Aika aikaansa

Haluaisin sanoa, että tulen muistamaan tämän syksyn aikana, jolloin aikaa oli tavanomaista enemmän, mutta se ei pidä paikkaansa. Tuskin tulen muistamaan tätäkään aikaa.

Mutta koronan myötä elämä on eittämättä pienentynyt: iltamenoni ovat vähentyneet dramaattisesti ja työmatkat karsiutuneet nollaan.

Ja erinäisten sattumien takia – näistä suurimpana Suen Y94.8, kaatuminen samalla tasolla, ja sen seurauksena kipsattu käsi – lasten harrastuskalenteri on kutistunut murto-osaan entisestä. Itse asiassa minä harrastan tällä hetkellä perheessä eniten. Ja se tuntuu kyllä jotenkin vähän väärältä.

Oman harrastamiseni mahdollistaa paitsi lapsenvahti, myös se, että lapset voi nyt jättää keskenään kotiin tunniksi, pariksi. Ja etätyöt osaltaan lyhentävät työpäivien kokonaiskestoa.

Kaiken tämän seurauksena minulla on enemmän aikaa käsissäni kuin koskaan lapsiperhevuosina. Tai siis nolla-aikaa, jolle ei ole mitään ohjelmoitua sisältöä. Eniten tyhjiä viikonloppuja kalenterissa.

Siivosin eilen. JA kävin lenkillä. Se kertoo ehkä tiivistetysti tilanteen, jossa olemme.

Toki kävimme myös Megazonessa, Poulainilla oli kaverisynttärit ja meillä oli illalla vieraita katsomassa Putousta. Mutta vain kaverisynttärit oli ohjelmoitu ennen lauantaiaamua.

Helsinki Design Weekin lastentapahtuma uusitulla Olympiastadionilla oli nähdäkseni kuvaava esimerkki korona-ajan tapahtumallisuudesta. Oli puitteet, mutta tapahtuma puuttui.
Mika Vainion 50 Hz Kiasmassa. Museokierroksen ajalle otin sentään lapsenvahdin. Tai oikeammin, minulla oli varattuna lapsenvahti, mutta ei ajalle mitään ohjelmoitua sisältöä. Kävin museoissa.
Cooperin testi Ninjan futistreenien aikaan. Tämän syksyn uutuutena on myös ajatus, että lenkille voi lähteä, vaikka ei olisikaan tuntia aikaa tai huvittaisi juosta kahdeksaa kilsaa. Että voi vaivautua trikoisiin vain puolen tunnin takia – tai 12 minuutin!

Ymmärrän, että jonkun korvaan tämä kaikki saattaa kuulostaa vain ihanalta, mutta tilanne muuttuu kun huomioi oman händikäppini eli valtavan suorittamisen tarpeen. Leppoisa kotiaika tarkoittaa aivan liian helposti lamaannuttavaa kännykän tuijotusta. Herääminen ilman valmista suunnitelmaa päivään on minulle lähtökohtaisesti hirvitys. Päivä, josta ei jää korkeatasoista kalenterimerkintää, on hukattu päivä.

Eli ehkä huomionarvoisinta onkin se, että olen myös nauttinut tästä syksystä. Olemme viettäneet aikaa omalla pihalla enemmän kuin ennen – olen vieläpä saanut lapset keskenään pihalle! Sue on alkanut tuoda kavereita koulun jälkeen meille. Legokaupunki on ollut sohvapöydällä kohta kuukauden – ja sillä jopa leikitään. Megazone ja uimahalli ovat kivoja hetkiä, eivät vain suorituksia tyhjän päivän täyttämiseksi.

Epäilen vahvasti, että jouluun mennessä olen irtisanoutunut töistäni ja olemme muuttaneet Pellon vanhaan kansakouluun hoitamaan possuja ja rapsuttelemaan ikkunankarmeja.

Le jour 16: Pietarista länteen

Jos emme olisi nyt tässä, olisin Pietarissa. Mutta koska tässä nyt ollaan, Nevan rantojen sijaan kävelin metsässä ja puhuin puhelimessa sen ystäväni kanssa, jonka piti nyt asua Pietarissa. Ja asuukin mökillään.

Tarinan opetus on, että aina pitää mennä heti. Ystävän Venäjänretki kesti lukuvuoden ajan, ja koko syksyn oli muka niin paljon kaikkea, että ei pystynyt suunnittelemaan matkaa – kunnes tänne ihan viime tinkaan, huhtikuun alkuun.

