Elämää skenaarioissa

Vuokrasin tänään asunnon Ranskasta.

No joke.

Pas un blague.

Tilanne vaatinee tällä parin kuukauden postausfrekvessillä hieman takaisinpäinkelailua, mutta tosiaan tähän pisteeseen saavuttiin tänään. Ja mitä tahansa tässä tapahtuukin, voin lohduttaa itseäni tylsinä päivinä (ilman että se lainkaan lohduttaa) sillä, että ainakin ensi vuoteni tulee olemaan hyvin erilainen kuin tämä vuosi.

Tapahtumien järjestys on suurinpiirtein seuraava:
– TAMMIKUUSSA saan neuvoteltua palkattoman vapaan työstäni vuodeksi. Toki ehdotukseni oli tehdä etätöitä Ranskasta käsin, mihin ei suostuttu, mutta ei pidä vapaatakaan väheksyä. Sitoudun siis vuoden nollatuloihin, nollaurakehitykseen (ja nollaeläkekertymään), vailla pienintäkään ideaa, mitä tulisin vuoden aikana tekemään. Kotiäitiys ei tunnetusti pue minua.
– HELMIKUUSSA uskallan henkäistä muutosta ystävälleni, joka hoksaa hänen amerikkalaisten ystäviensä suunnittelevan sabbaticalia Helsingissä juuri samalla ajanjaksolla – ja kas, niin asuntomme Suomessa onkin jo vuokrattu vuodeksi! Pientä painetta pois talouspuolelta, vielä kun keksin, että voisimme pyytää pankilta lyhennysvapaata vuoden ajaksi.
– Samaan aikaan Porte-Chapeuax lähettelee minulle päivittäin paikallisia asuntoilmoituksia, mutta ilmoitusten maaninen selailu ei johda mihinkään – ulkomaalaisena ei pääse edes näytöille. Mittailemme lukemattomia kertoja turhaan etäisyyksiä talleille ja maanvyörymäriskejä. Ja kuinka paljon vituttaisi kantaa kauppakasseja vuorenrinteitä pitkin. Tai tätä ehkä vain minä.
– MAALISKUUSSA saan kustannussopimuksen, että kirjoittaisin Ranskan-vuoteni aikana kirjan. Etpä arvannut tätä tulevaksi!! Mutta no joke, pas un blague, vaikka edelleen minun on vaikea kertoa ilman, että se kuulostaisi ihan hirveältä läpältä. Tämä saattaisi kenties olla ihan oman postauksensa aihe, todennäköisesti jopa oman bloginsa. Sellaisen, joka markkinoi sitä uutta kirjaa ja jota siis päivitetään. Mielellään jopa luetaan.
– Tässä kohtaa alan oikeasti huolestua asunnonsaamisen realisoitumisesta, sillä matkaan olisi näillä taustamuuttujillani hyvä päästä, joten tarjouduin soittamaan välittäjille ja (kyllä, otan häpeämättä kaiken kunnian itselleni) saankin Hattutelineen näytöille, ja nyt
– HUHTIKUUSSA, kolme asuntonäyttöä myöhemmin, meillä on asunto. Grenoblessa.

Näkymä uudelta kotitaloltani. Ehkä. Tai joltain muulta talolta.

Mutta nyt menin vähän rikkomaan kronologian sääntöjä, sillä tuossa kustannussopimuksen ja asunnonvuokrauksen välissä pääsin myös työhaastatteluun työpaikkaan, joka heittäisi kaikki edellämainitut suunnitelmat Isereen, Porte-Chapeaux muuttaisi Suomeen, ja meikämanaatti ryhtyisi tekemään uraa niinku isolla uulla. Mutta siinäkin tapauksessa olisi kyllä syytä vaihtaa blogia. Tai ainakin editoida tuo edellinen virke.

