Kesän lupaukset talvesta

Marraskuu on ollut poikkeuksellinen. JA ENNEN KUIN lopetat lukemisen, niin en toki tarkoita koronan vuoksi. Koska joo, totta kai keskimäärin kaikki on ollut ”poikkeuksellista” tässä sitten maaliskuun. Mutta siis poikkeuksellinen marraskokemuksena.

En ole varsinaisesti mikään positiivisen ajattelun airut, mutta tänä vuonna olen haastanut ajatukseni siitä, että puoli vuotta pitkä, pimeä ja kamala marraskuu ei välttämättä parane sen kamaluuden hokemisella. Niinpä olenkin tavoilleni poikkeuksellisesti pohtinut keinoja, jotka voisivat tehdä tästä kaamoskaudesta jotenkin siedettävämpiä. (Tiedän, vallankumouksellista!)

Ja näistä osa toki mahdollistuu ihan vaan koronan takia.

Marrasruusut.

Kaikki keskustelut palaavat aina koronaan.

Mutta mitä sitten on toisin?

1. Olen pystynyt ylläpitämään liikuntaa – käyn jopa kävelemässä, millaiseen leimiyteen en ole koskaan ennen sortunut. Ja koska olen etätöissä, voin käydä kävelyllä jopa valoisaan aikaan, edes lyhyesti. Eli sen sijaan, että hikoilisin ratikassa pimeässä töihin ja pimeällä kotiin, olen saattanut juosta (yli yhtenä aamuna olen juossut!) Ninjan kouluunviemisreissulla parinkymmenen minuutin pyrähdyksen.

Viime viikolla juoksu oli jäissä heikon olon vuoksi (koronatesti kolmonen!), mutta en silti lopettanut sitä vielä kokonaan! Vaikka tietysti olisi vahva syy, kun putki jo meni katki. Huomenna aamulla aion juosta taas.

2. Talviuintitavoitteeni tuo mukavaa haastetta, viikottaisen rituaalin ja jopa jännitystä veden kylmenemisen suhteen. Ja ennen kaikkea, nopeiden endorfiinien lisäksi harrastuksesta saa helppoja irtopisteitä kavereilta. Kaiken päälle sillä väitetään olevan terveyshyötyjä, mutta niitä varten vedessä pitäisi olla minuutti. Minuutti on muuten tosi pitkä aika.

Laskujeni mukaan olen onnistunut kuitenkin joka viikko käymään kylmän veden pulahduksella. Tai siis instastahan sen voi suoraan laskea.

Varusteurheilua tämäkin.

3. Kolmas suuri talvipäätökseni oli pyöräillä läpi rospuuton, eikä lainkaan käyttää julkisia, mutta se päätös toki pyörtyi heti ensimmäisenä marraskuun sadepäivänä, kun piti lähteä läsnäkokoukseen keskustaan.

Marraskuisen pyöräilyn suunnittelu on kyllä huomattavasti helpompaa heinäkuussa kuin marraskuussa.

Mutta yhä kuvittelen, että aion vaihdattaa pyörääni nastarenkaat, ensimmäistä kertaa ikinä. Ja jos vain saisin suoritettua tähän liittyvän ikävän varuisteidenpäivitystarpeeni nollalukukamojeni tilalle (vedenpitävät kengät, takki, reppu, pipo ja hanskat – housut jo hankin!) tämäkin haaste olisi eittämättä helpompi pitää hengissä. Eikä paria hairahdusta ratikkaan lasketa!

Muistikuvissani marraskuussa ei kyllä ikinä ole tämän näköistä.

Kaiken ulkoisen ihanuuden lisäksi marraskuuhun osuu aina yksi työvuotemme paineisimmista jaksoista, mutta sekin sujui tänä vuonna paremmin kuin koskaan. Tämä taas johtuu joko A. etätöiden tuomasta kokonaiskuormistuksen pienentymisestä, B. hyvästä tsägästä, lopputulos on kiinni monien ihmisten yhteisvaikutuksesta, tai C. tästä kummallisesta marrasharhasta, jossa olen – eli se vaan tuntuu sujuneen helpommin.

Paha toki mennä sanomaan onko listaamillani liikuntatavoitteilla ollut vaikutusta vai onko kyse enemmänkin pyytämättä tulleesta tahdin rauhoittamisesta vai ihan vaan poikkeuksellisen lämpimästä ja kauniista keleistä (mikä ilahduttaa, vaikka suhde ilmastonmuutokseen aiheuttaakin kognitiivista dissonanssia). Mutta eivät ne ainakaan näyttäisi haitaksi olleen.

