Des mountaignes

Siis nättiä oli. Olen haudutellut postausta aiheesta miten kaikki meni sen verran hartaasti, että alkavat muistot jo hämärtyä. Loppujenkin muistojen kultaantumista odotellessa otetaanpa vielä pieni visuaalinen kierros tuohon Alppien Pariisiin. Jos vaikka – by the way (au fait) samanlaisten pohdintojen äärellä elellyt, tällä hetkellä koko perheen voimin ulkosuomalaisuudessa elävä, yksi vanhan koulukunnan blogikollegoista – Periaatteen Naisen blogi- tai instakokemuksessa ei pääse unohtumaan, että ollaan Gibraltarin vuoren äärellä, niin samalla tavalla tällaiselle tasamaan kasvatille Grenoblen hallitsevimmiksi piirteeksi nousivat vuoret. Jokaisen kulman takana, jokaisen kadun horisontissa vuoret.

Tai ehkä pieni stoppi tähän – en ole tainnut aiemmin mainita Porte-Chapeaux’n uutta toimipistettä? Yliopistokaupunki Grenoble, Ranskan Alpeilla, Isere-joen laaksossa vertautuu väkiluvun puolesta toiseen kauniiseen jokikaupunkiin, Turkuun. Eli jos Turku on Suomen Pariisi, ja Grenoble on Ranskan Turku, niin käytännössähän kakkoskotimme sijaitsee Pariisissa. Pariisi vuorilla!

Regardez vaikka!

Isere-joki iltahämyssä, taustalla vuoria.
Horisontissa vuoria.
Ja toisessa horisontissa vuoria. Ja aurinkoa! Tuntuupa muuten näin jo pitkään jatkuneen marraskuun syövereissä kaukaiselta tuo aurinko.
Ratikkakiskot maisonin lähellä. Kas, vuoria!
Vuorelle vie myös kaapelihissi. Taustalla vuoria.
Vuorelta voi myös katsoa alas.
Syyslomaviikon aikaan leiskui Instagramissani kaunein ruska vuosiin. Yritin löytää kuvakulmia, että kyllä meilläkin. Lisäksi vuoria.
img_20181018_1529381086975962.jpg
Museossakin oli vuoria.
img_20181015_1200581352033566.jpg
Sininen kaukoperspektiivi vuorilla.
Ja suosikkini: romantillista usvaa vuorilla.

Ja kun nyt Turkuun viittasin, mikä on kunniaksi kaupungille kuin kaupungille: eikö muuten olekin tuossa viimeisessä kuvassa ihan eri tavalla suuren kaupungin näköä kuin mitä Turussa? Johtunee tiiviistä kaupunkirakenteesta, ei metsään rakennetusta kokoelmasta esikaupunkeja, mikä Suomessa kaupunkina tunnetaan.

Pikkukaupunkimaisuutta puolestaan on se, että Porte-Chapeaux’n maisonista kävelee keskustaan ja kaikkialle muuallekin vartissa. Lasten kanssa.

Ranskalaisuutta se, että jokaisessa korttelissa matkan varrella on pari ravintolaa, leipomo, lihakauppa ja juustokauppa.

Blogimaisuutta ihan kepeänkepeä liioittelu kerronnassa.

(Paitsi niiden vuorien osalta, niitä oli ihan joka puolella.)

Allons enfants de la patrie, le jour de gloire est arrivé*

Saatatte muistaa, kuinka keväällä aloitin grandioottisesti perheen ranskankielen koulutuksen? Minä valitettavasti muistan. Tai no, menihän siinä varmaan toistakin viikkoa ennen kuin kaikki kuvitelmani olivat sulaneet kuin tuhkat pesässä – pedagogiset lahjani uhkailun ja lahjomisen saralla eivät olleetkaan hyviä kielenopetuksen perusteita. Yllätys kyllä.

Kielen osaaminen on ”Ranskan kyseessä ollen niin tärkeää” jeesustelin keväällä.

