Allons enfants de la patrie, le jour de gloire est arrivé*

Saatatte muistaa, kuinka keväällä aloitin grandioottisesti perheen ranskankielen koulutuksen? Minä valitettavasti muistan. Tai no, menihän siinä varmaan toistakin viikkoa ennen kuin kaikki kuvitelmani olivat sulaneet kuin tuhkat pesässä – pedagogiset lahjani uhkailun ja lahjomisen saralla eivät olleetkaan hyviä kielenopetuksen perusteita. Yllätys kyllä.

Kielen osaaminen on ”Ranskan kyseessä ollen niin tärkeää” jeesustelin keväällä.

No ei niin tärkeää.

Mutta kuvittelin kuitenkin tuossa edellisessä lausunnossa liioitelleeni – että kyllähän toki nykyään Ranskassa englannilla pärjää. Ja. No. Kaikenlaisia kuvitelmia.

Onneksi olen nero, ja huomasin pelkän maaperän kosketuksesta puhuvani ranskaa lähes natiivin tasolla. Melko hyvin, ottaen huomioon, että lopetin yläasteella aloitetut ranskanopinnot lukion ensimmäiseen luokkaan, enkä sen koomin ole kieltä käyttänyt tai ajatellut (paitsi ne kiusalliset kaksi viikkoa kesän alkupuolella).

Sitten yritin tehdä jotain monimutkaisempaa kuin tilata kahvin. Tai itseasiassa yritin tilata sen kahvin. Tarjoilija ei ymmärtänyt ”Yn kafee” -lausumistani vielä kolmannellakaan kerralla, kunnes sitten pystyi päättelemään tästä täysin käsittämättömästä sanaparista, että tarkoitin ”Ään kafee”.

Hienoja dialogeja oli muitakin:

– Sinäkö se olet, kysyin hämmentyneeltä sähkömittarin lukijalta, joka raukka kuumeisesti pohti, missä olisimme aiemmin tavanneet.

– Missä se on, yritin kysyä, siihen sähkömittariin viitaten.

Mutta yläasteranskallani olin silti perheen puhenainen, osasin lukea ruokalistaa – enkä kertaakaan tilannut sisälmysmakkaraa lintuna, kuten isäni minulle samoilla kulmilla kultaisella 1980-luvulla – ja käyttää kauniita kohteliaisuussanoja.

Sinänsä sääli kuitenkin, ettei Poulain suostunut opetettavakseni. Samoin kuin hän oppi perheestämme parhaiten passiivisen kiinan (aktiivisesti ei tainnut koskaan sanoa sanaakaan), jo viikon aikana hän oppi ymmärtämään yhtä sun toista. Ja huomauttamaan:

– Taas sä sanoit ”une café”.

Se on nimittäin ”ään kafee”. ”ÄÄN”. Minäkin voin sen oppia!

Mutta ehkä tässä onkin strategia kielenoppimiseen kannustamiseen. Pääsee häpeämästä vanhempansa ralliranskaa puhumalla itse paremmin.

* Eli mitä muistan koulun ranskantunnilta: osaan laulaa Marseilleesin kutakuinkin alusta loppuun. Hämmentävä knoppikyky, jota – nyt kun tarkemmin mietin – en tullut kertaakaan käyttäneeksi matkan aikana. Olisi nimittäin ollut oiva tapa harhauttaa esimerkiksi se sähkönlukija tungettelevista kysymyksistäni. Ensi kerralla!