Kuitenkin jo vähän huolestuin, kun törmäsin netissä positiivariajatukseen, että ”Marrasputkessa torjutaan synkkiä ja pimeitä päiviä ulkoilemalla joka päivä 25min. […] Marras-sana viittaa kuolemaan. Kuolla, jotta voi syntyä uudelleen.” Ja siis en tikahtunut kyyniseen nauruuni, vaan ajattelin, että tuohan on varmaan oikein järkevä ajatus.

Sellaista! Mutta ehkä on aika paketoida tämä vieraspostaus ja kiittää Mme Noiria, että sain käydä kylässä! Ensi kerralla sitten taas itse Noir varmasti taas puikoissa.

Aika aikaansa

Haluaisin sanoa, että tulen muistamaan tämän syksyn aikana, jolloin aikaa oli tavanomaista enemmän, mutta se ei pidä paikkaansa. Tuskin tulen muistamaan tätäkään aikaa.

Mutta koronan myötä elämä on eittämättä pienentynyt: iltamenoni ovat vähentyneet dramaattisesti ja työmatkat karsiutuneet nollaan.

Ja erinäisten sattumien takia – näistä suurimpana Suen Y94.8, kaatuminen samalla tasolla, ja sen seurauksena kipsattu käsi – lasten harrastuskalenteri on kutistunut murto-osaan entisestä. Itse asiassa minä harrastan tällä hetkellä perheessä eniten. Ja se tuntuu kyllä jotenkin vähän väärältä.

Oman harrastamiseni mahdollistaa paitsi lapsenvahti, myös se, että lapset voi nyt jättää keskenään kotiin tunniksi, pariksi. Ja etätyöt osaltaan lyhentävät työpäivien kokonaiskestoa.

Kaiken tämän seurauksena minulla on enemmän aikaa käsissäni kuin koskaan lapsiperhevuosina. Tai siis nolla-aikaa, jolle ei ole mitään ohjelmoitua sisältöä. Eniten tyhjiä viikonloppuja kalenterissa.

Siivosin eilen. JA kävin lenkillä. Se kertoo ehkä tiivistetysti tilanteen, jossa olemme.

Toki kävimme myös Megazonessa, Poulainilla oli kaverisynttärit ja meillä oli illalla vieraita katsomassa Putousta. Mutta vain kaverisynttärit oli ohjelmoitu ennen lauantaiaamua.

Helsinki Design Weekin lastentapahtuma uusitulla Olympiastadionilla oli nähdäkseni kuvaava esimerkki korona-ajan tapahtumallisuudesta. Oli puitteet, mutta tapahtuma puuttui.
Mika Vainion 50 Hz Kiasmassa. Museokierroksen ajalle otin sentään lapsenvahdin. Tai oikeammin, minulla oli varattuna lapsenvahti, mutta ei ajalle mitään ohjelmoitua sisältöä. Kävin museoissa.
Cooperin testi Ninjan futistreenien aikaan. Tämän syksyn uutuutena on myös ajatus, että lenkille voi lähteä, vaikka ei olisikaan tuntia aikaa tai huvittaisi juosta kahdeksaa kilsaa. Että voi vaivautua trikoisiin vain puolen tunnin takia – tai 12 minuutin!

Ymmärrän, että jonkun korvaan tämä kaikki saattaa kuulostaa vain ihanalta, mutta tilanne muuttuu kun huomioi oman händikäppini eli valtavan suorittamisen tarpeen. Leppoisa kotiaika tarkoittaa aivan liian helposti lamaannuttavaa kännykän tuijotusta. Herääminen ilman valmista suunnitelmaa päivään on minulle lähtökohtaisesti hirvitys. Päivä, josta ei jää korkeatasoista kalenterimerkintää, on hukattu päivä.

Eli ehkä huomionarvoisinta onkin se, että olen myös nauttinut tästä syksystä. Olemme viettäneet aikaa omalla pihalla enemmän kuin ennen – olen vieläpä saanut lapset keskenään pihalle! Sue on alkanut tuoda kavereita koulun jälkeen meille. Legokaupunki on ollut sohvapöydällä kohta kuukauden – ja sillä jopa leikitään. Megazone ja uimahalli ovat kivoja hetkiä, eivät vain suorituksia tyhjän päivän täyttämiseksi.

Epäilen vahvasti, että jouluun mennessä olen irtisanoutunut töistäni ja olemme muuttaneet Pellon vanhaan kansakouluun hoitamaan possuja ja rapsuttelemaan ikkunankarmeja.

Testaa, jäljitä, unhoita

Soitin tänään koronaneuvontaan. Vaikka sanovat, että ei saa soittaa tuloksia kysyäkseen, soitin silti, enkä raaskinut katkaista jonotusta työpalaverin ajaksi. Vietin siis aamuisen Teamsin taustamusiikilla, ja tietenkin ne vastasivat sitten juuri kesken kokouksen. (Kuinkakohan paljoa jonoa kasvattaa ne ”Aa, sori, en tajunnut, että vastasitte” -dialogit?) Kävi ilmi, että testi _oli_ otettu, lapsen sotulla löytyi näyte, mutta sitä ei vielä oltu analysoitu.