No ei niin tärkeää.

Mutta kuvittelin kuitenkin tuossa edellisessä lausunnossa liioitelleeni – että kyllähän toki nykyään Ranskassa englannilla pärjää. Ja. No. Kaikenlaisia kuvitelmia.

Onneksi olen nero, ja huomasin pelkän maaperän kosketuksesta puhuvani ranskaa lähes natiivin tasolla. Melko hyvin, ottaen huomioon, että lopetin yläasteella aloitetut ranskanopinnot lukion ensimmäiseen luokkaan, enkä sen koomin ole kieltä käyttänyt tai ajatellut (paitsi ne kiusalliset kaksi viikkoa kesän alkupuolella).

Sitten yritin tehdä jotain monimutkaisempaa kuin tilata kahvin. Tai itseasiassa yritin tilata sen kahvin. Tarjoilija ei ymmärtänyt ”Yn kafee” -lausumistani vielä kolmannellakaan kerralla, kunnes sitten pystyi päättelemään tästä täysin käsittämättömästä sanaparista, että tarkoitin ”Ään kafee”.

Hienoja dialogeja oli muitakin:

– Sinäkö se olet, kysyin hämmentyneeltä sähkömittarin lukijalta, joka raukka kuumeisesti pohti, missä olisimme aiemmin tavanneet.

– Missä se on, yritin kysyä, siihen sähkömittariin viitaten.

Mutta yläasteranskallani olin silti perheen puhenainen, osasin lukea ruokalistaa – enkä kertaakaan tilannut sisälmysmakkaraa lintuna, kuten isäni minulle samoilla kulmilla kultaisella 1980-luvulla – ja käyttää kauniita kohteliaisuussanoja.

Sinänsä sääli kuitenkin, ettei Poulain suostunut opetettavakseni. Samoin kuin hän oppi perheestämme parhaiten passiivisen kiinan (aktiivisesti ei tainnut koskaan sanoa sanaakaan), jo viikon aikana hän oppi ymmärtämään yhtä sun toista. Ja huomauttamaan:

– Taas sä sanoit ”une café”.

Se on nimittäin ”ään kafee”. ”ÄÄN”. Minäkin voin sen oppia!

Mutta ehkä tässä onkin strategia kielenoppimiseen kannustamiseen. Pääsee häpeämästä vanhempansa ralliranskaa puhumalla itse paremmin.

* Eli mitä muistan koulun ranskantunnilta: osaan laulaa Marseilleesin kutakuinkin alusta loppuun. Hämmentävä knoppikyky, jota – nyt kun tarkemmin mietin – en tullut kertaakaan käyttäneeksi matkan aikana. Olisi nimittäin ollut oiva tapa harhauttaa esimerkiksi se sähkönlukija tungettelevista kysymyksistäni. Ensi kerralla!

La blogue de design interieure

Tai: blogin otsikon mukaisessa aiheessa ensi kertaa sen aloittamisen jälkeen.

Olemme siis Ranskassa. Näin ekokatastrofin ei-edes-ovensuussa-vaan-reippaasti-jo-porstuan-puolella tuntuu pahalta myöntää, että perheemme kaikenlainen yhteiselämä vaatii käytännössä katsoen välttämättä kerosiininpolttoa.

Mutta tässä sitä ollaan. Ja täällä.

Matkustamisen lisäksi kahden kodin strategia vaatii väistämättä monenlaisen materian hankkimista, ja tämän kanssa Chapeaux elää omanlaistaan sadan tavaran haastetta. Hän kieltäytyy hankkimasta rumia kertakäyttöhuonekaluja Ikeasta, kierrätys ei vaikuta olevan suomalaisittain huudossa, ja muut paikalliset huonekaluliikkeet tarjoavat päälle kuukauden toimitusaikaa.

img_20181014_0942321972748402.jpg

Huonekaluja asunnossa on täten kolme: sänky, keittiöjakkara ja vessan koroke.

