Le jour 13: Uutispäivä

Jatkoajalle mentiin. Kuten arvattavissa toki oli, mutta toisaalta tulevaisuuden arvailu on nautintoaine, jonka viihdekäyttöä olen pyrkinyt vähentämään.

Ensin aamulla saapui tieto, että Ranskan yliopistossa ei järjestetä lähiopetusta enää tällä lukukaudella. Mikä siis tarkoittaa, että le Monsieur Professeur viettänee Suomessa yhteen putkeen jopa viisi kuukautta. Mitä taas voi pitää jonkinmoisena suunnitelmien muutoksena siihen neljään päivään huhtikuussa ja kesälomaan heinäkuun puolivälistä elokuun puoliväliin, mikä oli voimassaoleva suunnitelma vielä kolmisen viikkoa sitten.

Ja sitten nyt illalla – en tiedä miksi kerron, ehkäpä kirjoitan ylös myös historiaa itselleni – tieto siitä, että jo määrättyjä rajoituksia jatketaan huhtikuun puolivälistä toukokuun puoliväliin. 44 päivää vielä siis. Noin.

Ensin olin silleen, että nonni. Ja sitten olin silleen, että ohhoh. Ja sitten olin sitten, että heh, eipä tarvi mennä toimistolle vielä viiteen viikkoon. Ei niin, että töissä olisi mitään vikaa, päinvastoin – mutta toimistossa on. (Tästä ehkä lisää joskus. Jonossa on 44 postauksen aihetta. Noin.)

Eli ajatus katkon jatkumisesta ei tuntunut yhtään pahalta. Vaikka ei tämä nyt ehkä varsinaisesti lomaa ole, on tässä kuitenkin (yhä) meille ollut paljon hyvää. Kiireetöntä aikaa perheen kanssa. Tai sitten olen vain täydellisen laiskistunut, ja iloinen, kun ei näköpiirissäkään ole tuo tavanomainen arjen suorittaminen.

Tänään, kun täällä vanhallamaalla oli yöllä satanut ensilumi, teimme pihaan pulkkamäen, ja annoin lapsille oikein vasiten luvan syödä lunta. Kun kuitenkin mielenne tekee – ei se tämän puhtaammaksi meidän elinpiirissämme tule.

– Tästä saa ihania lapsuusmuistoja, huokasi kuusivuotias.

Näin toivon.

Le jour 12: Rutiinien vaikeudesta

Huoli pois, en aio kirjoittaa miten tärkeää on pitää kiinni rutiineista poikkeusaikana. Se viesti on nähdäkseni tullut jo mediassa saturaatiopisteeseensä. Aion vain käyttää päivän sormiharjoitukseni kertoakseni, että rutiinit ovat nähdäkseni lähtökohtaisesti mahdottomia. Ne ovat olemassa vain toteutuessaan aina.

Mikä onkin muuten osasyy siihen miksi palasin blogiini tällaisella päivittäisen postaamisen linjalla. Koska jos voin jättää postaamatta yhtenä päivänä, voin yhtä hyvin jättää seuraavanakin. Tai toisin sanoen, jos vaatisin, että minulla pitäisi olla jotain erityistä sanottavaa, en postaisi koskaan. Tämä päivä teki jo tiukkaa, kun eilisen skippasin.

Eräs ystäväni sairastui vakavasti viime syksynä, ja otin tavaksi soittaa hänelle joka päivä. Puhelut olivat usein vähän höpsöjä, koska, no, joka päivälle ei nyt ollut niin hirveästi aihetta. Mutta tietenkin tärkeitä: soittaminen oli keino edes jotenkin osallistua. Ja joka päivälle löytyi aina sopiva aika.

(Mietin pitääkö tässä referenssiksi kertoa, että olen viimeksi soittanut puhelimella jollekulle ihan noin muuten vain vuonna 1996.)