Haluaisin ajatella, että soittoni ja sen välillä, että vastaus (nega) tänä iltana vihdoin tuli, ei ole yhteyttä. Ja yritän aktiivisesti välttää sen ajattelua, että ”omalla rahalla” vastauksen saa sieltä Hernesaaren autokaistalta kuudessa tunnissa, ja julkisen maksamana siihen meni kahdeksan _päivää_.

Vaan eipä olisi tietysti pörriäisillä myytävää työterveysasiakkaille, jos julkisen puolen näytteet tulisivat ulos yhtä nopeasti kuin yksityisen.

Mutta onneksi emme odottaneet tulosta, vaan lapsi on ollut koulussa jo eilisestä, siis viikon lievän flunssasairastamisen jälkeen. Vanhan maailmanjärjestyksen aikaan olisi mennyt kouluun todennäköisesti jo viime viikon torstaina.

Mutta nyt kun siis kaikki näytti hyvältä, kaikki perheestä olivat terveenä – sain viestin, että lapsenvahti on vähän oireinen ja menee huomenna koronatestiin. Eli kuullaan sitten taas viikon kuluttua. Onneksi työmenoja oli sovittuna vain kahdelle seuraavalle illalle.

Tämä mielipide ei ole kauhean uniikki eikä yhtään rakentava, mutta sanon silti, että nämä testaushommelssonit eivät nyt kertakaikkiaan toimi näin. Ja kuten ystäväni tänään laskeskeli – eipä auta koronavilkun vilkutuksetkaan, jos tiedon saa kymmenisen päivää sitten tapahtuneista altistumisista. Hyvää on tietysti se, että 14 päivän omaehtoisesta karanteenista valtaosa on ehtinyt mennä ohi ennen tiedon saamista.

**

Mutta joo. Vähän kotipainotteista on siis ollut elämä. Riittävän, minun makuuni. Onneksi tämä hiljattain alkanut juoksuhaasteeni kuitenkin sekä motivoi että antaa tekosyyn poistua kotoa edes hetkeksi. Tänään pääsin ja pakotin itseni lenkille vasta lasten jo käytyä nukkumaan, eli lähempänä kymmentä. Moitimme: ulosastumisen hetki. Kiitämme: juoksemisen aloittaminen! Aloittamisen tuskainen kynnys on ylitetty!

Ja kun nyt päätin juosta vain lyhyesti, päätin spontaanisti kokeilla myös kuinka pitkälle pääsisin Cooperin testissä. Epävirallinen tulos, joka sisältää yhden ylämäen sekä yhden valokuvan ”kuusta”, oli 2220 metriä – jonka lenkin jälkeen googlasin ”hyväksi”, mutta paljoa ei puutu ”erinomaisesta” minun ikäluokassani, joten hyviä tilastosyitä juoksemiselle löytyy koko ajan lisää.

Lisäksi sain juoksukelloltani mitalin. Mitalit ovat parasta mitä juoksukellot tarjoavat!

**

Niin ja tosiaan: Le Professeur pääsi viiden päivän matkanteon jälkeen perille. Ei ollut unohtanut hanaa auki tänne lähtiessään, enkä minä ollut saanut sakkoja siitä tammikuisesta peltipoliisin välähdyksestä. Ehkä se olisi toki selvinnyt jo aiemmin ulosoton muodossa.

Mutta siis tout va bien. Tai melkein tout ainakin.

Le jour 6: Varautujan ruokahuollosta

Lauantain lounas: pokekulhoja. Ainoa ateriakokonaisuus, jossa vannoutunut kasvissyöjälapsi suostuu syömään kalaa.

Ensimmäinen yhteinen etäpäivä takana, ja haluaisin kovasti sanoa, että ihan sairaan hyvin meni, että tosi saumattomasti onnistuimme liittymään yhteiseen rintamaan haastavassa tilanteessa, ja yhteistä sopimusta noudattaen, toisiamme tukien ja ymmärtäen, päivä sujui ihan yllättävän leppoisasti.

Ja sitten muistin, että tämähän on minun blogini, eli voin sanoa ihan mitä haluan! Sanon siis niin. Sitten muihin aiheisiin.

Iines jo kyselikin taannoin edellispäivänä lupaamaani postausta kauppa-asioista. Seuraa siis kertomus siitä kuinka mikään ei toimi kuten suunnittelen.

Minähän käyn normaalielämässä kaupassa suunnilleen ei-ikinä. Käyn marketissa tai tilaan isomman kauppahommelin kotiinkuljetuksella ehkä kerran kuussa, ja niiden välillä käyn kaupassa tekemässä pieniä täydennyksiä noin kerran viikossa. Ja siihen viikon kauppasatsiin kuuluu siis tyypillisesti yksi (1) litra maitoa.

