.

Toki kävimme myös Megazonessa, Poulainilla oli kaverisynttärit ja meillä oli illalla vieraita katsomassa Putousta. Mutta vain kaverisynttärit oli ohjelmoitu ennen lauantaiaamua.

Helsinki Design Weekin lastentapahtuma uusitulla Olympiastadionilla oli nähdäkseni kuvaava esimerkki korona-ajan tapahtumallisuudesta. Oli puitteet, mutta tapahtuma puuttui.

Mika Vainion 50 Hz Kiasmassa. Museokierroksen ajalle otin sentään lapsenvahdin. Tai oikeammin, minulla oli varattuna lapsenvahti, mutta ei ajalle mitään ohjelmoitua sisältöä. Kävin museoissa.

Cooperin testi Ninjan futistreenien aikaan. Tämän syksyn uutuutena on myös ajatus, että lenkille voi lähteä, vaikka ei olisikaan tuntia aikaa tai huvittaisi juosta kahdeksaa kilsaa. Että voi vaivautua trikoisiin vain puolen tunnin takia – tai 12 minuutin!

Ymmärrän, että jonkun korvaan tämä kaikki saattaa kuulostaa vain ihanalta, mutta tilanne muuttuu kun huomioi oman händikäppini eli valtavan suorittamisen tarpeen. Leppoisa kotiaika tarkoittaa aivan liian helposti lamaannuttavaa kännykän tuijotusta. Herääminen ilman valmista suunnitelmaa päivään on minulle lähtökohtaisesti hirvitys. Päivä, josta ei jää korkeatasoista kalenterimerkintää, on hukattu päivä.

Eli ehkä huomionarvoisinta onkin se, että olen myös nauttinut tästä syksystä. Olemme viettäneet aikaa omalla pihalla enemmän kuin ennen – olen vieläpä saanut lapset keskenään pihalle! Sue on alkanut tuoda kavereita koulun jälkeen meille. Legokaupunki on ollut sohvapöydällä kohta kuukauden – ja sillä jopa leikitään. Megazone ja uimahalli ovat kivoja hetkiä, eivät vain suorituksia tyhjän päivän täyttämiseksi.

Epäilen vahvasti, että jouluun mennessä olen irtisanoutunut töistäni ja olemme muuttaneet Pellon vanhaan kansakouluun hoitamaan possuja ja rapsuttelemaan ikkunankarmeja.

Testaa, jäljitä, unhoita

Soitin tänään koronaneuvontaan. Vaikka sanovat, että ei saa soittaa tuloksia kysyäkseen, soitin silti, enkä raaskinut katkaista jonotusta työpalaverin ajaksi. Vietin siis aamuisen Teamsin taustamusiikilla, ja tietenkin ne vastasivat sitten juuri kesken kokouksen. (Kuinkakohan paljoa jonoa kasvattaa ne ”Aa, sori, en tajunnut, että vastasitte” -dialogit?) Kävi ilmi, että testi _oli_ otettu, lapsen sotulla löytyi näyte, mutta sitä ei vielä oltu analysoitu.

Haluaisin ajatella, että soittoni ja sen välillä, että vastaus (nega) tänä iltana vihdoin tuli, ei ole yhteyttä. Ja yritän aktiivisesti välttää sen ajattelua, että ”omalla rahalla” vastauksen saa sieltä Hernesaaren autokaistalta kuudessa tunnissa, ja julkisen maksamana siihen meni kahdeksan _päivää_.

Vaan eipä olisi tietysti pörriäisillä myytävää työterveysasiakkaille, jos julkisen puolen näytteet tulisivat ulos yhtä nopeasti kuin yksityisen.

Mutta onneksi emme odottaneet tulosta, vaan lapsi on ollut koulussa jo eilisestä, siis viikon lievän flunssasairastamisen jälkeen. Vanhan maailmanjärjestyksen aikaan olisi mennyt kouluun todennäköisesti jo viime viikon torstaina.