Jossain vaiheessa kuitenkin, kun kaikki näytti menevän (ja siis menikin) jo paremmin, kyseenalaistimme yhdessä puhelussa soittamisen jokapäiväisyyden – että voihan sitä vähän harvemminkin soitella. Olen soittanut sen jälkeen kerran. Optimaalista hetkeä optionaaliselle toiminnalle ei koskaan tule – eli ehkä sitten huomenna!

Päivä 8 tässä karanteenikohteessa. Alan olla melko varma, että palapelistä puuttuu paloja. Se nähdään pian – tai sitten ei koskaan.

Tai ehkä rutiinit ovat vain minulle erityisen vaikeita. En jaksa pitää montaakaan asiaa niin tärkeänä, että saisin toistettua niitä aina. Tai sitten olen vain niin hauskan spontaani!* Mutta sitten kun asioista ei pidä kiinni, niistä tulee neuvoteltavia, säädettäviä, kunhan nyt sinne päin.

Eli päivärutiinit meidänkin etäkouluumme on kyllä aikataulutettu ja kirjattu ylös, ja niitä noudatettiinkin ekat kaksi päivää. Poulainin kanssa sovimme käyvämme lenkillä joka päivä, ja kävimme ehkä neljästi. Eilen olin yksin. Tänään sanoin kolmesti ääneen, että jaaha, pitääkin käydä vähän jaloittelemassa ennen iltaa.

Ei tarvinne kertoa tuota loppuun.

* Ja siis tietenkin voi olla myös harvemmin toistuvia rutiineja, mutta niihin kuuluu sama logiikkaa. Treenejä ei voi jättää väliin mistään syystä, koska sitten ne voi jättää väliin mistä vain syystä. (Tälleen aukikirjoitettuna kuulostan hieman joustamattomalta.. Vaikka eikö juuri ollut puhe, että olen hauskan spontaani!)

Le jour 10: TGIF

Ajanlasku on vaikeaa. Viikonpäivistä pysyy juuri ja juuri perillä, koska on sovittuja kokouksia ja lasten läksyt pitää osata katsoa tietyn päivän kohdalta, mutta että tuon otsikon saisi kohdilleen katsomatta edellisen postauksen numeroa – mahdotonta.

Mutta perjantaihan se siis toden totta on!

Ja siis perjantai-ilta kavereiden kanssa! Moninäköpuhelun avulla eli internetitse, aivan nerokasta! Ja heti tuli sellainen olo, että miksi emme ole keksineet tätä aiemmin, sen sijaan, että on epätoivoisesti kalenteroitu treffejä kahdesti vuodessa neljän kuukauden päähän. Mutta tajusin samalla hetkellä, että no juuri siksi, että ei kukaan olisi ollut vapaa videopuheluunkaan yhtä aikaa paitsi ehkä elokuun kuudentenatoista, jos siis tänään olisi sovittu.

Ja nyt vaan että ens perjantaina samaan aikaan sitten!

Ihan kuin olisi nuori ja huoleton jälleen!

Paitsi että ei liian nuori, koska sitten tulee mieleeni anekdootti, kun vaihtarivuoden aikana kerran päätin soittaa kavereilleni yleisöpuhelimesta. Olin paria viikkoa aiemmin – luonnollisesti – lähettänyt kirjeen, jossa kerroin, että soitan silloin ja silloin, ja ajattelin, että olisivat koko porukka kerääntyneet sinne odottamaan kallisarvoista puheluani. (Kuten kierrättivät porukalla kirjeitä.) Mutta ei siellä sitten ollut kuin se puhelimen omistaja. Ja vähän olin pettynyt.

Sellaista, lapset, oli elämä 1900-luvulla.

Mutta toista se on nyt, kun kaapelia ja sähkömagneettisia aaltokenttiä pitkin tulevat ystävät ihan elävinä kuvina omaan kotiin. Saa olla onnellinen. Sekä teknologiasta, että ystävistä.

Ne jälkimmäiset olivat kyllä hyviä myös ysärillä. Olen antanut anteeksi jo sen puhelunkin!

