Elämää skenaarioissa

Vuokrasin tänään asunnon Ranskasta.

No joke.

Pas un blague.

Tilanne vaatinee tällä parin kuukauden postausfrekvessillä hieman takaisinpäinkelailua, mutta tosiaan tähän pisteeseen saavuttiin tänään. Ja mitä tahansa tässä tapahtuukin, voin lohduttaa itseäni tylsinä päivinä (ilman että se lainkaan lohduttaa) sillä, että ainakin ensi vuoteni tulee olemaan hyvin erilainen kuin tämä vuosi.

Tapahtumien järjestys on suurinpiirtein seuraava:
– TAMMIKUUSSA saan neuvoteltua palkattoman vapaan työstäni vuodeksi. Toki ehdotukseni oli tehdä etätöitä Ranskasta käsin, mihin ei suostuttu, mutta ei pidä vapaatakaan väheksyä. Sitoudun siis vuoden nollatuloihin, nollaurakehitykseen (ja nollaeläkekertymään), vailla pienintäkään ideaa, mitä tulisin vuoden aikana tekemään. Kotiäitiys ei tunnetusti pue minua.
– HELMIKUUSSA uskallan henkäistä muutosta ystävälleni, joka hoksaa hänen amerikkalaisten ystäviensä suunnittelevan sabbaticalia Helsingissä juuri samalla ajanjaksolla – ja kas, niin asuntomme Suomessa onkin jo vuokrattu vuodeksi! Pientä painetta pois talouspuolelta, vielä kun keksin, että voisimme pyytää pankilta lyhennysvapaata vuoden ajaksi.
– Samaan aikaan Porte-Chapeuax lähettelee minulle päivittäin paikallisia asuntoilmoituksia, mutta ilmoitusten maaninen selailu ei johda mihinkään – ulkomaalaisena ei pääse edes näytöille. Mittailemme lukemattomia kertoja turhaan etäisyyksiä talleille ja maanvyörymäriskejä. Ja kuinka paljon vituttaisi kantaa kauppakasseja vuorenrinteitä pitkin. Tai tätä ehkä vain minä.
– MAALISKUUSSA saan kustannussopimuksen, että kirjoittaisin Ranskan-vuoteni aikana kirjan. Etpä arvannut tätä tulevaksi!! Mutta no joke, pas un blague, vaikka edelleen minun on vaikea kertoa ilman, että se kuulostaisi ihan hirveältä läpältä. Tämä saattaisi kenties olla ihan oman postauksensa aihe, todennäköisesti jopa oman bloginsa. Sellaisen, joka markkinoi sitä uutta kirjaa ja jota siis päivitetään. Mielellään jopa luetaan.
– Tässä kohtaa alan oikeasti huolestua asunnonsaamisen realisoitumisesta, sillä matkaan olisi näillä taustamuuttujillani hyvä päästä, joten tarjouduin soittamaan välittäjille ja (kyllä, otan häpeämättä kaiken kunnian itselleni) saankin Hattutelineen näytöille, ja nyt
– HUHTIKUUSSA, kolme asuntonäyttöä myöhemmin, meillä on asunto. Grenoblessa.

Näkymä uudelta kotitaloltani. Ehkä. Tai joltain muulta talolta.

Mutta nyt menin vähän rikkomaan kronologian sääntöjä, sillä tuossa kustannussopimuksen ja asunnonvuokrauksen välissä pääsin myös työhaastatteluun työpaikkaan, joka heittäisi kaikki edellämainitut suunnitelmat Isereen, Porte-Chapeaux muuttaisi Suomeen, ja meikämanaatti ryhtyisi tekemään uraa niinku isolla uulla. Mutta siinäkin tapauksessa olisi kyllä syytä vaihtaa blogia. Tai ainakin editoida tuo edellinen virke.

