Journees excitantes

Olen vähän pohtinut, että bloginpitäminen osui muuttoprosessin osapuolista väärälle. Ainakin jos ajattelee tarinallisia aineksia. Kuten vaikka tätäkin erästä tiistaita:

jannittava paiva

Mutta ilmeisesti tämäkään päivä ei ollut riittävän jännittävä, sillä seuraavana perjantaina Professeur päätti hukata passinsa – ollessaan sunnuntaina lähdössä Pekingiin opettamaan. (No niin niin, ei varmasti tietenkään päättänyt hukata. Kannattaisi pitää omaa blogiaan, niin saisi valita omat verbinsä.)

De toute façon, perjantai-illalla Porte-Chapeaux löytää itsensä toimistoltaan, ilman passiaan, jonka on muistinsa mukaan edellistä kertaa nähnyt todistaessaan henkilöllisyyttään pankkivirkailijalle. Saiko passinsa takaisin, siitä ei ole muistikuvaa. Kuten todettua, sunnuntaille oli buukattu lennot Pekingiin, jossa odotti ensimmäinen uuden työpaikan vierailuopetusjakso.

Aika nopeasti käy ilmi, että asia ei ole ratkaistavissa mitenkään. Uuden passinkin kenties voisi saada, vaikkapa lentämällä passitta Helsinki-Vantaalle – mutta uutta Kiinan viisumia passiin ei viikonlopputyönä saisi mitenkään. Eikä myöskään auki pankin ovia viikonloppuna tarkistaakseen onko passi siellä vai onko se kadonnut matkan varrelle.

Aika hitaasti käy viikonlopun kello eteenpäin. Tulee kuitenkin sunnuntai, ja lennon aika. Ja sitten lento lähtee, ilman Professeuria kyydissään. ”Nyt olen vaan se tyyppi, joka kadottaa passinsa ja missaa opetuksensa,” Chapo tuskailee. ”Et toki, mutta oliko sinulla muuten koeaikaa?” lohdutan.

Toiveikkaasti Chapo pakkaa laukkunsa sunnuntai-illalla, lähtee maanantaiaamuna pankkiin ja saa kuin saakin sieltä passinsa, seuraavalla bussilla Lyoniin ja seuraavalla lennolla Pekingiin.

Myöhästyy töistä vain kolme tuntia. Ja vaikea ajatella, että pekingiläiset tätä kauheasti kummeksuisivat.

”Oli vähän ruuhkaa.”

En attendant d’une crise*

* Did you mean: ”waiting for a cruise”, varmisteli Google-kääntäjäni. No en – se jo koettiin viime viikonloppuna.

Bloggaamiseni esteenä on parikin isoa ongelmaa. Ensimmäisenä lienee odottava tunnelma: Kiinan-elämäni tarjosi loputtoman määrän hyvää materiaalia ja angstia purettavaksi. Nyt lähinnä hämmästelen miten hienosti kaikki menee. (Ja luonnollisesti odotan korttipakan kaatumista ja lopullista tuhoa.) Ja toisena (millä saattaa olla jokin tuntematon yhteys tuohon mainittuun hyvinmenemiseen): menen nukkumaan joka ilta viimeistään kymmeneltä. Minulla ei siis ole kirjoittamiseen käytettävää ”omaa aikaa”.

Ajattelin nyt väkisin sinnitellä hetken hereillä. Blogi velvoittaa.

Ja myönnettäköön, että vietän yhä kuherruskuukautta itseni kanssa, eikä kaamos ole alkanut, mutta silti: odotukseni oli, että tulen kuolemaan dramaattisen marttyyriyteni alle suunnilleen ensimmäisenä iltana (eli kyllä, positiivisuus on vahvin minua määrittävä ominaisuus). Sanottakoon se vielä uudelleen: minulla, menee, tosi, mukavasti.

Hämmästyttävää.

Jos nyt yritän analysoida päällimmäisiä syitä:

1. Toisin kuin aiemmin, olen joutunut olemaan aikuinen valintojeni kanssa, eli en edes kuvittele PÄÄSEVÄNI MIHINKÄÄN IKINÄ. Diskurssi, joka hiersi arjessa Porte-Chapeauxin kanssa, koska halusin muinaisen puhelinmainoksen tavoin olla kaikkialla kaikkien kanssa kaiken aikaa ja petyin kun jouduin valitsemaan toisin (ihan vaikka omasta valinnastanikin).

2. No, hyvän ennakkosuunnittelun ansiosta olen silti päässyt sinne sun toisaallekin, kiitos (eri kaupungissa asuvien) vanhempieni, jotka majoittuvat meille työmatkani ajaksi ja kiitos herttaisen nuoren lapsenvahtimme, joka tipahti taivaasta juuri ennen Chapon lähtöä, ja josta olen saanut puuttuvan linkin tilanteisiin, joissa pitää olla kahdessa paikassa yhtä aikaa – lähinnä kyllä tylsästi harrastuksiin liittyen, eli vielä en ole yrittänyt lapsenvahti-istuntoa iltakahdeksan jälkeen, missä voidaan palata tuohon kohdan yksi aikuisiin valintoihin.