Le jour 9: Going underground

NO NIIN, JAAHA, ONPAS SITTEN AIKA LÄHTEÄ KOHTI HELSINKIÄ. AUTO ON PAKATTU JA NYT STARTATAAN. HELSINKI KUTSUU, HEI VAAN MÖKKIELÄMÄ!

(Eli jäämme tänne. Menemme maan alle. Ainakin kunnes perheemme karanteenit on suoritettu. Älkää kertoko kenellekään!)

Disclaimer 1: olemme (parhaiden kykyjemme mukaan) arvioineet, että Uudenmaan sululla tavoiteltua tarkoitusta emme parhaiten palvele palaamalla nyt Helsnkiin, päinvastoin.

Disclaimer 2: ymmärrän, miksi säännöt tehdään kaikkia koskeviksi, ja että ihmiset kovin mielellään haluavat (parhaiden kykyjensä mukaan) nähdä juuri itsensä poikkeustapauksena.

Disclaimer 3: eli tämä ei tarkoita, että ihannoisin sääntöjen kiertämistä tai että pitäisin tätä erityisen hienona ratkaisuna.

Ja hyvä laittaa jatkoa varten talteen: disclaimer 4: tämä ei tarkoita, ettenkö silti voisi paheksua toisten ihmisten valintoja, jotka minusta sotivat yhteistä tavoitetta vastaan.

Mutta hurjaksihan tämä menee.

Le jour 8: Yöpohdinnat

Päätin, etten postaa tänään, koska eihän minulla mitään sääntöä ole, että pitäisi joka päivä kirjoittaa. Eikä ollut mitään uutta eiliseen – tavallaan.

Päätin myös mennä ajoissa nukkumaan.

Mutta jos ministerit eivät näemmä saa nukkua, niin kai on vain reilua, että myös kansalaiset valvovat asioita murehtien.

Antoivat nimittäin vähän mietittävää. Kun yhtäältä vaakakupissa on se, että Porte-Chapeaux ei oikeasti ole Uudenmaan kansalainen, ja kohta on lusinut täällä mökillä karanteeninsa, ja meidän elämämme täällä on väistämättä vähempikontaktista kuin Helsingissä (samalla kun monin tavoin helpompaa).

Ja toisaalta se, että käsky on nyt palata mökeiltä kotiin (eli Helsinkiin ja Ranskaan?).

Niin ei ole helppo tilanne. Kun ehdottomasti haluan osallistua (myös yhteisen kärsimyksen) talkoisiin, mutta painavat perusteet on helppo löytää myös toiseen suuntaan.

Tällaisia sitten täällä mietin.

Mutta mikä ehkä vielä ikävämpää, mietin työasioita – tapa josta pitkälti olin päässyt eroon. Laadin päässä exceleitä ja vastauksia pomolle. Liekö syynä etätyö, joka tekee työmoodista irrottautumisesta vaikeampaa, vai onko puhtaasti kitkaisen työtilanteen aiheuttamaa. Paha sanoa.

Mutta olen hyvin harmissani itselleni tästä.

Le jour 7: The new normal

Jännästi jotenkin samanlaisia nämä päivät.

Kaikki on tosi eri tavalla kuin ennen, ja silti hirveän samanlaista. Ystävä ihmetteli työkaverinsa kompleksista suhtautumista tilanteeseen – että mitään ei saa tehtyä – vaikka henkilöllä ei ole edes lapsia häsläämässä ympärillä.

Paljon puhutaan siitä miten vaikeaa on yhdistää lasten etäkoulu ja omat etätyöt, mutta mietin silti, että ehkä suurin muutos ”tavalliseen” on kuitenkin heillä, jotka eivät elä lapsiperhearkea – heillä, joiden sosiaalinen elämä on lähtökohtaisesti oman kodin ulkopuolella. Lapsiperheet ovat marinoituneet tässä kaaoksen ja tylsyyden keitoksessa, jota kotielämäksi kutsutaan.

