Ja mutta toisaalta

Edellisen postauksen kirjoitettuani kuuntelin (uskomatonta kyllä, viikon myöhässä) Auta Antin Elämä-jakson. Ja mitä opin. No ainakin sen, ettei kannattaisi tuskailla julkisesti tai yksityisestikään, kannattaa vaan kuunnella Auta Anttia, sieltä viisaus löytyy.

– [K]un tunnustaa itselleen sen, että kaikki on paskaa, elämästä tulee siedettävämpää. Nimittäin semmosessa onnellisuuden tavoittelussa ja siinä uskossa eläminen, että omilla valinnoilla voisi kaikesta jatkuvasti tehdä parempaa, niin siinä ihminen jää helposti jumiin sellaiseen ajatukseen, että kun mä saavutan tän tai ton virstanpylvään, sitten kaikki helpottuu.

Eikä edes ole, kaikki paskaa siis. Esimerkiksi edellisessä postauksessa valittelemani motivaatiovaje töissä aiheuttaa sen, että vapaa-aika tuntuu kauhean arvokkaalta. Vaikka tavallaan ehkä on työmielessä ihanteellista ajatella, että joskus harmittelin perjantai-iltapäivisin, että joutuu maanantaihin asti odottamaan, että pääsee taas töihin, niin onhan toisaalta huippua sekin, että viikonloppua ihan odottaa ja se tuntuu palkinnolta.

Ja jos vielä bonuksena sattuu työviikko sen verran rasittamaan, että kotiviikonloppu ilman mitään ohjelmaa tuntuu ihan nautinnolliselta – no, se on kyllä täydellisen uutta tässä taloudessa.

Olen aiemminkin puhunut siitä miten valinnat, jotka aiemmin tuntuivat pakotetuilta, syntyvät nyt Porte-Chapeaux’n lähdettyä (pakotettuina) helpommin. Että kun lapsenvahtia ei vain ole, on turha kärvistellä pääsisikö tyttöjen viikonloppuun.

Mutta silloin kun valinnan mahdollisuus on, jään eittämättä todella pitkiin keskusteluihin itseni kanssa – esimerkiksi viime viikon osalta siitä lähtisinkö Turkuun viettämään suureellista perinteikästä lapsiperhehulabaloovappua, vai jäisimmekö Helsinkiin enemmän improvisoituun ja arkisempaan vappuun. Että maksaisiko retki vaivan.

Suen osuva edellisehtoon vatsataudin pyrskähdys lopulta ratkaisi kysymyksen, mutta voinhan silti esittää, että tein päätöksen ihan itse. Ohjelmaksi lapsille lanseerasin, että paistaisin munkkeja. Vappupalloja ei ostettaisi, männävuotista serpentiiniä ei kaapista löytynyt.

Aaton ohjelmana kävimme piipahtamassa aikuisten juhlissa. Ninja oli pukeutunut ninjaksi ja istua nökötti nojatuolissa kännykkäni kanssa, Sue minglasi vauvojen kanssa ja minä sain vaihtaa kuulumisia kavereiden ja tuttujen kanssa. Ihan iltakahdeksaan asti, enkä jäänyt edes suremaan sitä, että siitä ne juhlat oikeasti pian alkoivat. (How grand of me.)

Vappu, eikä edes sada.

Päivänä sitten paistoin ne munkit (ja ihmiskunnan historian parhaat munkit olivatkin) ja kävimme grillaamassa parit nakit ystävien pihalla. Sain viime hetken kutsuvierasliput Savoyn vappupläjäykseen, jota Ninja vihasi alusta loppuun; toisella puoliajalla onneksi osasi pistää penkille pitkäkseen ja nukahtaa. Show’n jälkeen saimme teatterin koristeina olleet ilmapallot mukaamme ja haimme lähikaupasta jäätelöt, joilla olin lahjonut lapset kuuntelemaan konsertin loppuun.

