Testaa, jäljitä, unhoita

Soitin tänään koronaneuvontaan. Vaikka sanovat, että ei saa soittaa tuloksia kysyäkseen, soitin silti, enkä raaskinut katkaista jonotusta työpalaverin ajaksi. Vietin siis aamuisen Teamsin taustamusiikilla, ja tietenkin ne vastasivat sitten juuri kesken kokouksen. (Kuinkakohan paljoa jonoa kasvattaa ne ”Aa, sori, en tajunnut, että vastasitte” -dialogit?) Kävi ilmi, että testi _oli_ otettu, lapsen sotulla löytyi näyte, mutta sitä ei vielä oltu analysoitu.

Haluaisin ajatella, että soittoni ja sen välillä, että vastaus (nega) tänä iltana vihdoin tuli, ei ole yhteyttä. Ja yritän aktiivisesti välttää sen ajattelua, että ”omalla rahalla” vastauksen saa sieltä Hernesaaren autokaistalta kuudessa tunnissa, ja julkisen maksamana siihen meni kahdeksan _päivää_.

Vaan eipä olisi tietysti pörriäisillä myytävää työterveysasiakkaille, jos julkisen puolen näytteet tulisivat ulos yhtä nopeasti kuin yksityisen.

Mutta onneksi emme odottaneet tulosta, vaan lapsi on ollut koulussa jo eilisestä, siis viikon lievän flunssasairastamisen jälkeen. Vanhan maailmanjärjestyksen aikaan olisi mennyt kouluun todennäköisesti jo viime viikon torstaina.

Mutta nyt kun siis kaikki näytti hyvältä, kaikki perheestä olivat terveenä – sain viestin, että lapsenvahti on vähän oireinen ja menee huomenna koronatestiin. Eli kuullaan sitten taas viikon kuluttua. Onneksi työmenoja oli sovittuna vain kahdelle seuraavalle illalle.

Tämä mielipide ei ole kauhean uniikki eikä yhtään rakentava, mutta sanon silti, että nämä testaushommelssonit eivät nyt kertakaikkiaan toimi näin. Ja kuten ystäväni tänään laskeskeli – eipä auta koronavilkun vilkutuksetkaan, jos tiedon saa kymmenisen päivää sitten tapahtuneista altistumisista. Hyvää on tietysti se, että 14 päivän omaehtoisesta karanteenista valtaosa on ehtinyt mennä ohi ennen tiedon saamista.

**

Mutta joo. Vähän kotipainotteista on siis ollut elämä. Riittävän, minun makuuni. Onneksi tämä hiljattain alkanut juoksuhaasteeni kuitenkin sekä motivoi että antaa tekosyyn poistua kotoa edes hetkeksi. Tänään pääsin ja pakotin itseni lenkille vasta lasten jo käytyä nukkumaan, eli lähempänä kymmentä. Moitimme: ulosastumisen hetki. Kiitämme: juoksemisen aloittaminen! Aloittamisen tuskainen kynnys on ylitetty!

Ja kun nyt päätin juosta vain lyhyesti, päätin spontaanisti kokeilla myös kuinka pitkälle pääsisin Cooperin testissä. Epävirallinen tulos, joka sisältää yhden ylämäen sekä yhden valokuvan ”kuusta”, oli 2220 metriä – jonka lenkin jälkeen googlasin ”hyväksi”, mutta paljoa ei puutu ”erinomaisesta” minun ikäluokassani, joten hyviä tilastosyitä juoksemiselle löytyy koko ajan lisää.

Lisäksi sain juoksukelloltani mitalin. Mitalit ovat parasta mitä juoksukellot tarjoavat!

**

Niin ja tosiaan: Le Professeur pääsi viiden päivän matkanteon jälkeen perille. Ei ollut unohtanut hanaa auki tänne lähtiessään, enkä minä ollut saanut sakkoja siitä tammikuisesta peltipoliisin välähdyksestä. Ehkä se olisi toki selvinnyt jo aiemmin ulosoton muodossa.

Mutta siis tout va bien. Tai melkein tout ainakin.

Le jour 3: What could go wrong?

Minua ei lakkaa hämmästyttämästä millä nopeudella koronavirus on siirtänyt normaalin rajoja.

