Le jour 27: Retkipäivä

Myönnän: tämä karanteeniaika tuo kokolailla pintaan niitä ikävämpiä kaikuja aiemmin kotona vietetyistä jaksoista, vanhempainvapaista sekä Kiinan-vuodesta. Heräsin tänään kuudelta ja ensimmäinen järjellinen ajatus päässäni oli: ihan hirveän monta tuntia edessä tässäkin päivässä. Olisi nyt edes työpäivä!

Torkahdin kuitenkin vielä hetkeksi (eli sain sillä päivää vähän lyhennettyä), ja näin jälkikäteen ajateltuna: päivähän oli kerrassaan mitä mainioin. Sen siitä saa, kun pitää odotushorisontin hyvin matalalla.

Ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon: kovat housut jalassa! Kaupunkikenkiä ei tullut evakkoon mukaan, mutta jälkikäteen ajateltuna hyvä näin, veihän retki lopulta luontopolulle eikä kylänraitille.

Ratkaisukeskeisenä ihmisenä päätin, että en lähde hätyyttelemään lapsia pois medialaitteiltaan – siitä luopumalla teen päivästä heti mukavamman itselleni, ja kyllähän ne jossain kohtaa kyllästyvät. Eli hätyyttelinkin vasta, kun aamiaisletut oli jo melkein paistettu.

Sitä ennen olin itse käynyt jo aamu-uinnilla. Ensimmäistä kertaa ikinä ilman saunaa avantokylmässä vedessä. Maisema oli tyven. Auringossa istuessa melkein lämmintä. Kuten pisin päivää aina lumikuurojen välissä. Pakkohan siitä on itselleen idyllinen päivä rakentaa.

Ilmoitin haluavani retkelle, ja retkelle pääsin: heti puoli yhden aikaan starttasi auto. Ei kuitenkaan Taalintehtaalle, kuten visioin, vaan Saloon, koska Porte-Chapeaux halusi lenkkitossut. (Ihailin omaan zeniäni. Johtuu varmaan siitä kylmänkaraisusta!)

Ei saanut lenkkitossuja, siitä samasta syystä kuin miksi me olimme maanantaina vapaapäivää viettämässä. Ja minä en saanut nepalilaista, koska koronavirus. Mutta Hese-pullaa saimme (juustovekessä on vielä kehittelemistä, mutta parempaan suuntaan on menossa). Ja parkkeerasimme auton siten, että Uskelanjoen ruskea uoma näkyi ikkunasta.

Lounaan aikana visioin meidät Mathildedahlin idyllisiin ruukkimaisemiin käyskentelemään.

Ja näin tapahtui. Kai nyt käyskennellä voi autossa istuenkin. Satoi vähän rakeitakin. Mutta sitten vihdoin Teijon kansallispuiston maisemissa sain joukon autosta myös ulos. Kaunis ulkoilureitti oli*. Vain välillä satoi lunta. Vain välillä oli kaksi lasta yhtä aikaa pusikossa kiukuttelemassa. Mutta oli järvi, oli kallioita, oli ihan pitkospuut ja suon ylitys! Vahingossa taas kaarsimme pidemmälle kuin piti, joten onnistuminen tuli siinäkin – suunnitellusti olisi kävelty lyhyempään.

Paluumatkan jäätelöt nostivat retken pisteet lapsillakin neljäkauttaviiteen.

Ja, no, loppu on historiaa. Ihan tosi suurta historiaa. Iltasaunan jälkeen lapset menivät tappelematta nukkumaan, vähän niinkuin itse, pakottamatta. Eikä kukaan minun makuuhuoneeseeni.

* Sitä kyllä pohdin onko varsinaissuomalainen havumetsä tuollaista harvaa aina, vai onko kansallispuisto entistä talousmetsää. Vähän puupellolta näytti, vaikka siellä täällä kaatunut runko makasikin. Ja sitten pohdin, että onko tämä nyt sitä kuuluisaa luonnosta erkaantumista, kun en edes tiedä olenko ”oikeassa” metsässä vai en. Mutta siis nättiä oli.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s