Les reservasions

Neuvola, rästitunnit, ratsastus, Ninja futis, uimakoulu, laivamatka, irtisano Bookbeat. Siinä (yksityiset) kalenterimuistukset yksin tältä aamulta.

Olemme ystävät selkeästi murroskohdassa – eletään sesonginvaihtoaikaa ja sen myötä ilmassa on kolmisensataa erilaista muistettavaa ja säädettävää asiaa. Mutta onneksi voi vapauttaa oman muistamisen taakan sähköiselle kalenterille. Ohjelmoi vain muistutuksen, jonka voi sitten yhdellä sormenliikkeellä siirtää taas seuraavan päivän kohdalle.

Paitsi sen uimakoulun – muistin vasta suihkussa varauspäivän koittaneen ja kellon käydessä varttia yli seitsemää oli kaikki paikat luonnollisesti varattu, olihan varausmahdollisuus auennut jo kuudelta. No, ensi vuonna sitten!

Ja Bookbeatin irtisanomisen kanssa eletään näin kellon lähestyessä puoltayötä kohtalonhetkiä – maksanko kuukausimaksua vielä ensi kuultakin, vai kannattaisiko tässä välissä lukea nuo kirjastosta kannetut… Ja jos ihan objektiivisesti eri vaihtoehtoja punnitsee, niin sen verran painaa silmä, että jos vielä yhden kuukauden!

Mutta muut! Huomenna sitten! Huomenna todellakin muistan neuvolan soittoajan* juuri neuvolan soittoaikaan ja tallin puhelinajan juuri tallin puhelinaikaan. Ei voi käydä toisin.

* Tässä pahasti uhkaa käydä niin, että influenssarokotuksen saavat vain ne isommat lapset, joille ajan sai varattua Internetin välityksellä terveysasemalta (suurella katkeruudella opin ystävältä, että Vähän Paremmissa Helsingin Lähiöissä** rokotuksen saa koulun terkkarilta, mutta meillä joutuu ihan vanhempi itse järjestämään lasten hengenvarjelun – missä on peruskoulun tasapäistävä vaikutus, kysyn vaan!) kun taas sen alle kuusivuotiaan rokotuksen saa hakea (vain) neuvolasta.

Puhelinajat, vanhemmuuden kuninkuuslaji.

Ja, myönnän, tämä rant ei ole johtamassa mihinkään. ”Ihmisellä on asioita hoidettavanaan,” summaisi yllä kerrotun. On se jännä. Mutta kuitenkin kaksi merkittävää asiaa oli alkuun kirjatulla listalla – ja hoitamatta:

1. Ninja ”en halua harrastaa mitään” Porte-Chapeaux haluaa alkaa harrastaa jalkapalloa! Mikä suuri ilon päivä! Nimittäin jos hän haluaa jatkaa harrastusta vielä ensimmäisen kokeilukerran jälkeenkin, toisin kuin aiempia harrastusyrityksiään, olisi perheestä saatu jo neljä viidestä tuon harrastuksista jaloimman pariin!

2. Ja se laivamatka, se olisi perheestäni yksin minulle, perjantaina, neroutta hipovassa seurueessa Kalamajaan. En tahtoisi leuhkia, mutta näemmä tahdon: matkan ohjelma koostuu illallisesta, brunssista, illallisesta ja brunssista.

Tämä nyt ehkä tässä vain todistamassa, että motivaation puutteesta ei ole kiinni listan lyhenemättömyys.

Mutta demain! Demain est un aurte jour! (Ehkä se on pidempi kuin tämä…)

** Herttoniemessä. Tietty.

 

La tête sur la table

Kaikki varmasti muistavat Steve Martinin tähdittämän loistavan elokuvan ”Tohtorin aivovaimo” (The Man with two brains, 1983)?

Ei se mitään, minäkin käytin äsken vartin googlatakseni sen. Aloitin hakusanalla Mies ja alaston ase, jotta saisin selville Leslie Nielsenin nimen – jonka filmografiasta kyseistä leffaa ei luonnollisestikaan löydy, koska hän ei siinä esiinny.

Epätoivoisen selailun seassa mieleni yhtäkkiä kuitenkin tuotti elokuvassa lasipurkkiin säilöttyjen aivojen laulaman biisin ”If you like me like I like you and we like both the same” (muisti, hämmästyttävä kapistus) ja arvoitus ratkesi.

Unohduksesta huolimatta jotain omasta suhteestani leffaan kertoo, että Priscilla Presley -hakusanalla (ei, hänkään ei ole leffassa) päädyin avaamaan linkin ”tanaan-tvssa-yksi-kaikkien-aikojen-parhaita-komedioita” (Mies ja alaston ase, muuten). Katselukertojen määrästä lienee pääteltävä, että tämä helmi on ollut meillä oikein videolla.