Mutta että sellaista, isojen vaihtoehtoisten skenaarioiden edessä ollaan: joko muutamme Ranskaan ja kirjoittelen kirjaa Alppimaiseman avautuessa ikkunastani tai sitten lähden työelämässä ihan uusille. Eli yritämme edistää Ranskaan-muuttoa ilman, että teemme mitään sellaista sitoumusta, joka estäisi Sen Työpaikan vastaanottoa. Joka tapauksessa kuulostaa käsittämättömän jännittävältä tässä arjessani, jossa tapahtuu absolutely de rien, aldrig, ja kutittelee suurta vahvuuttani: kykyä odottaa ihan vaan rauhassa.

Ja pahoittelen, tämän blogin nimi ei tule silti toteutumaan. Joku nokkela saattaa muistaa, että meidänhän ei koskaanikinä pitänyt muuttaa Ranskaan (sillä kukapa olisi arvannut tämän viime vuoden asioita tulevaksi), mutta siis hauska vitsihuumori otsikossa ei toteudu mahdollisesta muutosta huolimatta.

Asunto on kalustettu.

Advertisement

Vita brevis, semana longa

Tällä viikolla ei sitten tullut yhtään juoksulenkkiä, laskeskelin iltasella. Kunnes tajusin, että maanantai – jolloin käytiin Porte-Chapeux’n kanssa lenkillä ennen tämän Ranskaan-paluuta – on toden totta tätä samaa viikkoa.

Ja se on jo ehtinyt palatakin sieltä Ranskasta!*

Tuli sellainen olo, että tästä toden totta tulee pitkä marraskuu.

* Tämä onkin hauska juttu. Ranskan tartuntakäyrät osoittivat toki kaakkoon jo hyvän aikaa, mutta koska muutakaan tietoa ei ollut varmistunut, Porte-Chapeaux lähti suunnitelmansa mukaan syyslomalta takaisin Ranskan-kotiin tiistaina. Seuraavana iltana, keskiviikkona, Macron julisti ulkonaliikkumiskiellon perjantaista alkaen, ja – kas! – kymmenen minuuttia ennen puoltayötä Ranskassa Le Professeur olikin jälleen Tuusulanväylällä! 48 tuntia reissussa ja uusi kymmenen päivän karanteeni hankittuna!

Kun yrität löytää valoisia puolia koulumatkasta.

Samaan aikaan kun pohdiskellaan koko porukan Ranskan-vuotta ensi syksystä alkaen, viikon suunnitteluhorisontti tuntuu yltiöpäiseltä. Mutta varmaa on, että edessä aukeava marraskuu kestää vuosia.

Kauan kauan sitten viime viikonloppuna oli niinsanotusti onnea sienimetsällä. Ja muutenkin ihanaa aikaa lasten ystävien ja niiden aikuisten (minun ystävien) kanssa mökillä.

Mahdollisen Ranskan-vuoden keskeisiä pohdintoja on paitsi toimeentulo, siihen liittyvä pieni detalji, eli minun päivieni sisältö. Työnantajalta jo selvitin, että he pitävät työpanostani niin tärkeänä (niin ne sanoivat), että mieluummin hankkivat minulle sijaisen kuin pitävät minua etätöissä ulkomailta käsin.

Ja jos minulta kysytään, mitä haluaisin tehdä – kuten Porte-Chapeaux tuon tuosta kyselee – vastaus on, että näiden muutamien tahkottujen vuosien jälkeen en mitään, syljeskellä kattoon. Mutta kun syysloman ensimmäisenä päivänä olin puoli tuntia heräämisen jälkeen helisemässä, kun mitään ohjelmaa ei ollut, tämä mitääntekemättömyyssuunnitelmani jotenkin kyseenalaistettiin.

(Mutta voihan sitä toki olla tekemättä töitä, ja silti olla tosi jännää ohjelmaa ja mielekästä sisältöä koko ajan ja joka päivä, eikö? Eikö!)