Mutta nyt kun siis kaikki näytti hyvältä, kaikki perheestä olivat terveenä – sain viestin, että lapsenvahti on vähän oireinen ja menee huomenna koronatestiin. Eli kuullaan sitten taas viikon kuluttua. Onneksi työmenoja oli sovittuna vain kahdelle seuraavalle illalle.

Tämä mielipide ei ole kauhean uniikki eikä yhtään rakentava, mutta sanon silti, että nämä testaushommelssonit eivät nyt kertakaikkiaan toimi näin. Ja kuten ystäväni tänään laskeskeli – eipä auta koronavilkun vilkutuksetkaan, jos tiedon saa kymmenisen päivää sitten tapahtuneista altistumisista. Hyvää on tietysti se, että 14 päivän omaehtoisesta karanteenista valtaosa on ehtinyt mennä ohi ennen tiedon saamista.

**

Mutta joo. Vähän kotipainotteista on siis ollut elämä. Riittävän, minun makuuni. Onneksi tämä hiljattain alkanut juoksuhaasteeni kuitenkin sekä motivoi että antaa tekosyyn poistua kotoa edes hetkeksi. Tänään pääsin ja pakotin itseni lenkille vasta lasten jo käytyä nukkumaan, eli lähempänä kymmentä. Moitimme: ulosastumisen hetki. Kiitämme: juoksemisen aloittaminen! Aloittamisen tuskainen kynnys on ylitetty!

Ja kun nyt päätin juosta vain lyhyesti, päätin spontaanisti kokeilla myös kuinka pitkälle pääsisin Cooperin testissä. Epävirallinen tulos, joka sisältää yhden ylämäen sekä yhden valokuvan ”kuusta”, oli 2220 metriä – jonka lenkin jälkeen googlasin ”hyväksi”, mutta paljoa ei puutu ”erinomaisesta” minun ikäluokassani, joten hyviä tilastosyitä juoksemiselle löytyy koko ajan lisää.

Lisäksi sain juoksukelloltani mitalin. Mitalit ovat parasta mitä juoksukellot tarjoavat!

**

Niin ja tosiaan: Le Professeur pääsi viiden päivän matkanteon jälkeen perille. Ei ollut unohtanut hanaa auki tänne lähtiessään, enkä minä ollut saanut sakkoja siitä tammikuisesta peltipoliisin välähdyksestä. Ehkä se olisi toki selvinnyt jo aiemmin ulosoton muodossa.

Mutta siis tout va bien. Tai melkein tout ainakin.

Korttitalo

Hernesaaren drive-in-koronatestauspaikalla oli tänä aamuna kahden tunnin jono. Ajanvarauksella.

Le Messieur Professeur on päässyt kotimatkallaan ensimmäiseen yöpaikkaansa Liettuaan. Enää kolmisen päivää ja neljä maarajaa jäljellä.

**

Suomalainen lapsiperheistö vaikutti syyskauden alkaessa olevan melko huolissaan tulevien kuukausien sujumisesta flunssakierteineen ja koronaeristysvaateineen. Itsekin osallistuin keskusteluun teorian tasolla, mutta en kuitenkaan suuremmin vaivannut sillä itseäni. Harvoin meillä sairastetaan!

Työnantajani suhtautuminen alkavan syksyn koronatilanteeseen löi vielä pahemmin ohi: aloitimme elokuun ”palaamalla normaaliin” eli koko toimiston kattavalla kahden viikon etätyökiellolla. Sen jälkeen ohjeistusta löysättiin, mutta normaaliuden kasvattamisen nimissä minäkin suunnittelin olevani puolisen viikkoa etänä, toisen puolen toimistolla – vähän kalenteriin sovittujen tapaamisten ja tapahtumien mukaan.

Ja kokonaisen viikonhan tätä koulun alkamisen jälkeen kesti. Kunnes sitten sunnuntain vastaisena yönä Ninja alkoi osoittaa hengitystieinfektion oireita.

Koko syksyn kalenteri sai välittömästi liekehtivän epävarmuuden leiman. Miksi suunnitella mitään, kun mahdollisuus sille, että joku lapsista on oireinen on keskimäärin suurempi kuin että ei olisi.

