Kesän lupaukset talvesta

Marraskuu on ollut poikkeuksellinen. JA ENNEN KUIN lopetat lukemisen, niin en toki tarkoita koronan vuoksi. Koska joo, totta kai keskimäärin kaikki on ollut ”poikkeuksellista” tässä sitten maaliskuun. Mutta siis poikkeuksellinen marraskokemuksena.

En ole varsinaisesti mikään positiivisen ajattelun airut, mutta tänä vuonna olen haastanut ajatukseni siitä, että puoli vuotta pitkä, pimeä ja kamala marraskuu ei välttämättä parane sen kamaluuden hokemisella. Niinpä olenkin tavoilleni poikkeuksellisesti pohtinut keinoja, jotka voisivat tehdä tästä kaamoskaudesta jotenkin siedettävämpiä. (Tiedän, vallankumouksellista!)

Ja näistä osa toki mahdollistuu ihan vaan koronan takia.

Marrasruusut.

Kaikki keskustelut palaavat aina koronaan.

Mutta mitä sitten on toisin?

1. Olen pystynyt ylläpitämään liikuntaa – käyn jopa kävelemässä, millaiseen leimiyteen en ole koskaan ennen sortunut. Ja koska olen etätöissä, voin käydä kävelyllä jopa valoisaan aikaan, edes lyhyesti. Eli sen sijaan, että hikoilisin ratikassa pimeässä töihin ja pimeällä kotiin, olen saattanut juosta (yli yhtenä aamuna olen juossut!) Ninjan kouluunviemisreissulla parinkymmenen minuutin pyrähdyksen.

Viime viikolla juoksu oli jäissä heikon olon vuoksi (koronatesti kolmonen!), mutta en silti lopettanut sitä vielä kokonaan! Vaikka tietysti olisi vahva syy, kun putki jo meni katki. Huomenna aamulla aion juosta taas.

2. Talviuintitavoitteeni tuo mukavaa haastetta, viikottaisen rituaalin ja jopa jännitystä veden kylmenemisen suhteen. Ja ennen kaikkea, nopeiden endorfiinien lisäksi harrastuksesta saa helppoja irtopisteitä kavereilta. Kaiken päälle sillä väitetään olevan terveyshyötyjä, mutta niitä varten vedessä pitäisi olla minuutti. Minuutti on muuten tosi pitkä aika.

Laskujeni mukaan olen onnistunut kuitenkin joka viikko käymään kylmän veden pulahduksella. Tai siis instastahan sen voi suoraan laskea.

Varusteurheilua tämäkin.

3. Kolmas suuri talvipäätökseni oli pyöräillä läpi rospuuton, eikä lainkaan käyttää julkisia, mutta se päätös toki pyörtyi heti ensimmäisenä marraskuun sadepäivänä, kun piti lähteä läsnäkokoukseen keskustaan.

Marraskuisen pyöräilyn suunnittelu on kyllä huomattavasti helpompaa heinäkuussa kuin marraskuussa.

Mutta yhä kuvittelen, että aion vaihdattaa pyörääni nastarenkaat, ensimmäistä kertaa ikinä. Ja jos vain saisin suoritettua tähän liittyvän ikävän varuisteidenpäivitystarpeeni nollalukukamojeni tilalle (vedenpitävät kengät, takki, reppu, pipo ja hanskat – housut jo hankin!) tämäkin haaste olisi eittämättä helpompi pitää hengissä. Eikä paria hairahdusta ratikkaan lasketa!

Muistikuvissani marraskuussa ei kyllä ikinä ole tämän näköistä.

Kaiken ulkoisen ihanuuden lisäksi marraskuuhun osuu aina yksi työvuotemme paineisimmista jaksoista, mutta sekin sujui tänä vuonna paremmin kuin koskaan. Tämä taas johtuu joko A. etätöiden tuomasta kokonaiskuormistuksen pienentymisestä, B. hyvästä tsägästä, lopputulos on kiinni monien ihmisten yhteisvaikutuksesta, tai C. tästä kummallisesta marrasharhasta, jossa olen – eli se vaan tuntuu sujuneen helpommin.

