Nostalgiquement* votre

* Toisin kuin moni muu sana tässä blogissa, tuo ihan oikeasti kirjoitetaan noin, wallah!

(Ja vielä alkuun disclaimer: jos teistä tuntuu siltä, että minä vain matkustelen ympäri maailmaa, vaikka Hattutelineen muutostahan tässä piti puhua, niin totta vie, samoin ajattelee myös Monsieur Professeur. Siis että minä matkailen koko ajan. Mutta kuten vanha kansa sanoo, on pakko takoa, ennenkuin mies muuttaa Ranskaan.)

Haaveilen usein paluista (enkä tiedä onko se lajityypillistä suomalaista käytöstä, sillä mieleeni on jäänyt keskustelu amerikkalaisen ystävän kanssa, joka päivitteli taannoisen suomalaisen vaihtarikaverin intoa tavata vanhan porukan kanssa. Että mitä sellainen yhteydenpito kannattaa; ihmisiin, joihin ei muuten pidä yhteyttä).

En toute facon: haaveilen siis paluista. Ehkä useimmiten vaihto-oppilasvuoteni Brasiliaan, mutta myös muihin paikkoihin, joissa olen asunut – mieltäni kutkuttaa ajatus jopa Wuhanista (mikä kertoo ehkä siitä, että minun ei ole erityisesti tarvinnut nauttia jostain ajanjaksosta ollakseni kiinnostunut palaamaan siihen).

Nyt kuitenkin palasin New Yorkiin. Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Ja vaikka (ja koska) tutkijavaihtovuoteni aikana rakastuin kaupunkiin, havahduin matkalla siihen, että oikeastaan en edes halunnut tietää mitä kaikkea mahtavaa kaupungissa tapahtuu (ja hyvä niin, koska noin kolmen tunnin vapaa-aikani olisi mahdollistanut sen huonosti), halusin vain tietää vieläkö se pieni kuubalainen ravintola on siellä (oli se), hakea latteni samasta Starbucksista, vaikka oikeastaan olen lakannut juomasta lattea, kulkea vanhoja kävelyreittejäni ja ilahtua kaikesta mistä löydän samuutta.

Oli ihanaa. Mutta ehdin myös ajatella, että paluupaluu sinne ei olisi mahdollinen, että omassa elämässäni on helppouden tekijöitä, joita olisi vaikea tuottaa New Yorkissa: kuten asumisen laatu, piha, ilmainen koulu lapsille ja amerikkalaisesta työkulttuurista tarkasteltuna melkoinen suojatyöpaikka.

Nostalgioissani uidessani tajusin samaten, että myöskään toistuvat paluuni paikkoihin eivät ole tarpeen, jos oikeasti olen kiinnostunut kaupungista vain omaan menneisyyteni suhteuttaen. Ja jälleen, hyvä niin, erityisesti maapallomme kantokyvyn kannalta.

Erityisen ilahduttavaa oli huomata, että nautin myös siitä toisesta paluusta, paluusta elämään, joka minulle on tapahtunut Nykin vuoden jälkeen (enkä siis kuulu siihen lajityyppiin, joka huokaa kotiinpaluun ihanuutta aina matkan jälkeen). Mutta nyt tämä teksti on vaarallisesti ajautunut suuntaan, jossa ainoana yhteenvetävänä lopetusmahdollisuutena on maaretkalliolainen elämänkauneudenviisaus, joten vain lopetan.

IMG_20180512_191823.jpg
Kuubalaisen ravintolan maissintähkät olivat juuri yhtä käsittämättömän hyviä kuin ennenkin. Mutta juustoa oli enemmän. Ja hintaa.
IMG_20180513_085852.jpg
Yliopistoni ulkopuolella olivat samat lehtiständit. Mutta tuolloin lehdet kertoivat amerikkalaisia uutisia amerikaksi.
IMG_20180512_190232.jpg
Myös alakerran pizzapaikka oli yhä siellä, mutta oli saanut melkoisen kasvojenkohotuksen. Ja värivalot ja jonon.