Astiat ovat kotikotiimmekin myöhemmin istuvaa Iittalaa. Toimme lasten kanssa tuliaisiksi syviä lautasia.

Eli onneksi minä vihdoin tulin pehmentämään askeettista sisustusta naisellisella kosketuksellani.

Ja korjaan: neljä huonekalua, myös tämä koristehylly!

Nyt on sisustettu.

Le première visite

Lähdin perjantaiaamuna työmatkalle. Olin laittanut kellon herättämään 6.20, että varmasti ehtisin ajoissa. Ja koska herätys oli asetettu soimaan tällaiseen poikkeukselliseen aikaan, nukuin tapani mukaan koiranunta, heräillen toistuvasti pohtimaan onkohan herätys varmasti päällä, ja etten nyt vain nukkuisi sen ohi.

Je sais, minulla on ongelma. Näillä unenlahjoilla ei nukuta pommiin.

Tasan seitsemältä lähdin kohti pysäkkiä. Tässä kohtaa huomasin, että tihutti kylmää marraskuista hyhmää, mutta laskin, ettei ole aikaa enää kääntyä takaisin. Onnittelin silti itseäni, että olin sopinut erikoisstopin: säästin vartin, kun en joutunut menemään bussin lähtöpysäkille keskustaan.

Mutta bussi ei tullut odottamaani aikaan 7.25. Eikä odottamallani myöhästymishorisontilla 7.30. 7.40 lähetin pomolle viestin kysyäkseni onko lähtö pahasti myöhässä, ja nähdessäni viestin lähtöajan näytöllä tajusin: bussi starttaisi Kiasmalta varttia yli kahdeksan. Päivystin pysäkillä 70 minuuttia ennen bussi oletettua ohitushetkeä.

EIKÄ MINUN OLISI TARVINNUT HERÄTÄ KUUDEN JÄLKEEN. Ei myöskään kolmelta, neljältä ja viideltä.

Menin sitten Alepaan kahville. Joka oli siksi pahaa, ettei harmittanut, kun ohikulkeva rouva tiputti sen lattialle. Paitsi vähän se, että myyjä varmasti piti sotkua minun jälkenäni.

No nyt ihmettelette miten ihmeessä sain Ninjan päiväkotiin tuossa aikaikkunassa. EN SAANUT! Professeur Porte-Chapeux saapui 84 tunnin visiitille keskiviikkona aamuyöstä.

Olisinkin muuten tajunnut virheeni aiemmin, jos olisin yrittänyt viedä Ninjaa päiväkotiin tuohon aikaan. Oikeastaan siis Chapon vikaa koko homma, jos näin tarkemmin pohtii.

BLAGUE BLAGUE! (Tuleepas nyt huudettua. Pahoittelut, sitä se valvominen teettää.)

Mutta siis, Porte-Chapeaux mahdollisti visiitillään helpon lähdön reissuun, haki vatsakipuisen Suen koulusta kesken päivää ja noin muuten puunasi kämppää pari vuorokautta. Mainitsinko jo, että ei ole tarvinnut tuskailla siivoamisesta kun Proffa on muuttanut pois? Ja mainitsinko myös, että olen ollut ihan sairaan ylpeä siitä, miten siistiä meillä on (silti) ollut? Olen ehkä ollut tästä jopa vähän huolissani: silitin eräänä iltana keittiöpyyhkeet ensimmäistä kertaa esikoisen syntymän jälkeen.

No, Chapon mukaan olimme tasolla ”tänne tulee rottia ja torakoita”.

Oups.

Mutta nyt on siistiä.

Tuon kolmen ja puolen vuorokauden aikana näimme toisiamme hereillä kolmisen tuntia. Vähemmän kuin Chapolla kuulemma meni pelkästään keittiön kaappien siivoamisessa. Oups uudelleen. Mutta dans la prochaine fois?