Le jour 58: Le jour 1

Aikalaislukijalle ei tarvitse kuvailla sitä ihmeen tuntua, joka tähän päivään sisältyy. Mutta historioitsijoille ja aikamatkaajille tiedoksi: tämä oli etätyöpäivä, jolloin sai tehdä koko päivän keskeytyksettä töitä!

Niin keskeytyksettä, että neljältä huomasin, ettei kukaan taloudestamme ollut valmistanut lounasta. Ihan kuin vanhoina hyvinä tutkijakammiovuosina.

Anarkiaa.

Lapset siis palasivat kouluun kahdeksan viikon etäkoulun jälkeen. Olkoonkin, että poikkeusajan lukujärjestykset menevät perheessämme siten, että Sue ja Poulain ovat teoriassa vain kaksi tuntia yhtä aikaa poissa kotoa. Mutta käytännössä ei niitä paljoa ole näkynyt. Toki olen nihkeämutsi ja kiellän menemästä kavereille kylään, mutta ilmeisesti siis pihallakin pärjäilee.

Ajatus ihmisten välttelystä täällä kaupungissa on kyllä – edelleen – lähinnä absurdi. (Kävimme pihalla. Pihalla oli 23 ihmistä.) Metsän keskellä oli helppoa olla ehdoton, mutta yritetään nyt täälläkin edes näön vuoksi.

Ja onhan tämä ihanaa olla taas kaupungissa, ihmisen luonnollisessa elinympäristössä! Eli mikä huojennus: olen sittenkin yhä minä.

Kävin myös heti eilen kampaajalla, joka louhi pääni esiin siihen kasvaneen kansakouluperuukin alta. Ihmettelin silloin ennen vanhaan pari viikkoa sitten, kun kaverit kertoivat meikkaavansa omaksi piristyksekseen, että miksi ihmeessä. Mutta pakko myöntää: on oltava kovien housujen ja sivusiilin ansiota, että sain tänään monta isoa asiaa radalleen töissä.

(Koska ei se nyt vain siitä keskeytyksettömästä työajasta voinut johtua.)

***

Lienee myös sivusiilin ansiota, että tajuan aluksi kuvittelleeni tämän olevan poikkeuskausi, jonka jälkeen se poikkeuskausi päättyy ja palataan arkeen. Vain siitä näkökulmasta saattoi olla mielekästä vaikkapa laskea poikkeuskauden kestoa päivissä. Nyt alkaa olla ilmeistä, että hommaan on suhtauduttava kuin pikkulapseen: aina on joku vaihe.

Nyt on sellainen vaihe, että lapset ovat koulussa, eskarissa, kesäleirillä, ja tätä vaihetta kestää nelisen viikkoa. Sitten on pari viikon vaihe etätöitä niin että kaikki lapset ovat lomalla (that’ll be fun!) ja sitten jokavuotisena toistuva poikkeustila: kesäloma. Tänään tulleen määräyksen mukaan työpaikalla siirrytään ”takaisin normaaleihin käytäntöihin” kesälomien jälkeen. Tuntuu hullulta, mutta toisaalta – kukapa niin kauas osaisi ennustaa, että miltä maailma näyttää ja tuntuu.

Just nyt tuntuu hyvältä tämä vaihe.

Tarkastuslaskenta: Le jour 55

Jouduin kalenterista tarkistamaan, kun laskurini näytti vähemmän päiviä kuin Saska Saarikosken koronapäiväkirjat Hesarissa. Ja toden totta, joku päivä oli tipahtanut pois. Mutta onhan niitä tässä ollut annettavaksi.

On siis virallisesti päivä 55 ja päivä 53 mökillä. Seitsemän viikkoa ja risat. Eli noin kuusi viikkoa enemmän kuin koskaan ennen olen täällä yhtäjaksoisesti viettänyt. Noin seitsemän viikkoa enemmän kuin Porte-Chapeaux’n alkuperäisessä Suomi-kalenterissa oli merkittynä. Siihen mahtuu

– 161 kilometriä metsäkävelyä, yhteensä 34 tuntia
– 28 aamu-uintia, yhteensä 4 minuuttia 30 sekuntia
– uimaveden lämpötilan nousu kahdesta asteesta kymmeneen
– lumi- ja vesi-ilmapallosotaa (ei välttämättä tässä järjestyksessä)
– kolme luettua kirjaa (Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet ja kaksi Celeste Ngiä), yhteensä neljä päivää
– kaksi kokonaista Netflix-sarjaa: Tiger King ja Unorthodox, yhteensä 14 iltaa
– 20 jaksoa Drunk women solving crime -podcastia, yhteensä 15 tuntia. Huolestuin tänään, että olen kuunnellut sen kohta läpi, mutta ei: niitä on tehty 88 jaksoa. Jei!
– kaksi irronnutta hammasta (ei minun)
– kolme pataleipää, kaksi munkkitaikinaa, kuusi kakkua
– yksi reissu supermarketiin: viime lauantaina. Oli hyvin jännittävää, kiersin kaikki hyllyvälit.
– 64 tuntia Hesarin koronauutisia, laskevalla käyrällä
– 27 blogipostausta, yhteensä 74 sivulatausta
– nolla kertaa ripsiväriä, nolla kertaa kovat housut jalassa*

Hyvää aikaa.

