Kesän lupaukset talvesta

Marraskuu on ollut poikkeuksellinen. JA ENNEN KUIN lopetat lukemisen, niin en toki tarkoita koronan vuoksi. Koska joo, totta kai keskimäärin kaikki on ollut ”poikkeuksellista” tässä sitten maaliskuun. Mutta siis poikkeuksellinen marraskokemuksena.

En ole varsinaisesti mikään positiivisen ajattelun airut, mutta tänä vuonna olen haastanut ajatukseni siitä, että puoli vuotta pitkä, pimeä ja kamala marraskuu ei välttämättä parane sen kamaluuden hokemisella. Niinpä olenkin tavoilleni poikkeuksellisesti pohtinut keinoja, jotka voisivat tehdä tästä kaamoskaudesta jotenkin siedettävämpiä. (Tiedän, vallankumouksellista!)

Ja näistä osa toki mahdollistuu ihan vaan koronan takia.

Marrasruusut.

Kaikki keskustelut palaavat aina koronaan.

Mutta mitä sitten on toisin?

1. Olen pystynyt ylläpitämään liikuntaa – käyn jopa kävelemässä, millaiseen leimiyteen en ole koskaan ennen sortunut. Ja koska olen etätöissä, voin käydä kävelyllä jopa valoisaan aikaan, edes lyhyesti. Eli sen sijaan, että hikoilisin ratikassa pimeässä töihin ja pimeällä kotiin, olen saattanut juosta (yli yhtenä aamuna olen juossut!) Ninjan kouluunviemisreissulla parinkymmenen minuutin pyrähdyksen.

Viime viikolla juoksu oli jäissä heikon olon vuoksi (koronatesti kolmonen!), mutta en silti lopettanut sitä vielä kokonaan! Vaikka tietysti olisi vahva syy, kun putki jo meni katki. Huomenna aamulla aion juosta taas.

2. Talviuintitavoitteeni tuo mukavaa haastetta, viikottaisen rituaalin ja jopa jännitystä veden kylmenemisen suhteen. Ja ennen kaikkea, nopeiden endorfiinien lisäksi harrastuksesta saa helppoja irtopisteitä kavereilta. Kaiken päälle sillä väitetään olevan terveyshyötyjä, mutta niitä varten vedessä pitäisi olla minuutti. Minuutti on muuten tosi pitkä aika.

Laskujeni mukaan olen onnistunut kuitenkin joka viikko käymään kylmän veden pulahduksella. Tai siis instastahan sen voi suoraan laskea.

Varusteurheilua tämäkin.

3. Kolmas suuri talvipäätökseni oli pyöräillä läpi rospuuton, eikä lainkaan käyttää julkisia, mutta se päätös toki pyörtyi heti ensimmäisenä marraskuun sadepäivänä, kun piti lähteä läsnäkokoukseen keskustaan.

Marraskuisen pyöräilyn suunnittelu on kyllä huomattavasti helpompaa heinäkuussa kuin marraskuussa.

Mutta yhä kuvittelen, että aion vaihdattaa pyörääni nastarenkaat, ensimmäistä kertaa ikinä. Ja jos vain saisin suoritettua tähän liittyvän ikävän varuisteidenpäivitystarpeeni nollalukukamojeni tilalle (vedenpitävät kengät, takki, reppu, pipo ja hanskat – housut jo hankin!) tämäkin haaste olisi eittämättä helpompi pitää hengissä. Eikä paria hairahdusta ratikkaan lasketa!

Muistikuvissani marraskuussa ei kyllä ikinä ole tämän näköistä.

Kaiken ulkoisen ihanuuden lisäksi marraskuuhun osuu aina yksi työvuotemme paineisimmista jaksoista, mutta sekin sujui tänä vuonna paremmin kuin koskaan. Tämä taas johtuu joko A. etätöiden tuomasta kokonaiskuormistuksen pienentymisestä, B. hyvästä tsägästä, lopputulos on kiinni monien ihmisten yhteisvaikutuksesta, tai C. tästä kummallisesta marrasharhasta, jossa olen – eli se vaan tuntuu sujuneen helpommin.