Paha toki mennä sanomaan onko listaamillani liikuntatavoitteilla ollut vaikutusta vai onko kyse enemmänkin pyytämättä tulleesta tahdin rauhoittamisesta vai ihan vaan poikkeuksellisen lämpimästä ja kauniista keleistä (mikä ilahduttaa, vaikka suhde ilmastonmuutokseen aiheuttaakin kognitiivista dissonanssia). Mutta eivät ne ainakaan näyttäisi haitaksi olleen.

Kuitenkin jo vähän huolestuin, kun törmäsin netissä positiivariajatukseen, että ”Marrasputkessa torjutaan synkkiä ja pimeitä päiviä ulkoilemalla joka päivä 25min. […] Marras-sana viittaa kuolemaan. Kuolla, jotta voi syntyä uudelleen.” Ja siis en tikahtunut kyyniseen nauruuni, vaan ajattelin, että tuohan on varmaan oikein järkevä ajatus.

Sellaista! Mutta ehkä on aika paketoida tämä vieraspostaus ja kiittää Mme Noiria, että sain käydä kylässä! Ensi kerralla sitten taas itse Noir varmasti taas puikoissa.

Advertisement

Testaa, jäljitä, unhoita

Soitin tänään koronaneuvontaan. Vaikka sanovat, että ei saa soittaa tuloksia kysyäkseen, soitin silti, enkä raaskinut katkaista jonotusta työpalaverin ajaksi. Vietin siis aamuisen Teamsin taustamusiikilla, ja tietenkin ne vastasivat sitten juuri kesken kokouksen. (Kuinkakohan paljoa jonoa kasvattaa ne ”Aa, sori, en tajunnut, että vastasitte” -dialogit?) Kävi ilmi, että testi _oli_ otettu, lapsen sotulla löytyi näyte, mutta sitä ei vielä oltu analysoitu.

Haluaisin ajatella, että soittoni ja sen välillä, että vastaus (nega) tänä iltana vihdoin tuli, ei ole yhteyttä. Ja yritän aktiivisesti välttää sen ajattelua, että ”omalla rahalla” vastauksen saa sieltä Hernesaaren autokaistalta kuudessa tunnissa, ja julkisen maksamana siihen meni kahdeksan _päivää_.

Vaan eipä olisi tietysti pörriäisillä myytävää työterveysasiakkaille, jos julkisen puolen näytteet tulisivat ulos yhtä nopeasti kuin yksityisen.

Mutta onneksi emme odottaneet tulosta, vaan lapsi on ollut koulussa jo eilisestä, siis viikon lievän flunssasairastamisen jälkeen. Vanhan maailmanjärjestyksen aikaan olisi mennyt kouluun todennäköisesti jo viime viikon torstaina.

Mutta nyt kun siis kaikki näytti hyvältä, kaikki perheestä olivat terveenä – sain viestin, että lapsenvahti on vähän oireinen ja menee huomenna koronatestiin. Eli kuullaan sitten taas viikon kuluttua. Onneksi työmenoja oli sovittuna vain kahdelle seuraavalle illalle.

Tämä mielipide ei ole kauhean uniikki eikä yhtään rakentava, mutta sanon silti, että nämä testaushommelssonit eivät nyt kertakaikkiaan toimi näin. Ja kuten ystäväni tänään laskeskeli – eipä auta koronavilkun vilkutuksetkaan, jos tiedon saa kymmenisen päivää sitten tapahtuneista altistumisista. Hyvää on tietysti se, että 14 päivän omaehtoisesta karanteenista valtaosa on ehtinyt mennä ohi ennen tiedon saamista.