Mutta siis urheiluviikkoon, jonka tilastointia tuossa alussa aloitin, mahtui paitsi se lenkki maanantaina, myös tavoitteenmukainen kylmäuinti uimahallissa (otin kellolla aikaa, kun ilmeisesti vedessä pitäisi viettää minuutti, jotta terveysvaikutukset alkavat vaikuttaa: ja pidennettyihin lenkkeihini kului 25s ja 30s, eli koko viikkoa ei tule täyteen tällä harrastuksella) ja kahdesti futista (jota kuumoittava aikuisten harrastuskielto ei vielä ole lopettanut).

Ja kuuluihan siihen myös Helmareiden peli (!), Ateneum (!!), ystävien näkemistä (!!!), ravintolalounaita (!!!!) ja metromatkailua (V). Kaikki näistä maski päässä ja turvaohjeistuksia noudattaen – silti näiden listaaminen aiheuttaa vähän nolostumista, että mikä kreisibailaava koronahurjastelija!

Keski-ikäisyys pukee korona-aikaa.

Des mountaignes

Siis nättiä oli. Olen haudutellut postausta aiheesta miten kaikki meni sen verran hartaasti, että alkavat muistot jo hämärtyä. Loppujenkin muistojen kultaantumista odotellessa otetaanpa vielä pieni visuaalinen kierros tuohon Alppien Pariisiin. Jos vaikka – by the way (au fait) samanlaisten pohdintojen äärellä elellyt, tällä hetkellä koko perheen voimin ulkosuomalaisuudessa elävä, yksi vanhan koulukunnan blogikollegoista – Periaatteen Naisen blogi- tai instakokemuksessa ei pääse unohtumaan, että ollaan Gibraltarin vuoren äärellä, niin samalla tavalla tällaiselle tasamaan kasvatille Grenoblen hallitsevimmiksi piirteeksi nousivat vuoret. Jokaisen kulman takana, jokaisen kadun horisontissa vuoret.

Tai ehkä pieni stoppi tähän – en ole tainnut aiemmin mainita Porte-Chapeaux’n uutta toimipistettä? Yliopistokaupunki Grenoble, Ranskan Alpeilla, Isere-joen laaksossa vertautuu väkiluvun puolesta toiseen kauniiseen jokikaupunkiin, Turkuun. Eli jos Turku on Suomen Pariisi, ja Grenoble on Ranskan Turku, niin käytännössähän kakkoskotimme sijaitsee Pariisissa. Pariisi vuorilla!

Regardez vaikka!

Isere-joki iltahämyssä, taustalla vuoria.

Horisontissa vuoria.

Ja toisessa horisontissa vuoria. Ja aurinkoa! Tuntuupa muuten näin jo pitkään jatkuneen marraskuun syövereissä kaukaiselta tuo aurinko.

Ratikkakiskot maisonin lähellä. Kas, vuoria!

Vuorelle vie myös kaapelihissi. Taustalla vuoria.

Vuorelta voi myös katsoa alas.

Syyslomaviikon aikaan leiskui Instagramissani kaunein ruska vuosiin. Yritin löytää kuvakulmia, että kyllä meilläkin. Lisäksi vuoria.

img_20181018_1529381086975962.jpg
Museossakin oli vuoria.

img_20181015_1200581352033566.jpg
Sininen kaukoperspektiivi vuorilla.

Ja suosikkini: romantillista usvaa vuorilla.

Ja kun nyt Turkuun viittasin, mikä on kunniaksi kaupungille kuin kaupungille: eikö muuten olekin tuossa viimeisessä kuvassa ihan eri tavalla suuren kaupungin näköä kuin mitä Turussa? Johtunee tiiviistä kaupunkirakenteesta, ei metsään rakennetusta kokoelmasta esikaupunkeja, mikä Suomessa kaupunkina tunnetaan.