Peruminen tekikin siksi aika tiukkaa: siirron mahdollisuutta ei ollut, ja olin odottanut matkaa ihanana omana aikana (TM), joka on objektiivisesti tarkasteltuna ollut melko vähäinen resurssi elämässäni. En edes kysynyt matkaseuraa, vaan odotin matka-aikaa omassa seurassani – harhaillen päivät kaupungissa ja iltaisin syöden ystäväni kanssa ihanaa georgialaista ruokaa ja juoden vain terveellisiä määriä vodkaa.

Mutta ennen kaikkea peruminen teki tiukkaa, koska päätös piti tehdä juuri niillä hetkillä, kun seuraava kvartaali oli vasta romahtamassa. Seuraavalla viikolla, kun peruttiin (siirrettiin) Suomelle historialliset EM-kisat*, se ei enää tuntunut niin pahalta. Oli jo ilmeistä, että nyt perutaan kaikki.

* Meillä siis toden totta oli liput Köpiksen peliin kesäkuussa. Suomen ensimmäiseen EM-peliin ikinä. Minä Suomesta, Hattuteline Ranskasta. Siinäkin laatuaikaa yksinäni laivassa ja SJ:n kyydissä.

Vielä emme ole virallisesti peruneet kesän junamatkaa Ranskaan – sekin pitkään suunniteltu ja odotettu (osa riemulla, toiset kauhulla) perheseikkailu – mutta melko mahdotonta on nähdä senkään enää toteutuvan. Sellaista tämä nyt vain on. Bof!

Tässä keväässä ja kesässä oli monta harvinaista, ainutkertaista, hienoa juttua, ja nyt niitä ei ole. Kriisitilanteessa on kuitenkin myös helppoa nähdä omat privileegionsa. Mitä etuoikeutetumpi, sitä enemmän on jänniä juttuja peruttavaksi.

Pitkäkestoisesti silti kalvaa se, että futistreenit on peruttu.

– Oletteko tulleet ajatelleeksi, että kesäkautta ei ehkä ole, yksi pelitoveri kysyi viime sunnuntain treenizoomissa. (Ei, emme treenanneet – juttelimme treenien aikaan.)

En ollut. Nyt olen.

Se on surullista.

Les reservasions

Neuvola, rästitunnit, ratsastus, Ninja futis, uimakoulu, laivamatka, irtisano Bookbeat. Siinä (yksityiset) kalenterimuistukset yksin tältä aamulta.

Olemme ystävät selkeästi murroskohdassa – eletään sesonginvaihtoaikaa ja sen myötä ilmassa on kolmisensataa erilaista muistettavaa ja säädettävää asiaa. Mutta onneksi voi vapauttaa oman muistamisen taakan sähköiselle kalenterille. Ohjelmoi vain muistutuksen, jonka voi sitten yhdellä sormenliikkeellä siirtää taas seuraavan päivän kohdalle.

Paitsi sen uimakoulun – muistin vasta suihkussa varauspäivän koittaneen ja kellon käydessä varttia yli seitsemää oli kaikki paikat luonnollisesti varattu, olihan varausmahdollisuus auennut jo kuudelta. No, ensi vuonna sitten!

Ja Bookbeatin irtisanomisen kanssa eletään näin kellon lähestyessä puoltayötä kohtalonhetkiä – maksanko kuukausimaksua vielä ensi kuultakin, vai kannattaisiko tässä välissä lukea nuo kirjastosta kannetut… Ja jos ihan objektiivisesti eri vaihtoehtoja punnitsee, niin sen verran painaa silmä, että jos vielä yhden kuukauden!

Mutta muut! Huomenna sitten! Huomenna todellakin muistan neuvolan soittoajan* juuri neuvolan soittoaikaan ja tallin puhelinajan juuri tallin puhelinaikaan. Ei voi käydä toisin.

* Tässä pahasti uhkaa käydä niin, että influenssarokotuksen saavat vain ne isommat lapset, joille ajan sai varattua Internetin välityksellä terveysasemalta (suurella katkeruudella opin ystävältä, että Vähän Paremmissa Helsingin Lähiöissä** rokotuksen saa koulun terkkarilta, mutta meillä joutuu ihan vanhempi itse järjestämään lasten hengenvarjelun – missä on peruskoulun tasapäistävä vaikutus, kysyn vaan!) kun taas sen alle kuusivuotiaan rokotuksen saa hakea (vain) neuvolasta.