*

Noin 8 minuuttia tämän twiitin uudelleenlöytämiseen ja kuvakaappauksen tekemiseen.

Le jour 50: Carpe diem, sitku

Yhtäältä tuntuu, että tämä koronakausi on opettanut vihdoin sellaiseen Hyvään Elämään, eli Aitoon ja Oikeaan Hetkessä Elämiseen. Kun tulevaisuutta ei voi mitenkään järkevästi suunnitella, on pakko pyrkiä tyytymään siihen hetkeen jossa on.

Toisaalta elämä on jatkuvaa Hallituksen Seuraavan Tiedonannon Odottamista ja Säätytalon oven tuijottamista. Palataanko kouluun, töihin, mihinkään, koskaan!

Ja nämä viime viikon linjaukset ovatkin muuttaneet paljon – odottamisesta. Koska nyt tiedämme, että palaamme Helsinkiin ensi viikon tiistaina. Koska tänään vahvistui, että Suen kesäleirit järjestetään. Ja näistä voi johtaa, että olemme Helsingissä ainakin neljän viikon ajan. Ja voin ilmoittaa Ninjan päiväkotiin tuoksi neljäksi viikoksi. Ja sopia Poulainille neljätoista ratsastusrästikertaa tuolle neljälle viikolle.

Vain oma työnantajani pitää yllä jännitystä: hallituksen etätyölinjauksesta huolimatta meidän osaltamme etätyösuositus jatkuu toistaiseksi vain toukokuun loppuun asti.

Toisessa ajassa, toisessa keväässä 2020, tänään olisi ollut Suuri Tapaus töissä. Sen kunniaksi malja.

Varasin tänään kampaajan. Sovin ne kuvaukset, mihin viittasin monta aikaa sitten. Vahvistin kenttävarauksemme – treenit alkavat as of heti. Ratikat ovat palanneet Kurviin! (Ei, ei se liity mitenkään, mutta onhan se nyt hienoa!) Eli nyt liki kahden kuukauden täydellisen erakoitumisen jälkeen yhtäkkiä on ok mennä töihin, sporaan, futiskentälle. Ja herramunvereni: terassillekin pääsee vajaan kuukauden päästä! Kaikki tuntuu niin oudon tavanomaiselta.

Mutta samalla on myös haikeaa, että tämä tavanomaisia ajan lakeja rikkova jakso päättyy.

Kuulostaa, että haluan syödä pandemiani ja säästää sen myös. En sentään. Mutta tässä mustavalkoisuudessa on ollut helppoutensa. Paluu ”kohti normaalia” mutta ei normaaliin, tekee asioista kovin kompleksisia.

Nimittäin jos kaikki tämä, haluan myös kesälomasuunnitelmat! Haluan elää kivojen asioiden odotuksessa!

Le jour 47: Juhlasta arkea

Vappu on yksi suosikkijuhlistani. Mutta ei siksi, että silloin saa syödä munkkeja ja ripustaa serpentiiniä, vaan karnevaalitunnelman ja iloisten väkijoukkojen takia. Kun nämä otetaan pois, päivä muuttuu aika lailla päiväksi muiden joukossa.

Joo, ihan kivaa, syötiin munkkeja.

Tippaleipä, korvasieni, mitä näitä vappuherkkuja nyt on.

Olemme hyviä tekemään juhlasta arkea, eräs kaveri kuvaili omaa tapaansa viettää kalenterijuhlia. Tämä pätee minuun, kun juhlaa vietetään oman perheen kesken: meillä ei laiteta JVG:n virtuaalikeikkaa soimaan ja bailata ylioppilaslakit päässä olkkarissa.

En tiedä vaikuttiko kouluunpalaamisuutinen vai alkaako muuten vaan näin eristyksen pitkittyessä riskit tuntua pieniltä, mutta somesta päätellen kovin monet tutuista olivat järjestäneet alle kymmenen hengen vappujuhlia – turvavälein. (Ei kuvaa ilman näitä tunnussanoja.)

Yhtä aikaa nyrpistelin ja olin kateellinen, koska me emme!

Niin kauan kun kuvitteli, että kukaan muukaan ei nähnyt ketään, tämä ei tuntunut ollenkaan pahalta. Ja niin kauan kun kuvitteli, että kesään mennessähän tämä on ohi, mökkielo tuntui ihan kivalta larpilta.

Mutta nyt kun molemmat näistä alkavat murentua, kaipaan kaikkea: haluan jälkipelikaljalle, haluan huonoa läpänheittoa, haluan ihmispyramidin! Haluan juhlat!