Aamulla osallistuin videoyhteydellä Hyvin Tärkeään Kokoukseen, joka ei kaksi viikkoa sitten ikinä mitenkään olisi voinut toteutua etäpalaverina. Kokoonpanoon kuuluva ministeri oli onnekseni sentään perunut valtioneuvoston ylimääräisen kokouksen takia, mutta haluan uskoa, että esittäytymispuheenvuorollani, kun kaksi kolmesta tuli pelleilemään videokuvani taakse, muut osallistujat pitivät sitä ihan perusmeininkinä.

Ei tule viraalihittiä siitä materiaalista, kuten vielä pari vuotta sitten BBC:llä.

Siinä kohtaa kun kupeitteni hedelmät alkoivat leikkiä kaikua, suljin sekä videon että äänen (tai näin ainakin haluan uskoa) ja pienen palauttavan keskustelun jälkeen pysyivät majassaan aika tiukasti matikan tehtävien parissa. (Paljon uskon asioita mukana nykyään.)

Illalla taas kävin lenkillä, jota en kaksi viikkoa sitten olisi ikinä mitenkään pitänyt mahdollisena. Ja ensimmäistä kertaa ikinä Poulainin kanssa. No tietä pitkin juokseminen olisi tietysti ollut liian tylsää, joten vähän lähdettiin eksymään vieraisiin metsiin – ei siis polkujuoksua vaan kuoppakävelyä. Ja mainitsinko jo, että lenkkeilimme pimeän jälkeen?

Ja näiden tapahtumien välissä siirryimme mökille. Määrittelemättömäksi ajaksi. Kohtasimme perillä (toistaiseksi ainakin ihan oireettoman) Porte-Chapeaux’n basillikannan, minkä vuoksi vapaaehtoisesti eristäydymme tänne toviksi.

Kaveriporukoita kuultuani tässä lienee aika moni samassa ennennäkemättössä tilanteessa: puolison kanssa samassa tilassa (samassa tilassa ylipäätään, mutta saati sitten ihan koko ajan)! Omaan puolisoon tutustuminen, uhka vai mahdollisuus? (Kuten muistan Antti Arnkilin twiitanneen tässä hiljattain, mutta en löydä linkatakseni.)

Mikä voisikaan mennä pieleen?

Journees excitantes

Olen vähän pohtinut, että bloginpitäminen osui muuttoprosessin osapuolista väärälle. Ainakin jos ajattelee tarinallisia aineksia. Kuten vaikka tätäkin erästä tiistaita:

jannittava paiva

Mutta ilmeisesti tämäkään päivä ei ollut riittävän jännittävä, sillä seuraavana perjantaina Professeur päätti hukata passinsa – ollessaan sunnuntaina lähdössä Pekingiin opettamaan. (No niin niin, ei varmasti tietenkään päättänyt hukata. Kannattaisi pitää omaa blogiaan, niin saisi valita omat verbinsä.)

De toute façon, perjantai-illalla Porte-Chapeaux löytää itsensä toimistoltaan, ilman passiaan, jonka on muistinsa mukaan edellistä kertaa nähnyt todistaessaan henkilöllisyyttään pankkivirkailijalle. Saiko passinsa takaisin, siitä ei ole muistikuvaa. Kuten todettua, sunnuntaille oli buukattu lennot Pekingiin, jossa odotti ensimmäinen uuden työpaikan vierailuopetusjakso.

Aika nopeasti käy ilmi, että asia ei ole ratkaistavissa mitenkään. Uuden passinkin kenties voisi saada, vaikkapa lentämällä passitta Helsinki-Vantaalle – mutta uutta Kiinan viisumia passiin ei viikonlopputyönä saisi mitenkään. Eikä myöskään auki pankin ovia viikonloppuna tarkistaakseen onko passi siellä vai onko se kadonnut matkan varrelle.

Aika hitaasti käy viikonlopun kello eteenpäin. Tulee kuitenkin sunnuntai, ja lennon aika. Ja sitten lento lähtee, ilman Professeuria kyydissään. ”Nyt olen vaan se tyyppi, joka kadottaa passinsa ja missaa opetuksensa,” Chapo tuskailee. ”Et toki, mutta oliko sinulla muuten koeaikaa?” lohdutan.

Toiveikkaasti Chapo pakkaa laukkunsa sunnuntai-illalla, lähtee maanantaiaamuna pankkiin ja saa kuin saakin sieltä passinsa, seuraavalla bussilla Lyoniin ja seuraavalla lennolla Pekingiin.

Myöhästyy töistä vain kolme tuntia. Ja vaikea ajatella, että pekingiläiset tätä kauheasti kummeksuisivat.

”Oli vähän ruuhkaa.”