**

Mutta joo. Vähän kotipainotteista on siis ollut elämä. Riittävän, minun makuuni. Onneksi tämä hiljattain alkanut juoksuhaasteeni kuitenkin sekä motivoi että antaa tekosyyn poistua kotoa edes hetkeksi. Tänään pääsin ja pakotin itseni lenkille vasta lasten jo käytyä nukkumaan, eli lähempänä kymmentä. Moitimme: ulosastumisen hetki. Kiitämme: juoksemisen aloittaminen! Aloittamisen tuskainen kynnys on ylitetty!

Ja kun nyt päätin juosta vain lyhyesti, päätin spontaanisti kokeilla myös kuinka pitkälle pääsisin Cooperin testissä. Epävirallinen tulos, joka sisältää yhden ylämäen sekä yhden valokuvan ”kuusta”, oli 2220 metriä – jonka lenkin jälkeen googlasin ”hyväksi”, mutta paljoa ei puutu ”erinomaisesta” minun ikäluokassani, joten hyviä tilastosyitä juoksemiselle löytyy koko ajan lisää.

Lisäksi sain juoksukelloltani mitalin. Mitalit ovat parasta mitä juoksukellot tarjoavat!

**

Niin ja tosiaan: Le Professeur pääsi viiden päivän matkanteon jälkeen perille. Ei ollut unohtanut hanaa auki tänne lähtiessään, enkä minä ollut saanut sakkoja siitä tammikuisesta peltipoliisin välähdyksestä. Ehkä se olisi toki selvinnyt jo aiemmin ulosoton muodossa.

Mutta siis tout va bien. Tai melkein tout ainakin.

Juoksukoulu, vol X

En tiedä kuinka monta kertaa olen ”alkanut lenkkeillä”, mutta olen onnistunut siinä kerran. Vuonna 2013. En enää muista, mistä motivaatio alunalkaen kumpusi, mutta tiedän, että sitä ylläpiti koko pitkän talven yli Sports Trackerin tilastojen tuijotus sekä keväälle 2014 varaamani puolimaraton.

Kelailin tässä Sports Trackeria ja totesin, että toukokuinen Helsinki Half Marathon (silloin vuonna 2014) onkin yhä viimeisin yli kymmenen kilometrin lenkkini.

Siis ennen eilistä!

[Motivaatio katosi, kun onnistuneen puolimaratonin jälkeen olisi pitänyt siirtyä kokomaratoniin tai nopeampaan puolikkaaseen, eikä niihin treenaaminen kiinnostanut. Ja parin kuukauden päästä muutimmekin Kiinaan, eivätkä ilmansaasteet houkuttaneet lenkille. Epämotivaatiotekijöitä minun ei tarvitse hakemalla hakea.]

Kesä kaupungissa.

Monet ystävistäni ovat kuluneen vuoden ja erityisesti koronasulun aikana innostuneet – jos ei kehtaa kutsua sitä hurahtamiseksi – kuntoilusta. Porte-Chapeaux ja työterveyshoitaja taas puhuvat, että nyt tehdään niitä valintoja, jotka määrittävät vanhuuden kuntoa.

Pitkään onnistuin ulkoistamaan itseni näistä keskusteluista. Käsitykseni mukaan pysyn kunnossa kuntoilematta ja hoikkana asiaan panostamatta. Enkä kyllä oikeastaan aio tulla vanhaksikaan.

Mutta jännä kyllä, ihan kaikki tuosta ei pidä paikkaansa. Tai mikään siitä.

Siispä nyt kesälomalla, kun ystävä juoksutti minua Punkaharjun poluilla, tajusin, että suuntaa on muutettava nyt. Eli oli muuten kallis lenkki.

Hain nimittäin heti kotiin palattuamme uudet lenkkarit, erittäin fancypancyn älykellon suoritusten taltioimiseen – ja samanlaisen neonkeltaisen juoksuvyön kuin mitä ystävälläni oli. Nyt siis pelkkä pihiys pakottaa minut juoksemaan sen verran, että hankinnat on kuoletettu.