Paha toki mennä sanomaan onko listaamillani liikuntatavoitteilla ollut vaikutusta vai onko kyse enemmänkin pyytämättä tulleesta tahdin rauhoittamisesta vai ihan vaan poikkeuksellisen lämpimästä ja kauniista keleistä (mikä ilahduttaa, vaikka suhde ilmastonmuutokseen aiheuttaakin kognitiivista dissonanssia). Mutta eivät ne ainakaan näyttäisi haitaksi olleen.

Kuitenkin jo vähän huolestuin, kun törmäsin netissä positiivariajatukseen, että ”Marrasputkessa torjutaan synkkiä ja pimeitä päiviä ulkoilemalla joka päivä 25min. […] Marras-sana viittaa kuolemaan. Kuolla, jotta voi syntyä uudelleen.” Ja siis en tikahtunut kyyniseen nauruuni, vaan ajattelin, että tuohan on varmaan oikein järkevä ajatus.

Sellaista! Mutta ehkä on aika paketoida tämä vieraspostaus ja kiittää Mme Noiria, että sain käydä kylässä! Ensi kerralla sitten taas itse Noir varmasti taas puikoissa.

Advertisement

Vita brevis, semana longa

Tällä viikolla ei sitten tullut yhtään juoksulenkkiä, laskeskelin iltasella. Kunnes tajusin, että maanantai – jolloin käytiin Porte-Chapeux’n kanssa lenkillä ennen tämän Ranskaan-paluuta – on toden totta tätä samaa viikkoa.

Ja se on jo ehtinyt palatakin sieltä Ranskasta!*

Tuli sellainen olo, että tästä toden totta tulee pitkä marraskuu.

* Tämä onkin hauska juttu. Ranskan tartuntakäyrät osoittivat toki kaakkoon jo hyvän aikaa, mutta koska muutakaan tietoa ei ollut varmistunut, Porte-Chapeaux lähti suunnitelmansa mukaan syyslomalta takaisin Ranskan-kotiin tiistaina. Seuraavana iltana, keskiviikkona, Macron julisti ulkonaliikkumiskiellon perjantaista alkaen, ja – kas! – kymmenen minuuttia ennen puoltayötä Ranskassa Le Professeur olikin jälleen Tuusulanväylällä! 48 tuntia reissussa ja uusi kymmenen päivän karanteeni hankittuna!

Kun yrität löytää valoisia puolia koulumatkasta.

Samaan aikaan kun pohdiskellaan koko porukan Ranskan-vuotta ensi syksystä alkaen, viikon suunnitteluhorisontti tuntuu yltiöpäiseltä. Mutta varmaa on, että edessä aukeava marraskuu kestää vuosia.

Kauan kauan sitten viime viikonloppuna oli niinsanotusti onnea sienimetsällä. Ja muutenkin ihanaa aikaa lasten ystävien ja niiden aikuisten (minun ystävien) kanssa mökillä.

Mahdollisen Ranskan-vuoden keskeisiä pohdintoja on paitsi toimeentulo, siihen liittyvä pieni detalji, eli minun päivieni sisältö. Työnantajalta jo selvitin, että he pitävät työpanostani niin tärkeänä (niin ne sanoivat), että mieluummin hankkivat minulle sijaisen kuin pitävät minua etätöissä ulkomailta käsin.

Ja jos minulta kysytään, mitä haluaisin tehdä – kuten Porte-Chapeaux tuon tuosta kyselee – vastaus on, että näiden muutamien tahkottujen vuosien jälkeen en mitään, syljeskellä kattoon. Mutta kun syysloman ensimmäisenä päivänä olin puoli tuntia heräämisen jälkeen helisemässä, kun mitään ohjelmaa ei ollut, tämä mitääntekemättömyyssuunnitelmani jotenkin kyseenalaistettiin.

(Mutta voihan sitä toki olla tekemättä töitä, ja silti olla tosi jännää ohjelmaa ja mielekästä sisältöä koko ajan ja joka päivä, eikö? Eikö!)