Pohdin esimerkiksi tätä kohtausta lapsiperheessä: tiistai (tarkistin kalenterista) klo 18.05.

Yksi aikuinen makaa sohvalla ja kuuntelee youtubesta eri versiota Finlandiasta. Toinen aikuinen kokoaa palapeliä (pitkälti siksi koska puhelimensa on kateissa, yhdessä etäeskarilaisen kanssa) ja välillä laiskasti huhuilee sitä kadonnutta lasta. Yksi lapsi leipoo mokkapaloja, yksi on piilossa sen kännykän kanssa metrin palapelinkasaajan selän takana, ja yksi – no se yksi touhusi jotain jossain.

Mietin ensin, että onpa jotenkin absurdi kohtaus, ja sitten, että oikeastaan ainoa outo elementti siinä oli se Finlandia. Ja ehkä tietysti se, että arki-iltana kotioloissa tekee jotain muuta kuin kotitöitä. Jos oikein silmiin katsotaan, ainoa ero normaaliin on se, että aikaa on vain hirveän paljon enemmän.

Mikä voi toki kyllä olla hyvin kauhistuttavaa.

(Ainakin jos lähtökohtaisesti pyrkii täyttämään kaiken valveillaoloajan toiminnalla ja mielellään ohjatuilla harrastuksilla, kuten eräät tuntemani ihmiset. Siitä lisää joskus, ehkä.)

Le jour 6: Varautujan ruokahuollosta

Lauantain lounas: pokekulhoja. Ainoa ateriakokonaisuus, jossa vannoutunut kasvissyöjälapsi suostuu syömään kalaa.

Ensimmäinen yhteinen etäpäivä takana, ja haluaisin kovasti sanoa, että ihan sairaan hyvin meni, että tosi saumattomasti onnistuimme liittymään yhteiseen rintamaan haastavassa tilanteessa, ja yhteistä sopimusta noudattaen, toisiamme tukien ja ymmärtäen, päivä sujui ihan yllättävän leppoisasti.

Ja sitten muistin, että tämähän on minun blogini, eli voin sanoa ihan mitä haluan! Sanon siis niin. Sitten muihin aiheisiin.

Iines jo kyselikin taannoin edellispäivänä lupaamaani postausta kauppa-asioista. Seuraa siis kertomus siitä kuinka mikään ei toimi kuten suunnittelen.

Minähän käyn normaalielämässä kaupassa suunnilleen ei-ikinä. Käyn marketissa tai tilaan isomman kauppahommelin kotiinkuljetuksella ehkä kerran kuussa, ja niiden välillä käyn kaupassa tekemässä pieniä täydennyksiä noin kerran viikossa. Ja siihen viikon kauppasatsiin kuuluu siis tyypillisesti yksi (1) litra maitoa.

Nyt perjantaille tilaamani kauppahoardauksen kolme maitolitraa loppui sunnuntaina. Samoin hedelmät ja kurkku.

Asiat, joita yritin huomioida:
– meitä on yksi syöjä enemmän.

Asiat, joita en osannut laskea:
– se yksi lisäsyöjä tuottaa suuremman lisäyksen ruoankulutukseen kuin prosentuaalinen korotuksensa päälukuun,
– lapset syövät kotona joka päivä KAKSI lämmintä ateriaa, yhden asemesta, ja
– minä syön kotona joka päivä KAKSI lämmintää ateriaa, nollan asemesta.

Päivittäisten taloudessamme tarjoiltujen aterioiden määrä ei siis noussut yhdellä syöjällä, vaan n. 200%.

Kuvittelin, että pärjäämme sillä viime viikon kauppatilauksella ensi maanantaihin, jolloin suunnitelmissani on käydä Helsingissä (työmaalla, pesemässä viikon pyykit, ja kaupassa). Mutta tunnustan: kävin tänään kaupassa. Juuri kuten lupasin, että emme täällä mökkipaikkakunnalla tee.