**

Huomionarvoista on, että tämä epävarmuuden tila tuntuu juuri nyt suuremmalta kuin keväällä. Kun kaikki oli yksiselitteisesti peruttu ja kaikki olivat yksiselitteisesti etänä ja me olimme melkolailla täydellisessä koronaeristyksessä, oli helppo suorittaa se, mitä jäljelle jäi. Mutta nyt kun yhtäältä on vaatimus larpata normaaliutta, pitää lapset koulussa ja suorittaa töitä normaalisti eteenpäin (myös niitä keväältä peruuntuneita asioita), ja sitten toisaalta vaade hyvin matalan kynnyksen reagoinnista oireisiin ja sen myötä kaiken peruuntumiseen – ja tämä kaikki nyt jälleen pitkästä aikaa yhden vanhemman taloudessa, mutta toisin kuin aiemmin yh-urallani, ilman mahdollisuutta juurikaan hyödyntää lapsenvahteja…

…niin voisiko sanoa, että yhtälö vaikuttaa haastavalta? Jopa kaoottiselta?

**

Toki ongelman ratkaisu on myös pitkälti omissa käsissäni. Muistutan itseäni, että sairaan lapsen hoidon järjestämiseksi voi pitää vapaapäivän – ei etäpäivää – ja että täytyy vain reippaasti uudelleenorganisoida töitä, eikä yrittää tehdä kaikkea jäljellejäävässä ajassa.

Hieno teoria, eikö?

**

Nyt iltaan mennessä muuten lapsi numero kaksi on alkanut oireilla. Kiitos THL:n tänään tulleen toimintaohjepäivityksen, enää ei perheen kaikkia lapsia tarvitse testata samanaikaisessa infektiossa, eli Ninjan uhrautuminen riittää kaikkien puolesta. Ja kun sanon uhrautuminen, niin millaista siinä kohutussa testissä sitten oli?

– Pahempaa ku aattelin.

Mutta ei niin paha, ettei ”kaupan suurin jäätelö” eli Dajm-tuutti olisi siitä yli vienyt.

Sitten eikun testituloksia (Ninja) sekä oireettomuutta (Sue) odottelemaan!

Le jour 58: Le jour 1

Aikalaislukijalle ei tarvitse kuvailla sitä ihmeen tuntua, joka tähän päivään sisältyy. Mutta historioitsijoille ja aikamatkaajille tiedoksi: tämä oli etätyöpäivä, jolloin sai tehdä koko päivän keskeytyksettä töitä!

Niin keskeytyksettä, että neljältä huomasin, ettei kukaan taloudestamme ollut valmistanut lounasta. Ihan kuin vanhoina hyvinä tutkijakammiovuosina.

Anarkiaa.

Lapset siis palasivat kouluun kahdeksan viikon etäkoulun jälkeen. Olkoonkin, että poikkeusajan lukujärjestykset menevät perheessämme siten, että Sue ja Poulain ovat teoriassa vain kaksi tuntia yhtä aikaa poissa kotoa. Mutta käytännössä ei niitä paljoa ole näkynyt. Toki olen nihkeämutsi ja kiellän menemästä kavereille kylään, mutta ilmeisesti siis pihallakin pärjäilee.

Ajatus ihmisten välttelystä täällä kaupungissa on kyllä – edelleen – lähinnä absurdi. (Kävimme pihalla. Pihalla oli 23 ihmistä.) Metsän keskellä oli helppoa olla ehdoton, mutta yritetään nyt täälläkin edes näön vuoksi.

Ja onhan tämä ihanaa olla taas kaupungissa, ihmisen luonnollisessa elinympäristössä! Eli mikä huojennus: olen sittenkin yhä minä.

Kävin myös heti eilen kampaajalla, joka louhi pääni esiin siihen kasvaneen kansakouluperuukin alta. Ihmettelin silloin ennen vanhaan pari viikkoa sitten, kun kaverit kertoivat meikkaavansa omaksi piristyksekseen, että miksi ihmeessä. Mutta pakko myöntää: on oltava kovien housujen ja sivusiilin ansiota, että sain tänään monta isoa asiaa radalleen töissä.