Nyt perjantaille tilaamani kauppahoardauksen kolme maitolitraa loppui sunnuntaina. Samoin hedelmät ja kurkku.

Asiat, joita yritin huomioida:
– meitä on yksi syöjä enemmän.

Asiat, joita en osannut laskea:
– se yksi lisäsyöjä tuottaa suuremman lisäyksen ruoankulutukseen kuin prosentuaalinen korotuksensa päälukuun,
– lapset syövät kotona joka päivä KAKSI lämmintä ateriaa, yhden asemesta, ja
– minä syön kotona joka päivä KAKSI lämmintää ateriaa, nollan asemesta.

Päivittäisten taloudessamme tarjoiltujen aterioiden määrä ei siis noussut yhdellä syöjällä, vaan n. 200%.

Kuvittelin, että pärjäämme sillä viime viikon kauppatilauksella ensi maanantaihin, jolloin suunnitelmissani on käydä Helsingissä (työmaalla, pesemässä viikon pyykit, ja kaupassa). Mutta tunnustan: kävin tänään kaupassa. Juuri kuten lupasin, että emme täällä mökkipaikkakunnalla tee.

Selittelen: olen oireeton, desinfioin kädet ennen ja jälkeen, en altistunut lähikontakteihin. Ja laskin, että riski on suuri, että Porte-Chapeaux lähtee itse hakemaan maitotäydennystä, jos en proaktiivisesti mene. Silti, näin kaikki muutkin varmasti itselleen selittelevät. No, ehkei ihan samoin sanoin tuota viimeistä, mutta sinnepäin, näin oletan.

Pesin myös tänään pyykkiä.

Avainkaulalapset

Käytin hyvän aikaa aamustani arpoen missä välissä ehtisin käymään ruokakaupassa, että täyttäisin Maslow’n tarvehierarkiaa edes ihan sillä alhaisimmalla tasolla.

Päädyin sitten ruokatuntiin parhaana ja ainoana vaihtoehtona. Kävin lounaan sijasta (tiedän, pitäisi sanoa asemesta, mutta kun se on niin terrible!!) ruokakaupassa, ja poljin töistä kotiin ruokakassi selässä. Koska miksi ei.

Päivittäisissä ratkaisutilanteissa olen ehkä pukeutumisen osalta päässyt lähelle Steve Jobsin neroutta – minulla on niin vähän vaatteita, ettei valinnan varaa juuri ole – mutta muuten vietän valtaosan ajastani ratkoen erilaisia logistisia ongelmia. Kuka syö missä ja mihin aikaan, kuka menee milläkin kyydillä mihinkin harrastukseen ja ketkä tulevat kulloinkin mukaan minun harrastuksiini.

Tällä viikolla kulkemismikado on hiottu huippuunsa, sen jälkeen kun Poulainin avain jäi epähuomiossa isoäidin huomaan, ja Suen avain tuhoutui, kun hän heitti sen Poulainille ikkunasta. Onneksi saimme takavarikoitua lapsenvahdilta avaimen, jotta jäljelle jäi edes kaksi avainta kolmea avaimella kulkevaa ihmistä kohden.

Siis: Sue ottaa avaimen kouluun, jotta on kotona kun Poulain pääsee koulusta. Poulain ottaa tämän avaimen futikseen, koska palatessaan minä olen pelissä ja Sue jumpassaan. Suen palatessa me muut olemme jo palanneet. Ja huomenna sama, mutta toisinpäin kerien.

Kyllä, to-do-listallani lukee avainten teettäminen.

Mutta siis hyvin rullaa. Ja olen erinomaisen ylpeä jälkikasvusta, joka kieltämättä on tässä yhden vanhemman politiikassa saanut yllättävän suurta vapautta ja vastuuta liikkumisestaan. Ehkä erityisen ylpeä olen hetkestä kun Sue huomasi olevansa väärässä bussissa, ja täyttä häkää painamassa kohti Lahdenväylää, eikä Arabiaa kuten piti. Jää pois kun minä vasta tapailen puhelimitse ohjetta, että kyllä se sitten päätepysäkin kautta joskus (Vantaalta) takaisin kääntyy. Ja osaa etäohjattuna, puhelimen karttasovellusta seuraten, navigoida itsensä oikeaan paikkaan täysin tuntemattomasta lähtöpisteestä.

Olen yrittänyt sittemmin muistaa useamminkin pitää puhelimen ääniä päällä.

WhatsApp Image 2019-09-04 at 21.00.09
Mäntän kuvataideviikot elokuussa 2019: taiteilijakollektiivi Kunstin hienosta Final Tours -teoksesta.