Pikkukaupunkimaisuutta puolestaan on se, että Porte-Chapeaux’n maisonista kävelee keskustaan ja kaikkialle muuallekin vartissa. Lasten kanssa.

Ranskalaisuutta se, että jokaisessa korttelissa matkan varrella on pari ravintolaa, leipomo, lihakauppa ja juustokauppa.

Blogimaisuutta ihan kepeänkepeä liioittelu kerronnassa.

(Paitsi niiden vuorien osalta, niitä oli ihan joka puolella.)

Allons enfants de la patrie, le jour de gloire est arrivé*

Saatatte muistaa, kuinka keväällä aloitin grandioottisesti perheen ranskankielen koulutuksen? Minä valitettavasti muistan. Tai no, menihän siinä varmaan toistakin viikkoa ennen kuin kaikki kuvitelmani olivat sulaneet kuin tuhkat pesässä – pedagogiset lahjani uhkailun ja lahjomisen saralla eivät olleetkaan hyviä kielenopetuksen perusteita. Yllätys kyllä.

Kielen osaaminen on ”Ranskan kyseessä ollen niin tärkeää” jeesustelin keväällä.

No ei niin tärkeää.

Mutta kuvittelin kuitenkin tuossa edellisessä lausunnossa liioitelleeni – että kyllähän toki nykyään Ranskassa englannilla pärjää. Ja. No. Kaikenlaisia kuvitelmia.

Onneksi olen nero, ja huomasin pelkän maaperän kosketuksesta puhuvani ranskaa lähes natiivin tasolla. Melko hyvin, ottaen huomioon, että lopetin yläasteella aloitetut ranskanopinnot lukion ensimmäiseen luokkaan, enkä sen koomin ole kieltä käyttänyt tai ajatellut (paitsi ne kiusalliset kaksi viikkoa kesän alkupuolella).

Sitten yritin tehdä jotain monimutkaisempaa kuin tilata kahvin. Tai itseasiassa yritin tilata sen kahvin. Tarjoilija ei ymmärtänyt ”Yn kafee” -lausumistani vielä kolmannellakaan kerralla, kunnes sitten pystyi päättelemään tästä täysin käsittämättömästä sanaparista, että tarkoitin ”Ään kafee”.

Hienoja dialogeja oli muitakin:

– Sinäkö se olet, kysyin hämmentyneeltä sähkömittarin lukijalta, joka raukka kuumeisesti pohti, missä olisimme aiemmin tavanneet.

– Missä se on, yritin kysyä, siihen sähkömittariin viitaten.

Mutta yläasteranskallani olin silti perheen puhenainen, osasin lukea ruokalistaa – enkä kertaakaan tilannut sisälmysmakkaraa lintuna, kuten isäni minulle samoilla kulmilla kultaisella 1980-luvulla – ja käyttää kauniita kohteliaisuussanoja.

Sinänsä sääli kuitenkin, ettei Poulain suostunut opetettavakseni. Samoin kuin hän oppi perheestämme parhaiten passiivisen kiinan (aktiivisesti ei tainnut koskaan sanoa sanaakaan), jo viikon aikana hän oppi ymmärtämään yhtä sun toista. Ja huomauttamaan:

– Taas sä sanoit ”une café”.

Se on nimittäin ”ään kafee”. ”ÄÄN”. Minäkin voin sen oppia!

Mutta ehkä tässä onkin strategia kielenoppimiseen kannustamiseen. Pääsee häpeämästä vanhempansa ralliranskaa puhumalla itse paremmin.

* Eli mitä muistan koulun ranskantunnilta: osaan laulaa Marseilleesin kutakuinkin alusta loppuun. Hämmentävä knoppikyky, jota – nyt kun tarkemmin mietin – en tullut kertaakaan käyttäneeksi matkan aikana. Olisi nimittäin ollut oiva tapa harhauttaa esimerkiksi se sähkönlukija tungettelevista kysymyksistäni. Ensi kerralla!