– Mikä onnen päivä, huokaisi Ninja kylmässä Espan puistossa mehujäätä lipoessaan. Eikä edes ollut ironinen.

Ja kyllä, samoilla linjoilla.

Aikaa varastamassa

– Juhannuksesta se päivä jo lyhenee, tapasi isoäitini todeta kesän korvalla.

Naureskelin ajatukselle lempeän pilkallisesti nuorempana, mutta nyttemmin pidän suhtautumista melko optimistisena. Itse huomaan nimittäin jo ensimmäisen huhtikuisen kevätpäivän kohdalla surevani sitä, miten kesä on jo kohta ohi ja miten ihmeessä sitä taas voikaan selvitä seuraavasta kaamoskaudesta.

Miten sitä nytkään selvisi?

Mutta tässä sitä ollaan, jos ei nyt elämän keväässä, niin tämän vuoden keväässä, todistetusti toukokuun puolella ja voi vain ihmetellä mihin vaikkapa se mainittu huhtikuu katosi. No muutamiin isoihin deadlineihin ja kolmen viikon flunssaan nyt ainakin. Ja pääsiäinen oli, se oli kiva.

Olen kuitenkin puolivakavissani alkanut harkita nelipäiväistä työviikkoa, johon Ninjan ikä minut oikeuttaisi vielä useammaksi vuodeksi osittaisen hoitovapaan nimissä. En ole ihan motivaatiohuipussani duunissa, ja tuntuu, että kaikkea on vain yksinkertaisesti liikaa. Että voisiko koittaa valita helpompaa arkea.

(Tapasin tänään 88-vuotiaan yhä ammattiaan harjoittavan ihmenaisen, joka tarinoi sujuvasti tapahtumista 30-, 50-, 80- ja 00-luvuilta. Minä en muista mitä tein viime viikolla ilman, että lunttaan kalenterista. Mutta siihen toki saattaa olla muitakin kognitiivisia syitä.)

Kuitenkin emmin. Usein kuulee riskinä mainittavan, että päätyy tekemään viiden päivän työt neljän päivän palkalla. Sekin on kai teoriassa mahdollista, mutta nykyisessä työtilanteessani epätodennäköinen skenaario. Jotain olisi pakko ottaa pois.

Enemmän epäröinkin mitä osaisin tehdä sillä yhdellä päivällä. Eli kun otteeni elämään on keskimäärin melko suorituskeskeinen, osaisinko nauttia siitä vapaapäivästä, vai tulisiko siitä vain uuden suorittamisen näyttämö? Ja, tulipa juuri mieleeni, lähtisikö viimeinen tekosyyni kodin sotkuisuudelle Porte-Chapeaux’n silmissä? Koska palkkatyöpäivän vaihtaminen palkattomaksi kotityöpäiväksi kuulostaa aika merdeltä vaihtokaupalta sekin.

Lievästi ristiriitaista suunnitelmaan nähden myös on, että aloitin aiemmin keväällä työn ohella suoritettavan jatkokoulutuksen. Eli jos nyt oikein tikulla kaivaa, saattaahan silläkin olla osuutensa siihen, että ”kaikkea on nyt vaan liikaa”. Ja toisaalta harkitsin hakeutumista toiseen, nykyistä huomattavasti vastuullisempaan ja oletettavasti kuormittavampaan duuniin, ja kuvittelin siis voivani ottaa ajan siihenkin.

Eli ehkä minulla on yksinkertaisesti pelkkä motivaatio-ongelma. Mutta olisihan nelipäiväinen työviikko omanlaisensa vastauksensa siihenkin. Vai?

Mutta olisko mitään tips? Nelipäiväisestä viikosta, ajanhallinnasta tai motivaation nostatuksesta? Kiinnostavista työpaikoista? Tai blogin seuraajista? Kaikki kiinnostaa!

Onhan sentään vielä vähän kesää jäljellä.