Soupe à l’alphabet

WordPress onnitteli minua blogin kuukauden iän merkkipaalun saavuttamisesta. Kyllä on toista kuin Bloggerissa. Koskaan onnitellut mistään. Ballot!

Onneksi siis vaihdoin, sillä kyllä tämä huomioonottavampi tyyli sopii teemaan aivan excellentement – saimmehan jälleen tänään lukea valtakunnan mediasta, miten ranskalaisessa parisuhteessa puoliso huomioidaan toisin kuin täällä metsien kansan keskuudessa. Ja minullahan sellainen kohta onkin!

Sinänsä jurotuskin sopii, sillä heti tuli moisesta paine alkaa tuottaa sisältöä, etten ihan petä (alustan) odotuksia. Tulikin valittua blogille aihe, jossa alkaa tapahtua vasta neljän kuukauden päästä. Mutta toisaalta, kai sitä voi spekuloida etukäteenkin, spekuloihan aiheella jo firmamme johtoryhmäkin heitettyäni esihenkilölleni ilmaan ajatuksen etätyön mahdollisuudesta Ranskasta käsin. (Keskustelun lopputulos jäi avoimeksi – naturellement.)

Loukkaannuin keskustelusta verisesti, koska en olisi halunnut jakaa tietoa ”perhetilanteeni muutoksesta” työpaikallani. Kerron sen mieluummin vain Internetissä jokaiselle, joka keksii sen sieltä lukea. Mutta iloitsin myös: tällainen tulinen temperamenttihan sopii tulevaan ranskalaiseen parisuhteeseeni kuin viikunakompotti homejuustoon!

Ja sanoin myös väärin, valmistelurintamalla tapahtuu kai runsaastikin. Hatunpidike on googlaillut asuntoja ja hankkinut ranskankielisiä virkatodistuksia sekä rikosrekisteriotteita. Kuulemma muutto Ranskaan yksin on työläämpää kuin koko perheen muutto Kiinaan.

Hänelle siis. Koska minä en ole säätämässä metatyöpuolella. Mon farfelou.

Minä olen ostanut itselleni ja lapsille lennot Ranskaan syyslomaksi ja tyhjentänyt pipolaatikon talvipipoista ja talvilapasista. Kun nyt metatöistä oli puhe. Ja ihan vähän taas ihmetellyt miksi haluan jatkaa elämistä kohteessa, jossa sitä lämpimämpääkin vuosipuoliskoa varten pidetään saatavilla kesäpipot ja kesälapaset. Tai siis jossa on olemassa käsite kesäpipolle.

Toista se on Ranskassa, jossa valkoviinilasit hikoilevat auringossa, ihmiset hymyilevät ja viemärivedet tulvivat alakerran matkamuistomyymälään, jos ei muista vetää vessaa puolessavälissä isompaa toimitusta.

No en ollut minä! Bof!

IMG_0489.jpg

 

Et la story continue

”Sain tarjouksen ja otan sen vastaan.”

Melko koruton viesti perjantaina Whatsassa (jossa lähes kaikki merkittävät keskustelut Professeur Porte-Chapeaux’n* kanssa käydään – ja loputkin pitäisi, koska tällöin voisi aina osoittaa olleensa oikeassa) sinetöi seuraavien aikojen suunnan: blogi tästä sitten tuli.

(*Kyllä, hän sai jälleen itse valita bloginimensä. Enkä muuten tajunnut, että joutuu tuollaisen heittomerkin kanssa nyt sitten taivutusmuodoissa puljaamaan. C’est complexique, tämä ranskautuminen.)

Olen vähän pohdiskellut, että pitääkö blogin hahmot esitellä, koska neljä uskollista lukijaani, joille olen Sisustusblogista kertonut, nämä hyvin tuntevat. Mutta menköön.

