Korttitalo

Hernesaaren drive-in-koronatestauspaikalla oli tänä aamuna kahden tunnin jono. Ajanvarauksella.

Le Messieur Professeur on päässyt kotimatkallaan ensimmäiseen yöpaikkaansa Liettuaan. Enää kolmisen päivää ja neljä maarajaa jäljellä.

**

Suomalainen lapsiperheistö vaikutti syyskauden alkaessa olevan melko huolissaan tulevien kuukausien sujumisesta flunssakierteineen ja koronaeristysvaateineen. Itsekin osallistuin keskusteluun teorian tasolla, mutta en kuitenkaan suuremmin vaivannut sillä itseäni. Harvoin meillä sairastetaan!

Työnantajani suhtautuminen alkavan syksyn koronatilanteeseen löi vielä pahemmin ohi: aloitimme elokuun ”palaamalla normaaliin” eli koko toimiston kattavalla kahden viikon etätyökiellolla. Sen jälkeen ohjeistusta löysättiin, mutta normaaliuden kasvattamisen nimissä minäkin suunnittelin olevani puolisen viikkoa etänä, toisen puolen toimistolla – vähän kalenteriin sovittujen tapaamisten ja tapahtumien mukaan.

Ja kokonaisen viikonhan tätä koulun alkamisen jälkeen kesti. Kunnes sitten sunnuntain vastaisena yönä Ninja alkoi osoittaa hengitystieinfektion oireita.

Koko syksyn kalenteri sai välittömästi liekehtivän epävarmuuden leiman. Miksi suunnitella mitään, kun mahdollisuus sille, että joku lapsista on oireinen on keskimäärin suurempi kuin että ei olisi.

**

Huomionarvoista on, että tämä epävarmuuden tila tuntuu juuri nyt suuremmalta kuin keväällä. Kun kaikki oli yksiselitteisesti peruttu ja kaikki olivat yksiselitteisesti etänä ja me olimme melkolailla täydellisessä koronaeristyksessä, oli helppo suorittaa se, mitä jäljelle jäi. Mutta nyt kun yhtäältä on vaatimus larpata normaaliutta, pitää lapset koulussa ja suorittaa töitä normaalisti eteenpäin (myös niitä keväältä peruuntuneita asioita), ja sitten toisaalta vaade hyvin matalan kynnyksen reagoinnista oireisiin ja sen myötä kaiken peruuntumiseen – ja tämä kaikki nyt jälleen pitkästä aikaa yhden vanhemman taloudessa, mutta toisin kuin aiemmin yh-urallani, ilman mahdollisuutta juurikaan hyödyntää lapsenvahteja…

…niin voisiko sanoa, että yhtälö vaikuttaa haastavalta? Jopa kaoottiselta?

**

Toki ongelman ratkaisu on myös pitkälti omissa käsissäni. Muistutan itseäni, että sairaan lapsen hoidon järjestämiseksi voi pitää vapaapäivän – ei etäpäivää – ja että täytyy vain reippaasti uudelleenorganisoida töitä, eikä yrittää tehdä kaikkea jäljellejäävässä ajassa.

Hieno teoria, eikö?

**

Nyt iltaan mennessä muuten lapsi numero kaksi on alkanut oireilla. Kiitos THL:n tänään tulleen toimintaohjepäivityksen, enää ei perheen kaikkia lapsia tarvitse testata samanaikaisessa infektiossa, eli Ninjan uhrautuminen riittää kaikkien puolesta. Ja kun sanon uhrautuminen, niin millaista siinä kohutussa testissä sitten oli?

– Pahempaa ku aattelin.

Mutta ei niin paha, ettei ”kaupan suurin jäätelö” eli Dajm-tuutti olisi siitä yli vienyt.

Sitten eikun testituloksia (Ninja) sekä oireettomuutta (Sue) odottelemaan!

Advertisement

Ja mutta toisaalta

Edellisen postauksen kirjoitettuani kuuntelin (uskomatonta kyllä, viikon myöhässä) Auta Antin Elämä-jakson. Ja mitä opin. No ainakin sen, ettei kannattaisi tuskailla julkisesti tai yksityisestikään, kannattaa vaan kuunnella Auta Anttia, sieltä viisaus löytyy.

– [K]un tunnustaa itselleen sen, että kaikki on paskaa, elämästä tulee siedettävämpää. Nimittäin semmosessa onnellisuuden tavoittelussa ja siinä uskossa eläminen, että omilla valinnoilla voisi kaikesta jatkuvasti tehdä parempaa, niin siinä ihminen jää helposti jumiin sellaiseen ajatukseen, että kun mä saavutan tän tai ton virstanpylvään, sitten kaikki helpottuu.

Eikä edes ole, kaikki paskaa siis. Esimerkiksi edellisessä postauksessa valittelemani motivaatiovaje töissä aiheuttaa sen, että vapaa-aika tuntuu kauhean arvokkaalta. Vaikka tavallaan ehkä on työmielessä ihanteellista ajatella, että joskus harmittelin perjantai-iltapäivisin, että joutuu maanantaihin asti odottamaan, että pääsee taas töihin, niin onhan toisaalta huippua sekin, että viikonloppua ihan odottaa ja se tuntuu palkinnolta.

Ja jos vielä bonuksena sattuu työviikko sen verran rasittamaan, että kotiviikonloppu ilman mitään ohjelmaa tuntuu ihan nautinnolliselta – no, se on kyllä täydellisen uutta tässä taloudessa.