Nyt pyörähti muuten toinen vuosi käyntiin tätä settiä. Ei ehkä vähempää, mutta tuttua säätöä. Ja jotta olisi perinteitä, lähdemme jälleen Tukholmaan avaamaan syyskautta. Ja toivon mukaan kipuamaan hieman ylemmäs Maslow’ssa.

Kenties blogiakin, kuka tietää. Ainakin aiheet ovat säilyneet samoina.

 

Sur l’independence

Se olisi kuulkaa puoli vuotta tätä kahden maan elämää takana ja uudesta normaalistani on tullut – tadaa! – täysin normaalia. Niin normaalia, että hämmästyn miten raflaavalta järjestely saattaa kuulostaa kaverista, jolle mainitsen asiasta ensimmäistä kertaa. (Koska kerrankos sitä ei ehdi kaverin kanssa puoleen vuoteen vaihtaa kuulumisia.) Eihän tämä nyt ole niin ihmeellistä, oikeasti.

Erityisen hienoa on ollut huomata olleeni täysin väärässä odotusteni kanssa: suunnittelin olevani kiukkuinen, katkera ja rasittunut, mutta en ole ollut mitään niistä. Ja pelkäsin lasten reaktioita, mutta he eivät ole reagoineet toisen vanhempansa muuttoon millään näkyvällä tavalla. (Huom: näkyvällä. Jää siis myöhemmän terapian tehtäväksi osoittaa kuvitelmani vääräksi ja korjata massiivista lapsuuden hylkäämiskokemusta.)

Otin itselleni ohjenuoraksi ennen muutosta tarkkailla Poulainia kanarianlintunani: ongelmallisen arjen tunnistaisin siitä, jos hän alkaisi kantaa liikaa vastuuta. Esikoiseni on nimittäin sillä tavalla erikoislaatuinen lapsi, että ns. tosi paikan tullen hän nielee oman hätänsä ja pysyy rauhallisena ja loogisena – ja stressaa siksi esimerkiksi pikkusisarustensa kanssa matkustamista, koska nämä eivät vastaavasti turhia pingota, vaan voivat hyvin heittäytyä makarooniksi lentokoneen käytävällä tai vetää kilarit jos sukka on vinossa, vaikka kuinka olisi bussi lähdössä ihan just nyt. Laskin siis, että jos hän alkaa huolehtia perheemme pärjäämisestä, olen epäonnistunut arjen kannattelemisesta vanhempana.

Mutta huoleni oli turha: kanarianlintuni ei ole lakannut kiukuttelemasta.

Jos siis ei varsinaista vastuuta, niin ylenmäärin itsenäisyyttä lapsille on jaettu – ihan niin paljon kuin vain ikätasoonsa nähden pystyvät ottamaan vastaan, ja epäilemättä jonkun mielestä enemmänkin. Poulainin tapauksessa tämä tarkoittaa, että hän koulun jälkeen ruokkii itsensä, menee harrastuksiinsa eri puolille Helsinkiä tai lähiostarille leffaan kavereiden kanssa – ja tapaan hänet usein arkisin vain aamupala- ja iltapalapöydissä. Hän osaa paitsi käyttää HSL:n reittiopasta, myös varata kirjastosta kirjoja ja tehdä lasagnea, joten näkisin, että hän on valmis pikkuhiljaa muuttamaan omilleen.

Viisivuotias Ninja puolestaan on ottanut onnensa omiin käsiinsä aamutoimien suhteen. Sääntönä kun on, että iPadia saa katsoa vasta kun kaikki aamupuuhat on hoidettu – jos aikaa ennen päiväkotiinlähtöä jää. Eräänä aamuna heräsin lapsen tiedusteluun, että hän on nyt pukenut, pessyt hampaat ja syönyt aamupalan (tietojeni mukaan ensimmäisen itse valmistamansa voileivän), voiko hän mennä pelaamaan. Ja voi sentään, kyllä hän voi! (Koska epäilen, että mikään maailmassa ei voisi ilahduttaa minua enempää kuin aamujen yleinen helpottuminen.) Siinä kohtaa kun ilmoitus aamutoimien suorittamisesta tuli minulle klo 5.20, jouduin opettamaan lapsen tarkistamaan uunin kellosta, että luku alkaa 7:llä, muuten pitää palata vuoteeseen.

Eli enää pitää opetella minuutit, niin alkaa olla keskeiset elämäntaidot hallussa hänelläkin.

Ja entäpä Sue? Arkimaailman ulottuvuudet, kuten kellot, bussireitit tai läksyt saattavat hänen kiinnostuksensa vielä sivuuttaa, mutta viikonloppuna olivat olleet kavereiden kanssa pihalla ja menneet sitten omatoimisesti kolmeen pekkaan lähikahvilaan suklaakeksille ja osanneet laskea rahoistaan vielä kavereille limpparitkin.

Kyllä me pärjätään.