(Koska ei se nyt vain siitä keskeytyksettömästä työajasta voinut johtua.)

***

Lienee myös sivusiilin ansiota, että tajuan aluksi kuvittelleeni tämän olevan poikkeuskausi, jonka jälkeen se poikkeuskausi päättyy ja palataan arkeen. Vain siitä näkökulmasta saattoi olla mielekästä vaikkapa laskea poikkeuskauden kestoa päivissä. Nyt alkaa olla ilmeistä, että hommaan on suhtauduttava kuin pikkulapseen: aina on joku vaihe.

Nyt on sellainen vaihe, että lapset ovat koulussa, eskarissa, kesäleirillä, ja tätä vaihetta kestää nelisen viikkoa. Sitten on pari viikon vaihe etätöitä niin että kaikki lapset ovat lomalla (that’ll be fun!) ja sitten jokavuotisena toistuva poikkeustila: kesäloma. Tänään tulleen määräyksen mukaan työpaikalla siirrytään ”takaisin normaaleihin käytäntöihin” kesälomien jälkeen. Tuntuu hullulta, mutta toisaalta – kukapa niin kauas osaisi ennustaa, että miltä maailma näyttää ja tuntuu.

Just nyt tuntuu hyvältä tämä vaihe.

Tarkastuslaskenta: Le jour 55

Jouduin kalenterista tarkistamaan, kun laskurini näytti vähemmän päiviä kuin Saska Saarikosken koronapäiväkirjat Hesarissa. Ja toden totta, joku päivä oli tipahtanut pois. Mutta onhan niitä tässä ollut annettavaksi.

On siis virallisesti päivä 55 ja päivä 53 mökillä. Seitsemän viikkoa ja risat. Eli noin kuusi viikkoa enemmän kuin koskaan ennen olen täällä yhtäjaksoisesti viettänyt. Noin seitsemän viikkoa enemmän kuin Porte-Chapeaux’n alkuperäisessä Suomi-kalenterissa oli merkittynä. Siihen mahtuu

– 161 kilometriä metsäkävelyä, yhteensä 34 tuntia
– 28 aamu-uintia, yhteensä 4 minuuttia 30 sekuntia
– uimaveden lämpötilan nousu kahdesta asteesta kymmeneen
– lumi- ja vesi-ilmapallosotaa (ei välttämättä tässä järjestyksessä)
– kolme luettua kirjaa (Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet ja kaksi Celeste Ngiä), yhteensä neljä päivää
– kaksi kokonaista Netflix-sarjaa: Tiger King ja Unorthodox, yhteensä 14 iltaa
– 20 jaksoa Drunk women solving crime -podcastia, yhteensä 15 tuntia. Huolestuin tänään, että olen kuunnellut sen kohta läpi, mutta ei: niitä on tehty 88 jaksoa. Jei!
– kaksi irronnutta hammasta (ei minun)
– kolme pataleipää, kaksi munkkitaikinaa, kuusi kakkua
– yksi reissu supermarketiin: viime lauantaina. Oli hyvin jännittävää, kiersin kaikki hyllyvälit.
– 64 tuntia Hesarin koronauutisia, laskevalla käyrällä
– 27 blogipostausta, yhteensä 74 sivulatausta
– nolla kertaa ripsiväriä, nolla kertaa kovat housut jalassa*

Hyvää aikaa.

*

Noin 8 minuuttia tämän twiitin uudelleenlöytämiseen ja kuvakaappauksen tekemiseen.

Le jour 50: Carpe diem, sitku

Yhtäältä tuntuu, että tämä koronakausi on opettanut vihdoin sellaiseen Hyvään Elämään, eli Aitoon ja Oikeaan Hetkessä Elämiseen. Kun tulevaisuutta ei voi mitenkään järkevästi suunnitella, on pakko pyrkiä tyytymään siihen hetkeen jossa on.