Selittelen: olen oireeton, desinfioin kädet ennen ja jälkeen, en altistunut lähikontakteihin. Ja laskin, että riski on suuri, että Porte-Chapeaux lähtee itse hakemaan maitotäydennystä, jos en proaktiivisesti mene. Silti, näin kaikki muutkin varmasti itselleen selittelevät. No, ehkei ihan samoin sanoin tuota viimeistä, mutta sinnepäin, näin oletan.

Pesin myös tänään pyykkiä.

Le jour 5: The Corona Diaries

Olemme kolmatta päivää mökillä, ja vasta tänään saimme aikaan ensimmäisen riidan kotitöistä. Koska Porte-Chapeaux on tiettävästi blogin ainoa lukija, eipä siitä sen enempää, paitsi, että minä olin tietenkin oikeassa.

Sen lisäksi päti oikeastaan kaikki eilen kirjoitettu. Taivas oli sininen, maassa lunta ja ilmassa odottava tunnelma. Kauanko tätä jatkuu, tuleeko lisää rajoituksia, mihin tilanne eskaloituu. Olen hieman onnistunut vähentämään Hesarin ja Twitterin maanista selailua, mutta omassa päässä tilaa ei kauheasti muihin asioihin ole vapautunut.

Odottava tunnelma on myös huomisesta, jolloin alkaa uusi etäarki, nyt viidestään. Kaksi etätyöläistä, kaksi etäkoululaista ja eskarilainen. Yksi romahti jo huomisen läksyt kuullessaan. Yksi tarvitsee vain täysin häiriötöntä työaikaa etäopetuksen laatimiseen. Yksi rupesi täyttämään tehtävävihkojaan heti.

Come on, join the joyride!

Le jour 4: The Priviledged Ones*

* Lukuohje.

Hieman kiusallista tunnustaa, mutta toistaiseksi korona on tarjonnut meille ainoastaan enemmän yhdessäoloaikaa perheenä ja mahdollisuuden lähteä mökille määrittelemättömäksi ajanjaksoksi.* (Toki, kuten edellisessä postauksessa todettiin, tämä voi olla uhka tai mahdollisuus, mutta toistaiseksi se on ollut enemmän sitä jälkimmäistä.)

Otetaan nyt esimerkiksi tämä päivä, joka ei ole ollut mitään muuta kuin lomailua: olen
– käynyt lenkillä Poulainin kanssa jo toisena päivänä putkeen,
– käynyt päiväsaunassa ja uimassa meressä,
– saanut kasaan toistasataa palaa 2000 palan palapelistäni, ja
– luullut, että huomenna on maanantai, koska päivä on tuntunut niin uskomattoman pitkältä.

Ja Suurmetsuri ja lapset ovat rakentaneet laavun, jonka äärellä grillasimme suklaabanaaneja iltapalaksi.

Toki nyt on lauantai, joka itselläni yleensäkin on vapaapäivä, mutta silti nyt jos koskaan omat etuoikeudet nousevat näkyviin.

Siinä missä moni on menettänyt toimeentulonsa, tai joutuu pelkäämään sen puolesta, minä olen kuukausipalkkaisessa työssä, jonka pystyn käytännössä katsoen sataprosenttisesti suorittamaan etänä (ja kiitos koronan, nyt myös etätöihin nihkeähkösti suhtautunut työnantajani sen joutuu myöntämään). Olen terve, samoin kuin perheeni, ja voimme helposti eristäytyä verrattain mukaviin kotioloihin, tai sitten valita karkaavamme (vanhempieni) kesämökille palapelöimään.

Oikeastaan ainoa ongelmani on joutua paheksumaan muita ihmisiä, jotka eivät ymmärrä eristäytyä, ja jotka saavat siten pian Suomeen ulkonaliikkumiskiellon tai ainakin Uudenmaalle sulun – joka voisi sitten harmittaa minua.