En reil

Sellainen tietokilpailukysymys tuli mieleen, että mitäköhän on unohtanut, jos tässä vaiheessa vuotta kuvittelee, että kaikki on reilassa?

Ei töissä tietenkään. Töissä strategiani on vastata kaikkiin pending [en attendant] asioihin, että ”Kuulostaa hyvältä, voidaanko palata alkuvuodesta asiaan? Niin ja IHANAA JOOOULUUAAAA!!!! 🙂 🙂 🙂 :)”.

Ajattelin, että jos tästä hyvästä kukaan ei haluaisi palata alkuvuodestakaan.

Mutta noin muuten kyllä. Salaisuutena on ensin stressata asioista, joita ei missään vaiheessa aiokaan tehdä, ja sitten tuntea tyytyväisyyttä, kun huomaa HYVIN, HYVIN karsitulta to-do-listaltaan kaikkien asioiden tultua suoritettua.

Nimittäin ihan reilassa ei olla koko aikaa oltu. Tai jos nyt kovaäänisesti puhisten ja päivitellen riehuu erään vanhainkodin ovella päiväkodin joulujuhlaan mennäkseen ja tajuaa lapset jo kotiin käännytettyään, että juhlat ovatkin naapuruston TOISESSA vanhainkodissa ja touhuaa sitten seurueen näyttävästi juhlasaliin kaksitoista minuuttia yli juhlien alkamisajan –

kuitenkin huomatakseen, että naapuri tuli vasta neljäätoista yli, eikä oma lapsi ollut ehtinyt esiintyä (tai siis tietenkään ei ollut, koska hän oli matkalla juhliin minun kanssa, mais vous savez ce que je veux dire) –

niin ei se nyt ihan huonosti mennyt kuitenkaan.

Sitä paitsi lapsella oli hoitajille muistamiset vieläpä omin pikku kätösin tehtyjen korttien kera (jotka lapsi oli askarrellut yhdessä isoisänsä kanssa ilman minun myötävaikutustani) –

niin tarkemmin ajatellen sehän meni ihan loistavasti.

Ja taas oli yksi kohta ruksittu tehtävälistalta.

Enää puuttuu perunajauhojalanjälkien ripottelu tonttuoven eteen, niin joulu alkaa olla kutakuinkin paketissa.

[Minulla oli vankka aie olla kirjoittamatta jälleen kerran mitä kaikkea olen touhunnut, ja pohtia sitä miten lapset ovat tähän toisen vanhemman poissaoloon reagoineet. Mutta ikävä kyllä tässä blogipohjassa tuntuu olevan jonkinlainen default-asetus suoritusmarmatukseen. Pahoitteluni! Tutkimme asiaa!]

Ma vie axée sur la performance*

* Eli perinne se on tyhmempikin otsikointiperinne.

Liina (jonka Jouluputki on muuten blogosfäärin riemastuttavin comeback, omani todellakin mukaan lukien) on tarkkasilmäisesti havainnoinut aika-avaruudessa tapahtuneen pieniä häiriöitä tässä loppuvuodesta. Oman arvioini mukaan olen saanut käyttööni vain noin kolmanneksen kalenteriin merkityistä päivistä.

Toki jos nyt ollaan ihan äärirehellisiä, kuten blogeissa kuuluu, en ole varmaan koskaan ennenkään joulukuun puoliväliin mennessä tehnyt ensimmäistäkään jouluasiaa, mutta silti tänä vuonna niin sanottujen suoritettavien asioiden lista tuntuu poikkeuksellisen työläältä. Mikä sitten toisaalta onkin vain luonnollista, kun huomioi, että jouluun on enää kolme yötä.

Eilen suoritettavana oli elämys. Useamman kuukauden odotin Amos Rexin jonojen pienenevän, mutta vihdoin sitten eilen otin kalenterin kauniiseen käteeni* ja totesin, että jos en halua käyttää viikonloppuani jonottaen – kuten en halua – kyseessä on toden totta ainoa vapaa ilta ennen Team Labin näyttelyn sulkeutumista.

Ja vapaalla tarkoitan, että iltaan oli allokoitu vain kahdet futistreenit ja yhdet päiväkodin joululaulajaiset. (Joihin emme siis menneet – vähän arvoin, että onko tämä täsmennys tarpeen. Että miten sekopäisen kuvan itsestäni olen onnistunut luomaan.)

Aina lasten kanssa ihania retkiä suunnittelessaan miettii miksi niin harvoin tulee käytyä. Ja retkelle lähtiessään sitten muistaa. Yksi vihaa keskustassa käymistä, toinen vihaa kävelemistä, ja kolmas hermostuu, koska pidetään kädestä, koska ei pidetä kädestä ja koska kädestä pidetään väärin. Toinen potkii kolmatta jaloille liukuportaissa ja yksi stressaa, että kaksi muuta katoavat sähläämisensä takia ihmismassaan.