Olen aiemminkin puhunut siitä miten valinnat, jotka aiemmin tuntuivat pakotetuilta, syntyvät nyt Porte-Chapeaux’n lähdettyä (pakotettuina) helpommin. Että kun lapsenvahtia ei vain ole, on turha kärvistellä pääsisikö tyttöjen viikonloppuun.

Mutta silloin kun valinnan mahdollisuus on, jään eittämättä todella pitkiin keskusteluihin itseni kanssa – esimerkiksi viime viikon osalta siitä lähtisinkö Turkuun viettämään suureellista perinteikästä lapsiperhehulabaloovappua, vai jäisimmekö Helsinkiin enemmän improvisoituun ja arkisempaan vappuun. Että maksaisiko retki vaivan.

Suen osuva edellisehtoon vatsataudin pyrskähdys lopulta ratkaisi kysymyksen, mutta voinhan silti esittää, että tein päätöksen ihan itse. Ohjelmaksi lapsille lanseerasin, että paistaisin munkkeja. Vappupalloja ei ostettaisi, männävuotista serpentiiniä ei kaapista löytynyt.

Aaton ohjelmana kävimme piipahtamassa aikuisten juhlissa. Ninja oli pukeutunut ninjaksi ja istua nökötti nojatuolissa kännykkäni kanssa, Sue minglasi vauvojen kanssa ja minä sain vaihtaa kuulumisia kavereiden ja tuttujen kanssa. Ihan iltakahdeksaan asti, enkä jäänyt edes suremaan sitä, että siitä ne juhlat oikeasti pian alkoivat. (How grand of me.)

Vappu, eikä edes sada.

Päivänä sitten paistoin ne munkit (ja ihmiskunnan historian parhaat munkit olivatkin) ja kävimme grillaamassa parit nakit ystävien pihalla. Sain viime hetken kutsuvierasliput Savoyn vappupläjäykseen, jota Ninja vihasi alusta loppuun; toisella puoliajalla onneksi osasi pistää penkille pitkäkseen ja nukahtaa. Show’n jälkeen saimme teatterin koristeina olleet ilmapallot mukaamme ja haimme lähikaupasta jäätelöt, joilla olin lahjonut lapset kuuntelemaan konsertin loppuun.

– Mikä onnen päivä, huokaisi Ninja kylmässä Espan puistossa mehujäätä lipoessaan. Eikä edes ollut ironinen.

Ja kyllä, samoilla linjoilla.

Le printemps de voyager maniaque

Salutations de Rome!

Suhteeni matkustamiseen on monimutkaistunut, kuten kai auttamatta kaikilla. Samalla saan itseni kiinni hyvinkin kaksinaismoralistisesta ajattelusta, jota kannabiksesta kirjan kirjoittanut toimittaja Anton Vanha-Majamaa hienosti kuvaa:

”En yleensä kieltäydy jointista, mikäli sellaista minulle tarjotaan, mutta toisaalta pidän kannabista haitallisena aineena ja sitä säännöllisesti käyttäviä ihmisiä jotenkin minua huonompina […] Sallin itselleni hatsit mutta muille en.”

Juuri näin: onko olemassakaan hedonistisempaa ja turhempaa konseptia kuin viikonloppuescapades. Ja kuinka sujuvasti silti keksin syyt miksi oma matkani Roomaan nyt tällä kertaa oli ihan d’accord. Mutta vaikka ehkä juuri tällä konseptilla matka oli poikkeuksellinen, sattuneesta syystä olen kerännyt myös kaikki mahdolliset työmatkat seuraavien kahden kuukauden sisään.

De toute façon, Roomassa ymmärsin lopullisesti, että maailma tulee tuhoutumaan, jos johonkin, massaturismiin.

Fontana di Trevi

Ja de toute façon, oli ihan merveilleux. Hedonistista. Häikäisevää.

”Tämä konsepti” oli siis minä matkalla kahdestaan Porte-Chapeuax’n kanssa. Ensimmäistä kertaa sitten häämatkamme kuusi vuotta sitten (mikä taisi olla yksi suurista motivaattoreista naimisiinmenolle – että kehtaisi pyytää lapsenvahtia kahdenkeskeisen ulkomaanmatkan ajalle) ja minun toiveestani varmastikin heti Turun jälkeen merkittävimpään eurooppalaiseen kulttuurikaupunkiin, jossa en koskaan aiemmin ollut käynyt.

Ja olihan se kuin taidehistorian peruskurssin dioissa olisi kuljeskellut. Miljoonalla muulla kuljeskelijalla höystettynä. Ja proseccolla. Runsaalla proseccolla höystettynä.

Musei Vaticani

Laiska töitään luettelee, enkä tiedä kuka matkojaan (no minä, ilmiselvästi) mutta olen viimeisen kuukauden aikana käynyt edellämainittujen kulttuurikaupunkien lisäksi myös Vantaalla ja Porissa, ja vielä ennen juhannusta menossa Vaasaan – jälleen hedonistiselle lomalle – sekä New Yorkiin, Brysseliin, Pekingiin ja Rovaniemelle. Ja Ascotin kisoihin, mutta onneksi keppihevossellaisiin, vähän lähempänä.

Saa aika monta muovipussia jättää ostamatta.

Eikä edes aloiteta siitä paljonko näiden matkojen takia olen poissa kotoa. Koska jostain absurdillisesta syystä sitäkin keskustelua olen Professeurin kanssa jo erinäisiin otteisiin ehtinyt käymään.

Kah, väliaikaista kaikki on vaan. Tai ainakin tämä keskustelu. Toivon mukaan myös massaturismi.