Mutta että sellaista, isojen vaihtoehtoisten skenaarioiden edessä ollaan: joko muutamme Ranskaan ja kirjoittelen kirjaa Alppimaiseman avautuessa ikkunastani tai sitten lähden työelämässä ihan uusille. Eli yritämme edistää Ranskaan-muuttoa ilman, että teemme mitään sellaista sitoumusta, joka estäisi Sen Työpaikan vastaanottoa. Joka tapauksessa kuulostaa käsittämättömän jännittävältä tässä arjessani, jossa tapahtuu absolutely de rien, aldrig, ja kutittelee suurta vahvuuttani: kykyä odottaa ihan vaan rauhassa.

Ja pahoittelen, tämän blogin nimi ei tule silti toteutumaan. Joku nokkela saattaa muistaa, että meidänhän ei koskaanikinä pitänyt muuttaa Ranskaan (sillä kukapa olisi arvannut tämän viime vuoden asioita tulevaksi), mutta siis hauska vitsihuumori otsikossa ei toteudu mahdollisesta muutosta huolimatta.

Asunto on kalustettu.

La tête sur la table

Kaikki varmasti muistavat Steve Martinin tähdittämän loistavan elokuvan ”Tohtorin aivovaimo” (The Man with two brains, 1983)?

Ei se mitään, minäkin käytin äsken vartin googlatakseni sen. Aloitin hakusanalla Mies ja alaston ase, jotta saisin selville Leslie Nielsenin nimen – jonka filmografiasta kyseistä leffaa ei luonnollisestikaan löydy, koska hän ei siinä esiinny.

Epätoivoisen selailun seassa mieleni yhtäkkiä kuitenkin tuotti elokuvassa lasipurkkiin säilöttyjen aivojen laulaman biisin ”If you like me like I like you and we like both the same” (muisti, hämmästyttävä kapistus) ja arvoitus ratkesi.

Unohduksesta huolimatta jotain omasta suhteestani leffaan kertoo, että Priscilla Presley -hakusanalla (ei, hänkään ei ole leffassa) päädyin avaamaan linkin ”tanaan-tvssa-yksi-kaikkien-aikojen-parhaita-komedioita” (Mies ja alaston ase, muuten). Katselukertojen määrästä lienee pääteltävä, että tämä helmi on ollut meillä oikein videolla.

No JOKA TAPAUKSESSA (tämä lähti nyt vähän sivupolulle), elokuva pulpahti alitajunnasta kun Porte-Chapeaux’n pää keikkui iltapalapöydässämme ja taisi jopa laulaa lapsia ärsyttääkseen. Väistämättä mieleen nousi rinnastus, että ne ajatuksen voimalla kommunikoivat aivot lasipurkissa tuntuivat varmaan korkeintaan yhtä skifiltä vuonna 1983 kuin tämä todellisuus mitä me nyt elämme.

Että siinä se olla möllötti, söi omaa iltapalaansa ja jutusteli. Ja möllöttelee harva se päivä.

Olkoon, että lapset eivät kauheasti (yhtään) jaksa puhua videopuheluita, ellei kyseessä ole saanko mennä kaverille (joo) missä on mun hanskat (kylppärin lattialla) tai voinko käydä kaupassa (ei sitten herkkuja, tai no okei, mutta vaan jotain pientä) ja olkoon, että minä huitelen keittiön puolella palvelijan roolissani, Chapo tuntuu suhtautuvan pöytämiehen osaansa varsin leppoisasti.

Yksityisyydestään tarkka Professeur nosti jalat ruokapöytäämme, kun paljastin kuvanoton motiivin.

Itselleni kuitenkin (kun ihmiset sanovat, että etäsuhteet ovat jotenkin helpompia kun on ”kaikkia näitä videoyhteyksiä”) chattikommunikointi – kuten teimme samassa taloudessa asuessammekin – tekee kanssakäymisestä arkista ja läheistä. Tavallista.

Ja kauhean tavallisestihan se arki rullaa. Mikä on kenties hieman odotustenvastaista. Outoa, että on niin tavallista?

No ei tässä ehkä ollut päätä (pun intendé) eikä häntää. Mutta terkut 1980-luvun minulta, että hyvä leffa, kannattaa katsoa. Samoin kuin Pieni kauhukauppa! Se vasta muuten hyvä olikin.