En reil

Sellainen tietokilpailukysymys tuli mieleen, että mitäköhän on unohtanut, jos tässä vaiheessa vuotta kuvittelee, että kaikki on reilassa?

Ei töissä tietenkään. Töissä strategiani on vastata kaikkiin pending [en attendant] asioihin, että ”Kuulostaa hyvältä, voidaanko palata alkuvuodesta asiaan? Niin ja IHANAA JOOOULUUAAAA!!!! 🙂 🙂 🙂 :)”.

Ajattelin, että jos tästä hyvästä kukaan ei haluaisi palata alkuvuodestakaan.

Mutta noin muuten kyllä. Salaisuutena on ensin stressata asioista, joita ei missään vaiheessa aiokaan tehdä, ja sitten tuntea tyytyväisyyttä, kun huomaa HYVIN, HYVIN karsitulta to-do-listaltaan kaikkien asioiden tultua suoritettua.

Nimittäin ihan reilassa ei olla koko aikaa oltu. Tai jos nyt kovaäänisesti puhisten ja päivitellen riehuu erään vanhainkodin ovella päiväkodin joulujuhlaan mennäkseen ja tajuaa lapset jo kotiin käännytettyään, että juhlat ovatkin naapuruston TOISESSA vanhainkodissa ja touhuaa sitten seurueen näyttävästi juhlasaliin kaksitoista minuuttia yli juhlien alkamisajan –

kuitenkin huomatakseen, että naapuri tuli vasta neljäätoista yli, eikä oma lapsi ollut ehtinyt esiintyä (tai siis tietenkään ei ollut, koska hän oli matkalla juhliin minun kanssa, mais vous savez ce que je veux dire) –

niin ei se nyt ihan huonosti mennyt kuitenkaan.

Sitä paitsi lapsella oli hoitajille muistamiset vieläpä omin pikku kätösin tehtyjen korttien kera (jotka lapsi oli askarrellut yhdessä isoisänsä kanssa ilman minun myötävaikutustani) –

niin tarkemmin ajatellen sehän meni ihan loistavasti.

Ja taas oli yksi kohta ruksittu tehtävälistalta.

Enää puuttuu perunajauhojalanjälkien ripottelu tonttuoven eteen, niin joulu alkaa olla kutakuinkin paketissa.

[Minulla oli vankka aie olla kirjoittamatta jälleen kerran mitä kaikkea olen touhunnut, ja pohtia sitä miten lapset ovat tähän toisen vanhemman poissaoloon reagoineet. Mutta ikävä kyllä tässä blogipohjassa tuntuu olevan jonkinlainen default-asetus suoritusmarmatukseen. Pahoitteluni! Tutkimme asiaa!]

Ma vie axée sur la performance*

* Eli perinne se on tyhmempikin otsikointiperinne.

Liina (jonka Jouluputki on muuten blogosfäärin riemastuttavin comeback, omani todellakin mukaan lukien) on tarkkasilmäisesti havainnoinut aika-avaruudessa tapahtuneen pieniä häiriöitä tässä loppuvuodesta. Oman arvioini mukaan olen saanut käyttööni vain noin kolmanneksen kalenteriin merkityistä päivistä.

Toki jos nyt ollaan ihan äärirehellisiä, kuten blogeissa kuuluu, en ole varmaan koskaan ennenkään joulukuun puoliväliin mennessä tehnyt ensimmäistäkään jouluasiaa, mutta silti tänä vuonna niin sanottujen suoritettavien asioiden lista tuntuu poikkeuksellisen työläältä. Mikä sitten toisaalta onkin vain luonnollista, kun huomioi, että jouluun on enää kolme yötä.

Eilen suoritettavana oli elämys. Useamman kuukauden odotin Amos Rexin jonojen pienenevän, mutta vihdoin sitten eilen otin kalenterin kauniiseen käteeni* ja totesin, että jos en halua käyttää viikonloppuani jonottaen – kuten en halua – kyseessä on toden totta ainoa vapaa ilta ennen Team Labin näyttelyn sulkeutumista.

Ja vapaalla tarkoitan, että iltaan oli allokoitu vain kahdet futistreenit ja yhdet päiväkodin joululaulajaiset. (Joihin emme siis menneet – vähän arvoin, että onko tämä täsmennys tarpeen. Että miten sekopäisen kuvan itsestäni olen onnistunut luomaan.)

Aina lasten kanssa ihania retkiä suunnittelessaan miettii miksi niin harvoin tulee käytyä. Ja retkelle lähtiessään sitten muistaa. Yksi vihaa keskustassa käymistä, toinen vihaa kävelemistä, ja kolmas hermostuu, koska pidetään kädestä, koska ei pidetä kädestä ja koska kädestä pidetään väärin. Toinen potkii kolmatta jaloille liukuportaissa ja yksi stressaa, että kaksi muuta katoavat sähläämisensä takia ihmismassaan.

Mutta ei ollut jonoa!

Ja sisälle päästyämme lapset nauttivat juuri niin paljon kuin tiesin heidän nauttivan. Koska onhan se huikean elämyksellinen näyttely. Visiitin jälkeen syötin lapsille pitsaa ja vanhemmuuteni neljättä kulmakiveä, jälkiviisautta.

– No eikö ollutkin kiva kun lähdettiin?
– Minähän sanoin, että tykkäisitte!
– Mitä jos koittaisitte muistaa tämän ensi kerralla, kun lähdetään jonnekin.

Jännä etteivät halua kanssani retkille.

* Luulet ehkä, että viljelen tyhjiä sanontoja, mutta olen kyllä aidosti sitä mieltä, että käteni on poikkeuksellisen kaunis!