3. Saan suunnitella kaiken valmiiksi. Toisen jatkuvan hiertymän minun ja Chapon yhteiselämään on tuottanut ”vähän erilainen” käsitys suunnitelmallisuuden ja spontaaniuden tuomista iloista elämään. Eli minun kalenterini on tyypillisesti myyty kolmisen kuukautta etukäteen, kun taas Chapon mielestä parasta on jos voi toteuttaa kivat asiat juuri sillä hetkellä, kun siltä sattuu tuntumaan. Mutta nyt voin siis suunnitella koko viikkoni ihan itse etukäteen, eikä tarvitse arpoa tai neuvotella kukakohan tekisi mitä koskakin.

4. Saan hoitaa kotia omaan tahtiini. Näemmä tästä tulikin listaus parisuhteemme ongelmista, hupsati, mutta, no, tämä on ollut kuitenkin niitä suurimpia elämäämme ahdistaneita asioita. Porte-Chapeaux’n mielestä en koskaan pitänyt kotia riittävän siistinä, ja hän siis on meistä se siistimpi, joka kärsii minun tuottamastani kaaoksesta. Mutta jännä juttu: kotona on nyt siistimpää kuin ennen. Vaikea sanoa johtuuko se siitä, että nyt voin siivota vessan eilen ja eteisen tänään, eikä tarvitse kuulla, että olohuone on ollut siivoamatta molempina, vai siitä että nyt kotityötkin tulee otetuksi samalla asenteella kuin tuon ykköskohdan menomeiningit – kun ei ole vaihtoehtoja, se ei tunnu niin pahalta. Tunnetustihan tiskaaminen on paljon vähemmän harmittavaa kun kukaan ei samanaikaisesti sohvalla lue Hesaria.

5. Lapset ovat olleet yllättävän cool. Mutta eivät niin cool, että pelkäisin heidän perusturvallisuutensa järkkyneen.

6. Minä vaan taidan tykkätä suorittaa. Mitä suuremmasta säädöstä selviää, sen nautinnollisempaa. Olen leffoista lukenut, että elämästä nauttiminen voi tarkoittaa jotain muutakin, mutta opintoni ovat jääneet teorian tasolle.

7. Olen todellakin mennyt nukkumaan lähes järjestelmällisesti kymmeneltä.

Mutta c’est ca, c’est ca, kriisiä odotellessa. Tai ristelyä. Viimeistään kohdasta seitsemän voi päätellä, että pitkään tilanne ei voi jatkua.

Les cinq phases de…

Olen analysoinut viisi vaihetta tässä prosessissa, jossa jää yllättäen yksin kolmen lapsen ja yhdentoista viikottaisen harrastustapahtuman kanssa. Ne ovat:

  1. Superorganisoituminen (kieltäminen)
  2. Kaaokseen vaipuminen (viha)
  3. Karsinta (kaupankäynti)
  4. Masentuminen (masentuminen)
  5. Paluu kädestä suuhun -arkeen (hyväksyminen)

Olen vaiheessa yksi, loput ennustan.

Ja siis tosi hienosti on mennyt! Tänään aamulla herätessäni toki kesti jonkun aikaa kelata mikä viikonpäivä on, ja sen valjettua ihmetellä miten voi olla, ettei vieläkään ole viikonloppu. Ja myönnettäköön, että yhä illalla pohdin samaa, onhan edellisestä viikonlopusta laskujeni mukaan hieman päälle toista kuukautta.

Laiska töitään luettelee, niin en kerro töistäni, mutta töiden jälkeinen maanantaini koostui seuraavista osasista: kotona nopea välipala (Suelle) ja läksyjen teko (Suen), päiväkodille hakemaan Ninjaa, ja kahden mainitun lapsen kanssa raitiovaunulla Suen pasuunatunnille (pasuuna on ihan oma tarinansa, mutta kyllä – tout a coup – lapseni harrastaa pasuunansoittoa, mikä on melko hillitöntä ja mahtavaa), jonka aikana seikkailemme Ninjan kanssa ninjareittejä ruokakauppaan (ensimmäisen maahan pudonneen karjalanpiirakan heitimme roskikseen, mutta toinen sai tippua kahdesti); ratikalla takaisin kotiin, ruoanlaitto (lue: mikrotus, mutta toim.huom: kahta eri ruokaa – jälleen oma tarinansa siinäkin, mutta klikinsäästäjänä voin kertoa, että vannoutunut seitsenvuotias kasvissyöjä, joka syö huonosti kasvistuotteita on melko haastava noin niinkuin vanhemmusperspektiivistä tarkastellen) ja ruoan vielä kunnolla jäähdyttyä lähtö samojen kahden lapsen kanssa kohti omaa futispeliäni, kun taas Poulain lähtee omia teitään omiin treeneihinsä; neljäkymmentä minuuttia tiukkaa häviämistä liian kovatasoiselle vastustajalle, kotona puoli yhdeksältä, perushässäkät ja à retour à näppis kymmeneltä, että tekisin Cittaritilauksen tälle päivälle.

No en jaksanut, vaan kävin ruokakaupassa tänään Poulainin ponikerhon aikana. Palaute oli välitön.
– Myöhästyit kolme minuuttia.

Mutta kun tuossa alussa kerroin haaveilleeni, että olisipa viikonloppu – no todellisuudessahan olen varannut viikonlopuksi päivä Tukholmassa -risteilyn lasten kera. Le train rolant ne fond pas, kuten sanotaan. Tai ainakaan ehdi kokea mitään turhia tunteita.

Paitsi kun näin, että Porte-Chapeaux’lla on oma vaatehuone! Vähän kateutta kyllä tasasi, että sillä ei ole sänkyä. Eikä pöytää eikä sohvaa. Eikä meitä. Raukka.