Le jour 29: Ihanteellisista koronteenilapsista

Edellisen postauksen teemoista jatkaen, olen tässä hieman epäortodoksisesti kehitellyt kaaviota siitä minkälaisissa perhekonstellaatioissa koronaeristystä on helpointa suorittaa. Ja tähän nyt tietysti ensin pitää ottaa sellainen iso (iiiiso – vielä vähän isompi) disclaimer, että käy työstä laskea etuoikeuksiamme tässä tilanteessa: asua Suomessa, voida tehdä täysiaikaisesti etätöitä, olla olematta lomautettuna tai lomautusuhan alaisena, olla terve, voida asua leveästi ja vain vähän kielletysti toisten huviloilla – ja lista jatkuu.

Nämä kiitollisena kerrattuani olen kuitenkin ollut erityisen onnellinen myös siitä, että meillä on juuri alakouluikäisiä lapsia – ei nuorempia, ei vanhempia. Teineistä kokemukseni rajautuu toki lähinnä itseeni, minkä vuoksi oletan, että esimerkiksi kavereiden näkemättömyys voi aiheuttaa suurempia kriizejä kuin mitä alakouluikäisillä, jotka jopa hetkittäin pystyvät viihtymään sisarustensa kanssa (meillä esim. ihanasti viime torstaina puoli viidestä viiteen). Taaperon kanssa etätöiden tekeminen taas aiheuttaa lievää fyysistä kipua ihan pelkästään ajatusleikin tasolla.

Kaavioni mukaan muita optimaalisia tilanteita olisivat:
– raskaana olo (ei ahdistuville): ei ole bileitä missattavaksi! Kukaan muukaan ei ole missään jännittävässä paikassa valvomassa myöhään, pelaamassa jalkapalloa ja syömässä raakaa kalaa.
– vauvan kanssa, etenkin jos vauvalla on isosisaruksia (ei ahdistuville): kuten yllä! Et kuitenkaan pääsisi mihinkään, ja nyt ei ole mitään mihin voisit mennä. Disclaimer: kenties mahdotonta olla ahdistumatta.
– juuri aikuistumassa olevan tai juuri aikuistuneen lapsen kanssa (olettaen, että sinä et olisi se, joka odottaa hänen kotoamuuttoaan): se jäisi kotiin vielä hetkeksi sinun ruokittavaksesi.

Mutta siis alakouluikäiset lapset BEST. Jos joskus on pakko olla perheen kanssa etätyökaranteenissa, olen iloinen, että meillä se hetki oli nyt. (Ja tämä kyllä riittää, kiitos, ei pidä ahnehtua.)

*

Sanoin perhekonstellaatioita – parisuhteen osalta teoriani on vielä kehitteillä. Kokonaisuutena tarkastellen en ole kuitenkaan pitänyt huonona asiana sitä, että meillä on paikalla myös toinen yllätysvanhempi.

Ja mutta toisaalta

Edellisen postauksen kirjoitettuani kuuntelin (uskomatonta kyllä, viikon myöhässä) Auta Antin Elämä-jakson. Ja mitä opin. No ainakin sen, ettei kannattaisi tuskailla julkisesti tai yksityisestikään, kannattaa vaan kuunnella Auta Anttia, sieltä viisaus löytyy.

– [K]un tunnustaa itselleen sen, että kaikki on paskaa, elämästä tulee siedettävämpää. Nimittäin semmosessa onnellisuuden tavoittelussa ja siinä uskossa eläminen, että omilla valinnoilla voisi kaikesta jatkuvasti tehdä parempaa, niin siinä ihminen jää helposti jumiin sellaiseen ajatukseen, että kun mä saavutan tän tai ton virstanpylvään, sitten kaikki helpottuu.

Eikä edes ole, kaikki paskaa siis. Esimerkiksi edellisessä postauksessa valittelemani motivaatiovaje töissä aiheuttaa sen, että vapaa-aika tuntuu kauhean arvokkaalta. Vaikka tavallaan ehkä on työmielessä ihanteellista ajatella, että joskus harmittelin perjantai-iltapäivisin, että joutuu maanantaihin asti odottamaan, että pääsee taas töihin, niin onhan toisaalta huippua sekin, että viikonloppua ihan odottaa ja se tuntuu palkinnolta.

Ja jos vielä bonuksena sattuu työviikko sen verran rasittamaan, että kotiviikonloppu ilman mitään ohjelmaa tuntuu ihan nautinnolliselta – no, se on kyllä täydellisen uutta tässä taloudessa.