Toisaalta elämä on jatkuvaa Hallituksen Seuraavan Tiedonannon Odottamista ja Säätytalon oven tuijottamista. Palataanko kouluun, töihin, mihinkään, koskaan!

Ja nämä viime viikon linjaukset ovatkin muuttaneet paljon – odottamisesta. Koska nyt tiedämme, että palaamme Helsinkiin ensi viikon tiistaina. Koska tänään vahvistui, että Suen kesäleirit järjestetään. Ja näistä voi johtaa, että olemme Helsingissä ainakin neljän viikon ajan. Ja voin ilmoittaa Ninjan päiväkotiin tuoksi neljäksi viikoksi. Ja sopia Poulainille neljätoista ratsastusrästikertaa tuolle neljälle viikolle.

Vain oma työnantajani pitää yllä jännitystä: hallituksen etätyölinjauksesta huolimatta meidän osaltamme etätyösuositus jatkuu toistaiseksi vain toukokuun loppuun asti.

Toisessa ajassa, toisessa keväässä 2020, tänään olisi ollut Suuri Tapaus töissä. Sen kunniaksi malja.

Varasin tänään kampaajan. Sovin ne kuvaukset, mihin viittasin monta aikaa sitten. Vahvistin kenttävarauksemme – treenit alkavat as of heti. Ratikat ovat palanneet Kurviin! (Ei, ei se liity mitenkään, mutta onhan se nyt hienoa!) Eli nyt liki kahden kuukauden täydellisen erakoitumisen jälkeen yhtäkkiä on ok mennä töihin, sporaan, futiskentälle. Ja herramunvereni: terassillekin pääsee vajaan kuukauden päästä! Kaikki tuntuu niin oudon tavanomaiselta.

Mutta samalla on myös haikeaa, että tämä tavanomaisia ajan lakeja rikkova jakso päättyy.

Kuulostaa, että haluan syödä pandemiani ja säästää sen myös. En sentään. Mutta tässä mustavalkoisuudessa on ollut helppoutensa. Paluu ”kohti normaalia” mutta ei normaaliin, tekee asioista kovin kompleksisia.

Nimittäin jos kaikki tämä, haluan myös kesälomasuunnitelmat! Haluan elää kivojen asioiden odotuksessa!

Le jour 47: Juhlasta arkea

Vappu on yksi suosikkijuhlistani. Mutta ei siksi, että silloin saa syödä munkkeja ja ripustaa serpentiiniä, vaan karnevaalitunnelman ja iloisten väkijoukkojen takia. Kun nämä otetaan pois, päivä muuttuu aika lailla päiväksi muiden joukossa.

Joo, ihan kivaa, syötiin munkkeja.

Tippaleipä, korvasieni, mitä näitä vappuherkkuja nyt on.

Olemme hyviä tekemään juhlasta arkea, eräs kaveri kuvaili omaa tapaansa viettää kalenterijuhlia. Tämä pätee minuun, kun juhlaa vietetään oman perheen kesken: meillä ei laiteta JVG:n virtuaalikeikkaa soimaan ja bailata ylioppilaslakit päässä olkkarissa.

En tiedä vaikuttiko kouluunpalaamisuutinen vai alkaako muuten vaan näin eristyksen pitkittyessä riskit tuntua pieniltä, mutta somesta päätellen kovin monet tutuista olivat järjestäneet alle kymmenen hengen vappujuhlia – turvavälein. (Ei kuvaa ilman näitä tunnussanoja.)

Yhtä aikaa nyrpistelin ja olin kateellinen, koska me emme!

Niin kauan kun kuvitteli, että kukaan muukaan ei nähnyt ketään, tämä ei tuntunut ollenkaan pahalta. Ja niin kauan kun kuvitteli, että kesään mennessähän tämä on ohi, mökkielo tuntui ihan kivalta larpilta.

Mutta nyt kun molemmat näistä alkavat murentua, kaipaan kaikkea: haluan jälkipelikaljalle, haluan huonoa läpänheittoa, haluan ihmispyramidin! Haluan juhlat!