Votre sincerement, Mme Noir, on henkisesti ruuhkautunut keski-ikäinen ihmishenkilö, jonka nimivalinta kuvaa huumorinsa, sielunsa ja vaatteidensa väriä. Humanisti, tohtori ja asiantuntijatöissä yliopiston ulkopuolella – hämmästyttävää, tiedän, itsekin jaksan toistuvasti tätä äimistellä. On kuukauden sisään puhunut itselleen palkankorotuksen sekä uuden projektin, joka vaatii hyvän kasvun matkustuspäivien lukumäärään. Puhuu myös ”ranskaa” portugalin ja englannin sekoituksena muutamilla lukiosta tarttuneilla fraaseilla höystäen ja sujuvasti itsestään kolmannessa persoonassa.

Henkilön puoliso, Chapo (eli näin siinä käy, jos valitsee liian complexen nimen), on puolestaan jäänyt tavoittelemaan uraa yliopistossa, mikä on aiemmin vienyt perheen Kiinaan, mikä puolestaan sinetöi, että perheen mukaanlähtemistä myöhempiin ulkomaankomennuksiin ei enää ole harkittu. (Yllämainitun minähenkilön asiantuntijatyön lisäksi, se on.) Tosin esikoinen, Poulain, tuolloin 7, ilmoitti kotiinpaluun jälkeen, ettei enää koskaan aio asua Euroopan ulkopuolella. Että sikäli… Mutta ei.

Ei ennen työhaastatteluaan tiettävästi ollut käynyt Ranskassa. El Chapo siis. (Sanon tiettävästi, koska henkilö sijaitsee toisessa huoneessa, eikä se nyt ole niin justiinsa.)

Kysyttäessä mielipidettä isän Ranskaanlähdöstä samainen Poulain vaikeni tiukasti:

”Kirjoitat sen kuitenkin blogiin.”

”No en, haluan tietää mitä ajattelet.”

”…”

”No saanko kirjoittaa tämän, että en saa kirjoittaa?”

”Et.”

Eli kuten huomaatte, käsissänne on kirjallisuustieteen termein vahvasti ns. epäluotettava kertoja (joka ei osaa muotoilla WordPressissä pois väliä kappaleen jäljestä).

Perheen nuorempia lapsia Sueta (7) ja Ninjaa (5) – toki tietenkin itsekeksimänsä nimet – henkilön blogiharrastus on traumatisoinut vähemmän. Ja varmaan se Kiinakin. Mutta oletetusti oireilevat sitten erilaisilla vähemmän artikuloiduilla kiukuilla tulevaan vanhemman melko pysyvään poissaoloon. En malta odottaa!

Sitten on tietenkin jalkapalloa sekä lasten harrastuksia, fiktiivinen eloisa seuraelämä ja osallistuvat lasten isovanhemmat 166 kilometrin päässä, kuin myös iso kasa harhaisia kuvitelmia, joiden varaan tulevia vuosia suunnitellaan. Mutta niistä sitten seuraavissa jaksoissa! À bientôt mes cheres!

Pour commencer

Uusi alku.

Ihan noin vain.

Tarina menee niin, että Facebookin ”tänä päivänä jonain toisena vuonna” -toiminto nosti esiin postauksen vanhasta blogistani, jonka luettuani kävi ihan sääliksi lukijoitani, etten enää kirjoita. Ja sen sijaan, että olisin tehnyt sen, mikä tuossa tilanteessa olisi ollut järkevää, eli jatkanut sen blogin lukemista erinomaisuudessani hykerrellen, tein tämän.

Tämä on siis kolmas blogi, jonka aloitan ensin anonyymisti, uudelle alustalle, mutta jonka kohta lukijainkaipuussani linkitän vanhoihin blogeihini ja käyn jakamassa flyereitä lähikaupassani. Mutta sen aika on vasta myöhemmin. Ehkä ensi viikolla.

Ja on toinenkin syy. On puoliso, joka on saanut työtarjouksen Ranskasta ja joka aikoo ottaa sen vastaan (tai blogi loppuu ennen flyereita). On siis aihe. Ja edessä tulevaisuus, jossa ei koskaan enää poistuta iltaisin kotoa, joten on aikaa kirjoittaa blogia.

IMG_20171128_170321_resized_20180319_091007272

Que la festivite commence!