No JOKA TAPAUKSESSA (tämä lähti nyt vähän sivupolulle), elokuva pulpahti alitajunnasta kun Porte-Chapeaux’n pää keikkui iltapalapöydässämme ja taisi jopa laulaa lapsia ärsyttääkseen. Väistämättä mieleen nousi rinnastus, että ne ajatuksen voimalla kommunikoivat aivot lasipurkissa tuntuivat varmaan korkeintaan yhtä skifiltä vuonna 1983 kuin tämä todellisuus mitä me nyt elämme.

Että siinä se olla möllötti, söi omaa iltapalaansa ja jutusteli. Ja möllöttelee harva se päivä.

Olkoon, että lapset eivät kauheasti (yhtään) jaksa puhua videopuheluita, ellei kyseessä ole saanko mennä kaverille (joo) missä on mun hanskat (kylppärin lattialla) tai voinko käydä kaupassa (ei sitten herkkuja, tai no okei, mutta vaan jotain pientä) ja olkoon, että minä huitelen keittiön puolella palvelijan roolissani, Chapo tuntuu suhtautuvan pöytämiehen osaansa varsin leppoisasti.

Yksityisyydestään tarkka Professeur nosti jalat ruokapöytäämme, kun paljastin kuvanoton motiivin.

Itselleni kuitenkin (kun ihmiset sanovat, että etäsuhteet ovat jotenkin helpompia kun on ”kaikkia näitä videoyhteyksiä”) chattikommunikointi – kuten teimme samassa taloudessa asuessammekin – tekee kanssakäymisestä arkista ja läheistä. Tavallista.

Ja kauhean tavallisestihan se arki rullaa. Mikä on kenties hieman odotustenvastaista. Outoa, että on niin tavallista?

No ei tässä ehkä ollut päätä (pun intendé) eikä häntää. Mutta terkut 1980-luvun minulta, että hyvä leffa, kannattaa katsoa. Samoin kuin Pieni kauhukauppa! Se vasta muuten hyvä olikin.

Le Halloween

Lähetin Porte-Chapeaux’lle Halloweenin hengessä kuvan aamiaispöydästämme ruokailun päätyttyä. (Huoli pois, ei meillä aina näytä tältä – nyt oli yksi lapsista yökylässä.)

Vähän julmaa, tiedän, mutta ajattelin, että piristäisi hänen päiväänsä muistaa miltä tuskaltaan välttyy etäasumisensa myötä. Kuulemma olisi silti mieluummin täällä. Ja varmasti olisikin. Hermonsa menettäneenä kaaoksesta.

Me taas vietämme toista perättäistä kotiviikonloppua ilman ”sen suurempaa ohjelmaa”. Mietin voisiko tätä kutsua omaksi perinteiseksi kauhuskenaariokseni, mutta koska aikataulutus on käytännössä omissa käsissäni, en vain koskaan päästä tällaista tilannetta syntymään. Ehkä en tiennyt mitä odottaa. 

Nyt kuitenkin viime viikonloppuun ohjelmoitu ystäväperheen yökyläily peruuntui ylisepääsemättömien esteiden seurauksena, ja kas – tyhjä viikonloppu olikin ihan ok! Sain vietyä lapset pitkästä aikaa uimahalliin ja munkeille, naapurit kutsuivat spontaanisti kylään. Sue pääsi vuoden verran haaveilemalleen karkkikeppostelukierrokselle kavereidensa kanssa.

– Vähään olet tyytyväinen, isäntä totesi, kun kehuskelin porkkanaa kuoriessani miten mukavaa oli kun kutsuivat. Kuorimaveitsen lisäksi minulle oli kuitenkin tarjottu myös sipsejä ja olut, joten en kutsuisi vähäksi ollenkaan.

Lainakoiran (ja kolmen yöllisen ihmisvaeltajan) ansiosta nukuin huonosti ja heräsin liian aikaisin, mutta väsymystäni ensin vähän kirottuani huomasin, että oikeastaanhan olen aika onnekas tässä. Ja kenties tämän onnistumisen innoittamana raaskin perua myös tähän viikonloppuun suunnitellun Turku-reissun (mihin liittyvää automatkailua Poulain vastusti kiihkeästi). Oikeastaan ajatus kotiviikonlopusta tuntui suorastaan rentouttavalta.

Kreisiä, eikö olekin?

img_20181028_2137141959832798.jpg
Marraskuu yhdessä kuvassa (otettu lokakuussa), sekä musta villakoira led-valo pannassaan.

Mutta niin tämä vain on mennyt taasen. Halloween-pipareiden leivontaa, spontaani kodin rymsteeraus nukkumajärjestelyjen osalta (mistä syntynyttä kuvamateriaalia ei uskalla enää Chapolle edes esittää), jälleen kyläkutsu ystäville (tässähän alkaa nähdä ihan ideaa pitää kalenteria tyhjillään!) ja huomenna odotettavissa vielä kepparityöpajaa yhdelle, kaverisynttäreitä toiselle, futsal-kauden alkua kolmannelle ja kännykkäaikaa sen futsal-pelini aikana neljännelle.

Hienoja hetkiä meille kaikille, uskallan ennustaa.