Olen aiemminkin puhunut siitä miten valinnat, jotka aiemmin tuntuivat pakotetuilta, syntyvät nyt Porte-Chapeaux’n lähdettyä (pakotettuina) helpommin. Että kun lapsenvahtia ei vain ole, on turha kärvistellä pääsisikö tyttöjen viikonloppuun.

Mutta silloin kun valinnan mahdollisuus on, jään eittämättä todella pitkiin keskusteluihin itseni kanssa – esimerkiksi viime viikon osalta siitä lähtisinkö Turkuun viettämään suureellista perinteikästä lapsiperhehulabaloovappua, vai jäisimmekö Helsinkiin enemmän improvisoituun ja arkisempaan vappuun. Että maksaisiko retki vaivan.

Suen osuva edellisehtoon vatsataudin pyrskähdys lopulta ratkaisi kysymyksen, mutta voinhan silti esittää, että tein päätöksen ihan itse. Ohjelmaksi lapsille lanseerasin, että paistaisin munkkeja. Vappupalloja ei ostettaisi, männävuotista serpentiiniä ei kaapista löytynyt.

Aaton ohjelmana kävimme piipahtamassa aikuisten juhlissa. Ninja oli pukeutunut ninjaksi ja istua nökötti nojatuolissa kännykkäni kanssa, Sue minglasi vauvojen kanssa ja minä sain vaihtaa kuulumisia kavereiden ja tuttujen kanssa. Ihan iltakahdeksaan asti, enkä jäänyt edes suremaan sitä, että siitä ne juhlat oikeasti pian alkoivat. (How grand of me.)

img_20190501_1758347572399540806818973.jpg
Vappu, eikä edes sada.

Päivänä sitten paistoin ne munkit (ja ihmiskunnan historian parhaat munkit olivatkin) ja kävimme grillaamassa parit nakit ystävien pihalla. Sain viime hetken kutsuvierasliput Savoyn vappupläjäykseen, jota Ninja vihasi alusta loppuun; toisella puoliajalla onneksi osasi pistää penkille pitkäkseen ja nukahtaa. Show’n jälkeen saimme teatterin koristeina olleet ilmapallot mukaamme ja haimme lähikaupasta jäätelöt, joilla olin lahjonut lapset kuuntelemaan konsertin loppuun.

– Mikä onnen päivä, huokaisi Ninja kylmässä Espan puistossa mehujäätä lipoessaan. Eikä edes ollut ironinen.

Ja kyllä, samoilla linjoilla.

Expectation et realité

Ihmisten reaktiot uutiseeni ovat olleet pääasiassa hyvin ihastuttavia. (Ja nyt kun alan pohtia, kuulostavat hieman samoilta kuin uutiseen kolmannesta lapsesta. Versus ensimmäisesä: Oioioioi, ihanaaaa! Ja toisesta: Ah, ok.)

– Mitä ihmettä!

– Mitä helvettiä?

– Eroatteko nyt heti vai vasta sitten myöhemmin?

Ooooh! Ihanaa! Lempibloggaajani on palannut!

Myös esihenkilöni vaikutti uutisesta huojentuneelta. Päättelen sen kuitenkin johtuvan siitä, että tajusin alustukseni puolessavälissä johdatteluni kuulostavan täsmälleen raskausuutisen pohjustukselta. (Reaktioita mihin neljännen kohdalla en oikein pysty kuvittelemaan.)

Ja kysyttyä eroa suunnitelmaan ei tosiaan ole liitetty. Kuitenkin jonkinlainen vapauden läikähdys muuton ajatukseen yhdistyy – mikä on hyvin harhaista, tiedän. Todellisuudessahan käytössäni oleva ns. vapaa-aika tulee radikaalisti vähenemään. Suurin ja ainoa vapauteni liittyy siihen, että voin itse valita milloin tiskikoneen täytän. Koska itse sen saan aina täyttää. Mutta eipähän tarvitse kuulla, että sen on jättänyt väärällä hetkellä täyttämättä – tai siis oikealla.

Tätä mietin tänään, kun sen olin jättänyt täyttämättä (mennessäni täyttämään pesukonetta siinä välissä), ja luonnollisesti vastasin kritiikkiin kypsästi, että ”eipä sunkaan tarvitse tätä sitten kauaa enää katsella”.

Kyllä, olen hyvin ylpeä dialogisista taidoistani.

Tähän peilattuna oletan kuitenkin, että voi tehdä hyvää ihmisen parisuhteelle näin kahdentoista vuoden jälkeen kokeilla asumista eri osoitteissa – ilman eroa. Kukaties voi löytää uusia ruusuisia puolia toisen läsnäolosta sen tapahtuessa.

Ceci n’est pas une divorce.