Konseptuaalisten entiteettien tai mielikuvien välinen yhteys* – eli kuinka sain Michelle Obaman voimahahmokseni

Kuuntelen melko vähän äänikirjoja – ne kestävät niin tuhottoman kauan, ja kuitenkin tuplanopeudella kuunteleminen jotenkin lähtökohtaisesti pilaa kuuntelukokemuksen estetiikkaa. Yhden edellisistä kuunteluyrityksistäni, Ferranten Napoli-sarjan (joka erinäisistä sattumuksellisista syistä päätyi minulle nimenomaan äänikirjoina) ajauduin lukuisten uudelleenyritysten jälkeen (yllättävän myöhään tavallaan) kolmannen osan kohdalla jättämään kesken. Pitänee palata sarjaan joskus vielä tekstinä, mutta kuunneltuna äärimmäisen yksityiskohtaisesti kuvaileva, toisteinen ja hidastempoinen teksti ei vain kerta kaikkiaan saanut minua pysymään – tai siis missäs minäbecoming.jpg

Niin siis Michelle Obaman Becoming! Kirja on myynyt vasta vaivaiset 10 miljoonaa kappaletta, joten lienee aika minun kertoa maailmalle mikä helmi teos on!

Lähdin pitkälle työmatkalle, ja tiesin väsyväni niin, että en jaksaisi lukea. Mutten varmaan nukkuakaan. Tiesin seisovani tunteja jonoissa ja notkuvani erinäisillä lentokentillä, ja latailin hätäpäissäni Bookbeatin offline-tilaan ison pinon luettavaa. Becomingissa minua viehätti ajatus siitä, että kertoja, kirjoittaja, kirjailija itse lukee teoksensa.

Ja onhan Michellen tarina tietysti aivan huikea – jopa pienen suolan kera nautittuna – ja tarjosi minulle toivotut 19 tuntia sisältöä muuten tuhlattuihin hetkiin.

Mutta syy miksi kirja jäi poikkeuksellisen vahvasti päähäni on erityisempi: pelasin usein kirjaa kuunnellessani samaan aikaan Ninjan puhelimelleni lataamaa aivotonta pallottelupeliä. Ja nyt kun kirjan kuuntelemisesta on kulunut toista viikkoa, saan välittömästi pelin avatessani päähäni Michellen äänen ja tarinan.

Eli mikä huikea päänsisäinen mentori, coachi, ja eteenpäin piiskaaja – vielä kun olen juuri samaan käynnistämässä pitkäjänteistä itseni kehittämisprojektia! Yes I can!

Ainoa ongelma vain on, että Michelle ei kyllä koskaan olisi pelannut aivotonta pallottelupeliä. Se heräsi viideltä salille.

No mutta melkein sama.

* Siis assosiaatio. Niin ja kyllästyin siihen ranskankielinen otsikointiin. Vihdoin, sanotte, luulen.

Sur l’independence

Se olisi kuulkaa puoli vuotta tätä kahden maan elämää takana ja uudesta normaalistani on tullut – tadaa! – täysin normaalia. Niin normaalia, että hämmästyn miten raflaavalta järjestely saattaa kuulostaa kaverista, jolle mainitsen asiasta ensimmäistä kertaa. (Koska kerrankos sitä ei ehdi kaverin kanssa puoleen vuoteen vaihtaa kuulumisia.) Eihän tämä nyt ole niin ihmeellistä, oikeasti.

Erityisen hienoa on ollut huomata olleeni täysin väärässä odotusteni kanssa: suunnittelin olevani kiukkuinen, katkera ja rasittunut, mutta en ole ollut mitään niistä. Ja pelkäsin lasten reaktioita, mutta he eivät ole reagoineet toisen vanhempansa muuttoon millään näkyvällä tavalla. (Huom: näkyvällä. Jää siis myöhemmän terapian tehtäväksi osoittaa kuvitelmani vääräksi ja korjata massiivista lapsuuden hylkäämiskokemusta.)

Otin itselleni ohjenuoraksi ennen muutosta tarkkailla Poulainia kanarianlintunani: ongelmallisen arjen tunnistaisin siitä, jos hän alkaisi kantaa liikaa vastuuta. Esikoiseni on nimittäin sillä tavalla erikoislaatuinen lapsi, että ns. tosi paikan tullen hän nielee oman hätänsä ja pysyy rauhallisena ja loogisena – ja stressaa siksi esimerkiksi pikkusisarustensa kanssa matkustamista, koska nämä eivät vastaavasti turhia pingota, vaan voivat hyvin heittäytyä makarooniksi lentokoneen käytävällä tai vetää kilarit jos sukka on vinossa, vaikka kuinka olisi bussi lähdössä ihan just nyt. Laskin siis, että jos hän alkaa huolehtia perheemme pärjäämisestä, olen epäonnistunut arjen kannattelemisesta vanhempana.

Mutta huoleni oli turha: kanarianlintuni ei ole lakannut kiukuttelemasta.

Jos siis ei varsinaista vastuuta, niin ylenmäärin itsenäisyyttä lapsille on jaettu – ihan niin paljon kuin vain ikätasoonsa nähden pystyvät ottamaan vastaan, ja epäilemättä jonkun mielestä enemmänkin. Poulainin tapauksessa tämä tarkoittaa, että hän koulun jälkeen ruokkii itsensä, menee harrastuksiinsa eri puolille Helsinkiä tai lähiostarille leffaan kavereiden kanssa – ja tapaan hänet usein arkisin vain aamupala- ja iltapalapöydissä. Hän osaa paitsi käyttää HSL:n reittiopasta, myös varata kirjastosta kirjoja ja tehdä lasagnea, joten näkisin, että hän on valmis pikkuhiljaa muuttamaan omilleen.

Viisivuotias Ninja puolestaan on ottanut onnensa omiin käsiinsä aamutoimien suhteen. Sääntönä kun on, että iPadia saa katsoa vasta kun kaikki aamupuuhat on hoidettu – jos aikaa ennen päiväkotiinlähtöä jää. Eräänä aamuna heräsin lapsen tiedusteluun, että hän on nyt pukenut, pessyt hampaat ja syönyt aamupalan (tietojeni mukaan ensimmäisen itse valmistamansa voileivän), voiko hän mennä pelaamaan. Ja voi sentään, kyllä hän voi! (Koska epäilen, että mikään maailmassa ei voisi ilahduttaa minua enempää kuin aamujen yleinen helpottuminen.) Siinä kohtaa kun ilmoitus aamutoimien suorittamisesta tuli minulle klo 5.20, jouduin opettamaan lapsen tarkistamaan uunin kellosta, että luku alkaa 7:llä, muuten pitää palata vuoteeseen.

Eli enää pitää opetella minuutit, niin alkaa olla keskeiset elämäntaidot hallussa hänelläkin.

Ja entäpä Sue? Arkimaailman ulottuvuudet, kuten kellot, bussireitit tai läksyt saattavat hänen kiinnostuksensa vielä sivuuttaa, mutta viikonloppuna olivat olleet kavereiden kanssa pihalla ja menneet sitten omatoimisesti kolmeen pekkaan lähikahvilaan suklaakeksille ja osanneet laskea rahoistaan vielä kavereille limpparitkin.

Kyllä me pärjätään.