Mutta ei ollut jonoa!

Ja sisälle päästyämme lapset nauttivat juuri niin paljon kuin tiesin heidän nauttivan. Koska onhan se huikean elämyksellinen näyttely. Visiitin jälkeen syötin lapsille pitsaa ja vanhemmuuteni neljättä kulmakiveä, jälkiviisautta.

– No eikö ollutkin kiva kun lähdettiin?
– Minähän sanoin, että tykkäisitte!
– Mitä jos koittaisitte muistaa tämän ensi kerralla, kun lähdetään jonnekin.

Jännä etteivät halua kanssani retkille.

* Luulet ehkä, että viljelen tyhjiä sanontoja, mutta olen kyllä aidosti sitä mieltä, että käteni on poikkeuksellisen kaunis!

 

Les reservasions

Neuvola, rästitunnit, ratsastus, Ninja futis, uimakoulu, laivamatka, irtisano Bookbeat. Siinä (yksityiset) kalenterimuistukset yksin tältä aamulta.

Olemme ystävät selkeästi murroskohdassa – eletään sesonginvaihtoaikaa ja sen myötä ilmassa on kolmisensataa erilaista muistettavaa ja säädettävää asiaa. Mutta onneksi voi vapauttaa oman muistamisen taakan sähköiselle kalenterille. Ohjelmoi vain muistutuksen, jonka voi sitten yhdellä sormenliikkeellä siirtää taas seuraavan päivän kohdalle.

Paitsi sen uimakoulun – muistin vasta suihkussa varauspäivän koittaneen ja kellon käydessä varttia yli seitsemää oli kaikki paikat luonnollisesti varattu, olihan varausmahdollisuus auennut jo kuudelta. No, ensi vuonna sitten!

Ja Bookbeatin irtisanomisen kanssa eletään näin kellon lähestyessä puoltayötä kohtalonhetkiä – maksanko kuukausimaksua vielä ensi kuultakin, vai kannattaisiko tässä välissä lukea nuo kirjastosta kannetut… Ja jos ihan objektiivisesti eri vaihtoehtoja punnitsee, niin sen verran painaa silmä, että jos vielä yhden kuukauden!

Mutta muut! Huomenna sitten! Huomenna todellakin muistan neuvolan soittoajan* juuri neuvolan soittoaikaan ja tallin puhelinajan juuri tallin puhelinaikaan. Ei voi käydä toisin.

* Tässä pahasti uhkaa käydä niin, että influenssarokotuksen saavat vain ne isommat lapset, joille ajan sai varattua Internetin välityksellä terveysasemalta (suurella katkeruudella opin ystävältä, että Vähän Paremmissa Helsingin Lähiöissä** rokotuksen saa koulun terkkarilta, mutta meillä joutuu ihan vanhempi itse järjestämään lasten hengenvarjelun – missä on peruskoulun tasapäistävä vaikutus, kysyn vaan!) kun taas sen alle kuusivuotiaan rokotuksen saa hakea (vain) neuvolasta.

Puhelinajat, vanhemmuuden kuninkuuslaji.

Ja, myönnän, tämä rant ei ole johtamassa mihinkään. ”Ihmisellä on asioita hoidettavanaan,” summaisi yllä kerrotun. On se jännä. Mutta kuitenkin kaksi merkittävää asiaa oli alkuun kirjatulla listalla – ja hoitamatta:

1. Ninja ”en halua harrastaa mitään” Porte-Chapeaux haluaa alkaa harrastaa jalkapalloa! Mikä suuri ilon päivä! Nimittäin jos hän haluaa jatkaa harrastusta vielä ensimmäisen kokeilukerran jälkeenkin, toisin kuin aiempia harrastusyrityksiään, olisi perheestä saatu jo neljä viidestä tuon harrastuksista jaloimman pariin!

2. Ja se laivamatka, se olisi perheestäni yksin minulle, perjantaina, neroutta hipovassa seurueessa Kalamajaan. En tahtoisi leuhkia, mutta näemmä tahdon: matkan ohjelma koostuu illallisesta, brunssista, illallisesta ja brunssista.

Tämä nyt ehkä tässä vain todistamassa, että motivaation puutteesta ei ole kiinni listan lyhenemättömyys.

Mutta demain! Demain est un aurte jour! (Ehkä se on pidempi kuin tämä…)

** Herttoniemessä. Tietty.

 

En attendant d’une crise*

* Did you mean: ”waiting for a cruise”, varmisteli Google-kääntäjäni. No en – se jo koettiin viime viikonloppuna.