Puhelinajat, vanhemmuuden kuninkuuslaji.

Ja, myönnän, tämä rant ei ole johtamassa mihinkään. ”Ihmisellä on asioita hoidettavanaan,” summaisi yllä kerrotun. On se jännä. Mutta kuitenkin kaksi merkittävää asiaa oli alkuun kirjatulla listalla – ja hoitamatta:

1. Ninja ”en halua harrastaa mitään” Porte-Chapeaux haluaa alkaa harrastaa jalkapalloa! Mikä suuri ilon päivä! Nimittäin jos hän haluaa jatkaa harrastusta vielä ensimmäisen kokeilukerran jälkeenkin, toisin kuin aiempia harrastusyrityksiään, olisi perheestä saatu jo neljä viidestä tuon harrastuksista jaloimman pariin!

2. Ja se laivamatka, se olisi perheestäni yksin minulle, perjantaina, neroutta hipovassa seurueessa Kalamajaan. En tahtoisi leuhkia, mutta näemmä tahdon: matkan ohjelma koostuu illallisesta, brunssista, illallisesta ja brunssista.

Tämä nyt ehkä tässä vain todistamassa, että motivaation puutteesta ei ole kiinni listan lyhenemättömyys.

Mutta demain! Demain est un aurte jour! (Ehkä se on pidempi kuin tämä…)

** Herttoniemessä. Tietty.

 

Le roy football

Jos meillä olisi lähtölaskuri, tai siis jos tietäisin Porte-Chapeaux’n lähdön ajankohdan, tai siis jos Porte-Chapeaux itse tietäisi lähtönsä ajankohdan, siihen olisi noin kaksi ja puoli kuukautta aikaa. Sen verran, että katsoin tarpeelliseksi soittaa tälle urheilukaupasta, että aikooko hän ottaa mustan putkikassinsa Ranskaan. Olisin ostanut uuden, kun nyt urheilukaupassa olin. Ei kuulemma ota. En ostanut.

Tärkeät asiat ovat siis pinnalla. Se olisi ollut hieno punainen putkikassi. Sen sijaan sain futiskengät, joista ei tule varvas ulos. Ja sen tärkeydestä voi ottaa tuon ironisen fontin pois.

Työmatkojeni raskauttamana olen joutunut jättämään välistä puolet kauden peleistä, mikä on ollut hirvittävä itseaiheutettu uhraus, mutta onneksi huomenna pääsen paikkaamaan vajetta. Ja koska en ostanut mitä tahansa muovilätysköitä vaan ihka-aidot Copa Mundialit, niin mietin, että jos ei huomisessa pelissä lähde, niin…!

IMG_20180611_191622_resized_20180611_071649302.jpg

…niin sitten se ei ilmeisesti ole kengistä kiinni. Vaikea olisi uskoa.

Sellaista rupesin tässä myös miettimään, että pitääkö nyt uuden perheaffiliaationi myötä alkaa kannattaa Ranskaa MM-kisoissa? Kokemushistoriani mukaan MM-kisojen seuraaminen tulevan isäntämaan kulmasta on palkitsevaa kulttuurisen integraation kannalta. Mutta tämä toki oli vuonna 1994 ennen vaihto-oppilasvuottani ja Brasilian kannattaminen on palkitsevaa monesta muustakin kulmasta. Eli kannattaako alkaa sorkkia tällaisia pyhiä asioita maailmassa yhden aviomiehen muuton takia. En oikeasti tiedä. Kertokaa, please!

Totesin juuri, että en millään saa tehtyä enää järjellistä aasinsiltaa alkuperäiseen aiheeseeni. Itse asiassa taisin menettää sen jo tuossa putkikassin kohdalla, mutta toisaalta, taitaa olla sen tyyppinen kesä tulossa, että aiheeseen kannattaa totutella.

MM-kesä! Viimeinen jälkipelikesä!* Uusien Copa Mundialieni kesä!

Ja otsikkoa vaihtamallahan siitä selviää.

*Jalkapallohan ei tule hattutelineen poismuuttoon loppumaan, mutta jälkipelioluilla on kovempi kohtalo. Mutta ei siitä sen enempää. Kohdataan tuskat sitten, kun niiden aika on! Siihen asti carpe jälkipelit!