Muut strategiset keinoni ovat:
– no se juoksukello: mittaaminen toimi viimeksikin, eli se voisi toimia nytkin, vähän edistyneempänä versiona vielä
– asiasta huuteleminen kaikille mahdollisille, jotta tavoitteen vesittyminen olisi nolompaa (ergo blogissa taas)
– odotus siitä, että jossain kohtaa juokseminen ei enää ole tuskaa, eli tieto siitä, että runner’s high on totta ja olemassaoleva asia – minun pitää vain hieman työskennellä sen eteen, sekä
– Ninjan kouluunmeno – mikä tarkoittaa, että minun on mahdollista karata kotoa lyhyiksi ajoiksi ilman lapsenvahtia.

Tämän viimeisimmän rajoja eilen jo hieman koettelimme, kun lähdimme yhdessä Chapon kanssa lenkille, ja suunniteltu 7km lenkki tuplaantui – koska Monsieur Joggeur Professeurin mukaan olisi ollut tylsää palata samaa reittiä. Mutta se on siis mahdollista! Sekä 1h45 poissaolo että 14 kilometrin juoksulenkki! Yes I can!

Mutta pitkäjänteisyyttä se vaatii. Eli pliis, jos olet täällä, nalkuta ja kysele olenko käynyt lenkillä. Jos olet Helsingissä, lähde kanssani lenkille!

Le jour 23: The running diaries

Ennustelin tuolla joskus aiemmin, että päivittäisen lenkkirutiinin katketessa loppuisi juoksentelu kokonaan. Mutta ei! Olen käynyt lenkillä melkein joka päivä (mutta Poulain ei juurikaan*). Syy on ilmeinen: pitää pysyä edes jollain tapaa kunnossa se on ainoa tapa päästä edes hetkeksi omaan rauhaan. Saunaa lämmittämäänkään ei voi kadota ihan joka päivä.

Juoksemista kyllä vihaan ihan joka hetkeltä – ei ole runners high vielä päässyt yllättämään. Vuonna 2013 pääsi. Sitä muistellen aina välillä haaveilen, että se olisi jälleen mahdollista. Että tästä voisi vielä innostua oikeasti.

Mahdollisuuksia on:
– mitä pidempään juoksee, sitä kauemmin siellä omassa rauhassa saa olla.
– Risto Isomäki Aku Laitisen lukemana. Voisin kuunnella ikuisesti.
– ja koska ei oikeasti tarvitse juosta, voi kävellä, ja siirtyä tieltä metsään. Endorfiinitasot nousevat samalla kun suoritustaso laskee.
– täälläpäin metsään voi melkein eksyä.

Lähdin tänään uutta metsäreittiä ja soitin kaverille. Kuvittelin kiertäväni laajaa U:n muotoista reittiä ja palaavani siten kohti lähtöpistettä, mutta 35 minuutin kohdalla tarkistin Sports Trackerista, että olin tarponut likipitäen luotisuoraa reittiä poispäin lähtöpisteestä. (Ja muuten vielä eri suuntaan, kuin mihin kuvittelin U:ni vievän. Muistuttakaa minua tästä jos ikinä alan haaveilla jostain venlojenviestistä.) Jouduin juoksemaan takaisin.

Sain siis hyvien metsäendorfiinien lisäksi pidemmän lenkin, kuin mitä olisin muuten ollenkaan viitsinyt. Joskus onnistaa.

* Poulain ehdotti, että lenkkihaasteen (jota hän ei enää jaksa) sijaan (tiedän, että pitäisi kirjoittaa asemesta mutta Poulain ei todellakaan sanonut asemesta) hän haluaisi tehdä kanssani uuden haasteen: koulun liikunnassa tänään olleen jumppatuokion. Tiedättehän, lihaskuntoa. Punnerruksia ja vatsalihaksia. Jopa siis pahempaa kuin lenkkeily! Lupasin tietenkin. The first rule of parenting: ei saa näyttää pelkoa.