Bloggaamiseni esteenä on parikin isoa ongelmaa. Ensimmäisenä lienee odottava tunnelma: Kiinan-elämäni tarjosi loputtoman määrän hyvää materiaalia ja angstia purettavaksi. Nyt lähinnä hämmästelen miten hienosti kaikki menee. (Ja luonnollisesti odotan korttipakan kaatumista ja lopullista tuhoa.) Ja toisena (millä saattaa olla jokin tuntematon yhteys tuohon mainittuun hyvinmenemiseen): menen nukkumaan joka ilta viimeistään kymmeneltä. Minulla ei siis ole kirjoittamiseen käytettävää ”omaa aikaa”.

Ajattelin nyt väkisin sinnitellä hetken hereillä. Blogi velvoittaa.

Ja myönnettäköön, että vietän yhä kuherruskuukautta itseni kanssa, eikä kaamos ole alkanut, mutta silti: odotukseni oli, että tulen kuolemaan dramaattisen marttyyriyteni alle suunnilleen ensimmäisenä iltana (eli kyllä, positiivisuus on vahvin minua määrittävä ominaisuus). Sanottakoon se vielä uudelleen: minulla, menee, tosi, mukavasti.

Hämmästyttävää.

Jos nyt yritän analysoida päällimmäisiä syitä:

1. Toisin kuin aiemmin, olen joutunut olemaan aikuinen valintojeni kanssa, eli en edes kuvittele PÄÄSEVÄNI MIHINKÄÄN IKINÄ. Diskurssi, joka hiersi arjessa Porte-Chapeauxin kanssa, koska halusin muinaisen puhelinmainoksen tavoin olla kaikkialla kaikkien kanssa kaiken aikaa ja petyin kun jouduin valitsemaan toisin (ihan vaikka omasta valinnastanikin).

2. No, hyvän ennakkosuunnittelun ansiosta olen silti päässyt sinne sun toisaallekin, kiitos (eri kaupungissa asuvien) vanhempieni, jotka majoittuvat meille työmatkani ajaksi ja kiitos herttaisen nuoren lapsenvahtimme, joka tipahti taivaasta juuri ennen Chapon lähtöä, ja josta olen saanut puuttuvan linkin tilanteisiin, joissa pitää olla kahdessa paikassa yhtä aikaa – lähinnä kyllä tylsästi harrastuksiin liittyen, eli vielä en ole yrittänyt lapsenvahti-istuntoa iltakahdeksan jälkeen, missä voidaan palata tuohon kohdan yksi aikuisiin valintoihin.

3. Saan suunnitella kaiken valmiiksi. Toisen jatkuvan hiertymän minun ja Chapon yhteiselämään on tuottanut ”vähän erilainen” käsitys suunnitelmallisuuden ja spontaaniuden tuomista iloista elämään. Eli minun kalenterini on tyypillisesti myyty kolmisen kuukautta etukäteen, kun taas Chapon mielestä parasta on jos voi toteuttaa kivat asiat juuri sillä hetkellä, kun siltä sattuu tuntumaan. Mutta nyt voin siis suunnitella koko viikkoni ihan itse etukäteen, eikä tarvitse arpoa tai neuvotella kukakohan tekisi mitä koskakin.

4. Saan hoitaa kotia omaan tahtiini. Näemmä tästä tulikin listaus parisuhteemme ongelmista, hupsati, mutta, no, tämä on ollut kuitenkin niitä suurimpia elämäämme ahdistaneita asioita. Porte-Chapeaux’n mielestä en koskaan pitänyt kotia riittävän siistinä, ja hän siis on meistä se siistimpi, joka kärsii minun tuottamastani kaaoksesta. Mutta jännä juttu: kotona on nyt siistimpää kuin ennen. Vaikea sanoa johtuuko se siitä, että nyt voin siivota vessan eilen ja eteisen tänään, eikä tarvitse kuulla, että olohuone on ollut siivoamatta molempina, vai siitä että nyt kotityötkin tulee otetuksi samalla asenteella kuin tuon ykköskohdan menomeiningit – kun ei ole vaihtoehtoja, se ei tunnu niin pahalta. Tunnetustihan tiskaaminen on paljon vähemmän harmittavaa kun kukaan ei samanaikaisesti sohvalla lue Hesaria.

5. Lapset ovat olleet yllättävän cool. Mutta eivät niin cool, että pelkäisin heidän perusturvallisuutensa järkkyneen.

6. Minä vaan taidan tykkätä suorittaa. Mitä suuremmasta säädöstä selviää, sen nautinnollisempaa. Olen leffoista lukenut, että elämästä nauttiminen voi tarkoittaa jotain muutakin, mutta opintoni ovat jääneet teorian tasolle.

7. Olen todellakin mennyt nukkumaan lähes järjestelmällisesti kymmeneltä.

Mutta c’est ca, c’est ca, kriisiä odotellessa. Tai ristelyä. Viimeistään kohdasta seitsemän voi päätellä, että pitkään tilanne ei voi jatkua.