Les cinq phases de…

Olen analysoinut viisi vaihetta tässä prosessissa, jossa jää yllättäen yksin kolmen lapsen ja yhdentoista viikottaisen harrastustapahtuman kanssa. Ne ovat:

  1. Superorganisoituminen (kieltäminen)
  2. Kaaokseen vaipuminen (viha)
  3. Karsinta (kaupankäynti)
  4. Masentuminen (masentuminen)
  5. Paluu kädestä suuhun -arkeen (hyväksyminen)

Olen vaiheessa yksi, loput ennustan.

Ja siis tosi hienosti on mennyt! Tänään aamulla herätessäni toki kesti jonkun aikaa kelata mikä viikonpäivä on, ja sen valjettua ihmetellä miten voi olla, ettei vieläkään ole viikonloppu. Ja myönnettäköön, että yhä illalla pohdin samaa, onhan edellisestä viikonlopusta laskujeni mukaan hieman päälle toista kuukautta.

Laiska töitään luettelee, niin en kerro töistäni, mutta töiden jälkeinen maanantaini koostui seuraavista osasista: kotona nopea välipala (Suelle) ja läksyjen teko (Suen), päiväkodille hakemaan Ninjaa, ja kahden mainitun lapsen kanssa raitiovaunulla Suen pasuunatunnille (pasuuna on ihan oma tarinansa, mutta kyllä – tout a coup – lapseni harrastaa pasuunansoittoa, mikä on melko hillitöntä ja mahtavaa), jonka aikana seikkailemme Ninjan kanssa ninjareittejä ruokakauppaan (ensimmäisen maahan pudonneen karjalanpiirakan heitimme roskikseen, mutta toinen sai tippua kahdesti); ratikalla takaisin kotiin, ruoanlaitto (lue: mikrotus, mutta toim.huom: kahta eri ruokaa – jälleen oma tarinansa siinäkin, mutta klikinsäästäjänä voin kertoa, että vannoutunut seitsenvuotias kasvissyöjä, joka syö huonosti kasvistuotteita on melko haastava noin niinkuin vanhemmusperspektiivistä tarkastellen) ja ruoan vielä kunnolla jäähdyttyä lähtö samojen kahden lapsen kanssa kohti omaa futispeliäni, kun taas Poulain lähtee omia teitään omiin treeneihinsä; neljäkymmentä minuuttia tiukkaa häviämistä liian kovatasoiselle vastustajalle, kotona puoli yhdeksältä, perushässäkät ja à retour à näppis kymmeneltä, että tekisin Cittaritilauksen tälle päivälle.

No en jaksanut, vaan kävin ruokakaupassa tänään Poulainin ponikerhon aikana. Palaute oli välitön.
– Myöhästyit kolme minuuttia.

Mutta kun tuossa alussa kerroin haaveilleeni, että olisipa viikonloppu – no todellisuudessahan olen varannut viikonlopuksi päivä Tukholmassa -risteilyn lasten kera. Le train rolant ne fond pas, kuten sanotaan. Tai ainakaan ehdi kokea mitään turhia tunteita.

Paitsi kun näin, että Porte-Chapeaux’lla on oma vaatehuone! Vähän kateutta kyllä tasasi, että sillä ei ole sänkyä. Eikä pöytää eikä sohvaa. Eikä meitä. Raukka.

Contrôle du temps

Keväällä 2017 kirjoitin bullet journaliini listan asioista, joita haluaisin tehdä enemmän. Tai rehellisemmin arvioiden asioita, joita ajattelin, että minun tulisi haluta tehdä enemmän, koska listalta löytyy niin juokseminen kuin lasten hiihtämään vieminenkin. Mutta kas (nämä poislukien) totesin, että aika hyvin olen listaa toteuttanut.

Nyt sitten pitäisi päättää mitä haluan tehdä jatkossa: mihin haluan ja voin aikani laittaa.

Kävin jopa oikein ajanhallintakoulutuksessa. Kunhan lakkasin opponoimasta päässäni – no okei, vähän ääneenkin – kouluttajan yli-inhimillistä omaa ajanhallintaa vastaan (ei, neljältä herääminen ei ole vaihtoehto), löysin koulutuksesta myös ajatuksia, miten voisin suunnitelmallisuudella parantaa elämänlaatua.

Samalla tajusin, että ongelmani ei ole niinkään ajanhallinta (hei, minullahan on bullet journal!) vaan priorisointi. Ja sekin nimenomaan vapaa-ajalla. Haluan tehdä useampia asioita kuin mitä on mahdollista.

Esimerkiksi kaikkein mieluiten en tekisi lainkaan kotitöitä, mihin valitettavasti aivan liian suuri osa ajastani uppoaa. Siihen ei kouluttajallakaan ollut vastausta.

Oikeastaan siis ongelmani ei ole edes priorisointi, vaan kotiapulaisen puute.

Mutta koska kotiapulaista ei (vielä) ole, eikä sekään ehkä ratkaisi kaikkia ajankäyttöön liittyviä ongelmia, tällaisia asioita toin koulutuksesta pohdintaan:

  • Kokeile uusia asioita 30 päivän ajan. Tässä ajassa näkee, voiko ne muuttaa rutiineiksi, että toimiiko kokeilunalainen asia. Ja 30 päivän voi kokeilla mitä vain (paitsi ehkä neljältä heräämistä).
  • Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen on tärkeintä kiireen ja paineen alla. Ei ehkä osastoa nouvelles choquantes, mutta takuuvarmasti asia, jota voisin kokeilla esim. 30 päivän ajan. Ja kun tosiasiassa ensimmäinen asia, joka kalenterissa joustaa on yöunet ja sipsit vaan on niin kätevä iltapala – no, jokatapauksessa olen kuullut huhuja, että toisenlaisilla valinnoilla voisi olla ns. pirteämpi.
  • Rutiinit ovat merkityksellisiä, eivät poikkeamat niistä. Eli pitäisi tehdä tylsistä tärkeistä asioista rutiineja, jotta ne eivät vaadi joka kerta erikseen voimavaroja, vaan tapahtuvat ”itsestään”. (Mutta voiko elämä olla kivaa, jos se on vain rutiineja?!)
  • Kun sanoo jollekin ”ei”, kannattaa miettiä mille sanoo samalla ”kyllä”. Kuulostaa amerikkalaiselta self-helpiltä ja saattaa olla sitä, mutta ihan toimiva ajatus. Eli jos vaikka opettelisin sanomaan enemmän ei iltatöille, mitä saisin sen tilalle? No aikaa muille asioille. (Ja jos sanon ei kaikille kotitöille, sanon kyllä kaaokselle ja sur toute la ligne sosiaalitoimen interventiolle.) Eli ei kun priorisoimaan!

Kouluttaja kehotti myös julkistamaan omat tavoitteensa, noin niinkuin motivaatiomielessä. Ja siihenhän olisi kätevää vaikka joku blogi! (Mutta ootteko te hei vielä siellä, huhuu..?)