Mutta siis urheiluviikkoon, jonka tilastointia tuossa alussa aloitin, mahtui paitsi se lenkki maanantaina, myös tavoitteenmukainen kylmäuinti uimahallissa (otin kellolla aikaa, kun ilmeisesti vedessä pitäisi viettää minuutti, jotta terveysvaikutukset alkavat vaikuttaa: ja pidennettyihin lenkkeihini kului 25s ja 30s, eli koko viikkoa ei tule täyteen tällä harrastuksella) ja kahdesti futista (jota kuumoittava aikuisten harrastuskielto ei vielä ole lopettanut).

Ja kuuluihan siihen myös Helmareiden peli (!), Ateneum (!!), ystävien näkemistä (!!!), ravintolalounaita (!!!!) ja metromatkailua (V). Kaikki näistä maski päässä ja turvaohjeistuksia noudattaen – silti näiden listaaminen aiheuttaa vähän nolostumista, että mikä kreisibailaava koronahurjastelija!

Keski-ikäisyys pukee korona-aikaa.

Le jour 42: Le jour 10 de natation matinaille

Jos minut jostain tunnetaan pukeutujana, niin sukkahousuista. Pidän sukkahousuja päivittäin noin elokuulta kesäkuulle – pitkien housujen alla siis. Kesälläkin toki hameen kanssa. Eli nyt kun tämän kirjoitan tähän huomaan, että korona on tosiaan muuttanut kaiken: en käytä sukkahousuja!

Käytän sellaisia paksuja fleecehousuja kotihousuina – ja ulkohousujen alla ulkona.

Mutta eksyn aiheesta. Olen siis äärimmäisen palelevainen ihminen. Ja v i h a a n kylmää. Siis vihaan-vihaan.

Ihmiset usein tapaavat sanoa, että kylmä on kuitenkin parempi kuin kuuma, koska kylmällä voi lisätä vaatteita, mutta liian kuumaan ei auta mitään. He ovat väärässä.

Koko aikuisikäni olen myös tehnyt suuren numeron, jos olen uinut alle 24-asteisessa vedessä. Eli harvoin.

Tämä kaikki huomioiden on mielestäni erikoista, että olen nyt viimeiset kymmenen päivää käynyt aamu-uinnilla vedessä, jota lämpömittari yhä väittää kaksiasteiseksi. Olkoonkin, että mittari saattoi jäätyä talven aikana, lukema noudattelee pitkälti äsken googlaamani sääennusteen meriveden lämpötilaa.

Ja siis saunaa lämmittämättä.

Enkä oikeastaan edes tiedä miksi. En pidä sitä varsinaisesti kovin nautinnollisena. Ja pelkästään kävely rantaan kylpytakissa on, no, liian kylmää. Mutta myönnettäköön, että tokihan olen alkanut tottua, karaistua, sietää, olla huutamatta ja kiroilematta. Joissain piireissä tämä laskettaneen nauttimiseksi.

Eli ei kai ole muuta syytä kuin voidakseni kehuskella. Koska millään ei saa helpompia sankaripisteitä – ainakaan tällä neljänkymmenen vuoden huolellisella pohjatyöllä. Ja jotain jännittävää pitää epätoivoisesti yrittää tähänkin aikaan keksiä.

Le jour 23: The running diaries

Ennustelin tuolla joskus aiemmin, että päivittäisen lenkkirutiinin katketessa loppuisi juoksentelu kokonaan. Mutta ei! Olen käynyt lenkillä melkein joka päivä (mutta Poulain ei juurikaan*). Syy on ilmeinen: pitää pysyä edes jollain tapaa kunnossa se on ainoa tapa päästä edes hetkeksi omaan rauhaan. Saunaa lämmittämäänkään ei voi kadota ihan joka päivä.

Juoksemista kyllä vihaan ihan joka hetkeltä – ei ole runners high vielä päässyt yllättämään. Vuonna 2013 pääsi. Sitä muistellen aina välillä haaveilen, että se olisi jälleen mahdollista. Että tästä voisi vielä innostua oikeasti.

Mahdollisuuksia on:
– mitä pidempään juoksee, sitä kauemmin siellä omassa rauhassa saa olla.
– Risto Isomäki Aku Laitisen lukemana. Voisin kuunnella ikuisesti.
– ja koska ei oikeasti tarvitse juosta, voi kävellä, ja siirtyä tieltä metsään. Endorfiinitasot nousevat samalla kun suoritustaso laskee.
– täälläpäin metsään voi melkein eksyä.