Vai saanko edes paheksua Lapin-lomailijoita, jos itsekin lähdin mökille?

Selittelen: en halunnut Porte-Chapeaux’ta Ranskan-tuliaisineen Helsinkiin, minkä vuoksi päätimme eristää hänet mökille, josta taas syntyi idea pitää hänelle seuraa karanteenissaan. Mökillämme emme kirjaimellisesti tapaa ketään muita ihmisiä. (Ei, emme käy edes kaupassa (siitä lisää seuraavassa jaksossa), ja toisaalta pystymme siirtymään kuormittamaan Helsingin sairaanhoitoresursseja sairastuessamme.)

Mutta toki etuoikeudellisuuttamme on se, että voimme valita kaiken tämän. Kuitenkin hämmästyn (ja paheksun) niitä kanssakulkijoita, jotka eivät omia privileegioitaan ja vastuitaan tajua, vaan ajattelevat, että on ihan ok, jos he nyt lomareissunsa vielä tekevät. (Vastuutaan myös siitä, että viruksen globaaleja levittäjiä olemme kiistatta me, hyvintoimeentuleva keskiluokka erilaisine virkistysmatkoinemme.)

*No okei, jouduin perumaan matkoja ja harrastuksia, ja joudun ehkä maksamaan harrastuksista, joita ei järjestetä – mutta ilahdun siitä, että nämä eivät postausta aloittaessani edes muistuneet mieleeni. Mutta ehkä näistäkin lisää joskus toiste, kyllähän hyviä valituksenaiheita aina kaivataan.

Le jour 3: What could go wrong?

Minua ei lakkaa hämmästyttämästä millä nopeudella koronavirus on siirtänyt normaalin rajoja.

Aamulla osallistuin videoyhteydellä Hyvin Tärkeään Kokoukseen, joka ei kaksi viikkoa sitten ikinä mitenkään olisi voinut toteutua etäpalaverina. Kokoonpanoon kuuluva ministeri oli onnekseni sentään perunut valtioneuvoston ylimääräisen kokouksen takia, mutta haluan uskoa, että esittäytymispuheenvuorollani, kun kaksi kolmesta tuli pelleilemään videokuvani taakse, muut osallistujat pitivät sitä ihan perusmeininkinä.

Ei tule viraalihittiä siitä materiaalista, kuten vielä pari vuotta sitten BBC:llä.

Siinä kohtaa kun kupeitteni hedelmät alkoivat leikkiä kaikua, suljin sekä videon että äänen (tai näin ainakin haluan uskoa) ja pienen palauttavan keskustelun jälkeen pysyivät majassaan aika tiukasti matikan tehtävien parissa. (Paljon uskon asioita mukana nykyään.)

Illalla taas kävin lenkillä, jota en kaksi viikkoa sitten olisi ikinä mitenkään pitänyt mahdollisena. Ja ensimmäistä kertaa ikinä Poulainin kanssa. No tietä pitkin juokseminen olisi tietysti ollut liian tylsää, joten vähän lähdettiin eksymään vieraisiin metsiin – ei siis polkujuoksua vaan kuoppakävelyä. Ja mainitsinko jo, että lenkkeilimme pimeän jälkeen?

Ja näiden tapahtumien välissä siirryimme mökille. Määrittelemättömäksi ajaksi. Kohtasimme perillä (toistaiseksi ainakin ihan oireettoman) Porte-Chapeaux’n basillikannan, minkä vuoksi vapaaehtoisesti eristäydymme tänne toviksi.

Kaveriporukoita kuultuani tässä lienee aika moni samassa ennennäkemättössä tilanteessa: puolison kanssa samassa tilassa (samassa tilassa ylipäätään, mutta saati sitten ihan koko ajan)! Omaan puolisoon tutustuminen, uhka vai mahdollisuus? (Kuten muistan Antti Arnkilin twiitanneen tässä hiljattain, mutta en löydä linkatakseni.)

Mikä voisikaan mennä pieleen?