Lähdin tänään uutta metsäreittiä ja soitin kaverille. Kuvittelin kiertäväni laajaa U:n muotoista reittiä ja palaavani siten kohti lähtöpistettä, mutta 35 minuutin kohdalla tarkistin Sports Trackerista, että olin tarponut likipitäen luotisuoraa reittiä poispäin lähtöpisteestä. (Ja muuten vielä eri suuntaan, kuin mihin kuvittelin U:ni vievän. Muistuttakaa minua tästä jos ikinä alan haaveilla jostain venlojenviestistä.) Jouduin juoksemaan takaisin.

Sain siis hyvien metsäendorfiinien lisäksi pidemmän lenkin, kuin mitä olisin muuten ollenkaan viitsinyt. Joskus onnistaa.

* Poulain ehdotti, että lenkkihaasteen (jota hän ei enää jaksa) sijaan (tiedän, että pitäisi kirjoittaa asemesta mutta Poulain ei todellakaan sanonut asemesta) hän haluaisi tehdä kanssani uuden haasteen: koulun liikunnassa tänään olleen jumppatuokion. Tiedättehän, lihaskuntoa. Punnerruksia ja vatsalihaksia. Jopa siis pahempaa kuin lenkkeily! Lupasin tietenkin. The first rule of parenting: ei saa näyttää pelkoa.

Konseptuaalisten entiteettien tai mielikuvien välinen yhteys* – eli kuinka sain Michelle Obaman voimahahmokseni

Kuuntelen melko vähän äänikirjoja – ne kestävät niin tuhottoman kauan, ja kuitenkin tuplanopeudella kuunteleminen jotenkin lähtökohtaisesti pilaa kuuntelukokemuksen estetiikkaa. Yhden edellisistä kuunteluyrityksistäni, Ferranten Napoli-sarjan (joka erinäisistä sattumuksellisista syistä päätyi minulle nimenomaan äänikirjoina) ajauduin lukuisten uudelleenyritysten jälkeen (yllättävän myöhään tavallaan) kolmannen osan kohdalla jättämään kesken. Pitänee palata sarjaan joskus vielä tekstinä, mutta kuunneltuna äärimmäisen yksityiskohtaisesti kuvaileva, toisteinen ja hidastempoinen teksti ei vain kerta kaikkiaan saanut minua pysymään – tai siis missäs minä

Niin siis Michelle Obaman Becoming! Kirja on myynyt vasta vaivaiset 10 miljoonaa kappaletta, joten lienee aika minun kertoa maailmalle mikä helmi teos on!

Lähdin pitkälle työmatkalle, ja tiesin väsyväni niin, että en jaksaisi lukea. Mutten varmaan nukkuakaan. Tiesin seisovani tunteja jonoissa ja notkuvani erinäisillä lentokentillä, ja latailin hätäpäissäni Bookbeatin offline-tilaan ison pinon luettavaa. Becomingissa minua viehätti ajatus siitä, että kertoja, kirjoittaja, kirjailija itse lukee teoksensa.

Ja onhan Michellen tarina tietysti aivan huikea – jopa pienen suolan kera nautittuna – ja tarjosi minulle toivotut 19 tuntia sisältöä muuten tuhlattuihin hetkiin.

Mutta syy miksi kirja jäi poikkeuksellisen vahvasti päähäni on erityisempi: pelasin usein kirjaa kuunnellessani samaan aikaan Ninjan puhelimelleni lataamaa aivotonta pallottelupeliä. Ja nyt kun kirjan kuuntelemisesta on kulunut toista viikkoa, saan välittömästi pelin avatessani päähäni Michellen äänen ja tarinan.

Eli mikä huikea päänsisäinen mentori, coachi, ja eteenpäin piiskaaja – vielä kun olen juuri samaan käynnistämässä pitkäjänteistä itseni kehittämisprojektia! Yes I can!

Ainoa ongelma vain on, että Michelle ei kyllä koskaan olisi pelannut aivotonta pallottelupeliä. Se heräsi viideltä salille.

No mutta melkein sama.

* Siis assosiaatio. Niin ja kyllästyin siihen ranskankielinen otsikointiin. Vihdoin, sanotte, luulen.