École à la maison

Ensimmäinen konkreettinen toimenpide ranskalaistumisessamme on ollut kielitaitoon panostaminen (koska se on Ranskan kyseessä ollen niin tärkeää, ja koska siihen, toisin kuin muihin muuton osa-alueisiin, minä pystyn vaikuttamaan). Otin siis yhteyttä Poulainin rehtoriin ja kysyin saisiko tämä vaihtaa nelosluokan alusta A-englannin A-ranskaan. (Suureksi pöyristykseksemme kotikorttelimme koulussa ei taannoin ollut riittävästi kiinnostusta A-ruotsinryhmän perustamiseksi, vad hemskt! Mutta kenties helpotti tätä vaihdosta, in retrospecté.)

Ja kielenvaihto onnistuu, kunhan kolmannen luokan oppimäärä on opiskeltu ennen elokuuta. Mikä nyt on ihan de rien vaan! Olenhan opettanut portugalia yliopistotasolla (kielikursseja, alkeissellaisia, suunnilleen saman verran virallisia opintoja takana itselläni – yksi tuskallisimmista muistoistani), on itsestäänselvää, että pystyn kevyesti opettamaan myös Poulainille portugalia englanniksi miksattuna.

IMG_20180331_184624_resized_20180331_064711347

Tilasin oppikirjan, ja opettajan materiaalit löytyvätkin nykymaailmassa kätevästi netistä – ilmaiseksi vielä! Que simples! Ensimmäinen oppitunti käytiin tänään päiväsaunan ja nakin grillaamisen välissä, ja Poulain ja Chapo tekivät kiltisti parityönsä. Oma kielitaitonikin riitti koko kappaleen sanastoon. Kotikouluprojektissa ei voi mennä mikään pieleen.

Keskustelu kielenopetuksesta paljasti kuitenkin, että Porte-Chapeaux yhä toivoo ja suunnittelee meidän muidenkin muuttavan Ranskaan, omista selkeistä kielloistani huolimatta. Opiskelisimme tosiaankin kieltä vain vierailujamme varten.

Oman kantani vahvistamiseksi kertasin Poulainin muuttohaluja. Ja ei. Ei vaikka talossa olisi uima-allas, kuten Chapo ehdotti. Ei vaikka siellä olisi koira, joka on lapsen ykköshaave numero yksi. Ei vaikka koira ei olisi uima-altaassa.

Vraiment: mikään ei voi mennä pieleen.

Et la story continue

”Sain tarjouksen ja otan sen vastaan.”

Melko koruton viesti perjantaina Whatsassa (jossa lähes kaikki merkittävät keskustelut Professeur Porte-Chapeaux’n* kanssa käydään – ja loputkin pitäisi, koska tällöin voisi aina osoittaa olleensa oikeassa) sinetöi seuraavien aikojen suunnan: blogi tästä sitten tuli.

(*Kyllä, hän sai jälleen itse valita bloginimensä. Enkä muuten tajunnut, että joutuu tuollaisen heittomerkin kanssa nyt sitten taivutusmuodoissa puljaamaan. C’est complexique, tämä ranskautuminen.)

Olen vähän pohdiskellut, että pitääkö blogin hahmot esitellä, koska neljä uskollista lukijaani, joille olen Sisustusblogista kertonut, nämä hyvin tuntevat. Mutta menköön.

Votre sincerement, Mme Noir, on henkisesti ruuhkautunut keski-ikäinen ihmishenkilö, jonka nimivalinta kuvaa huumorinsa, sielunsa ja vaatteidensa väriä. Humanisti, tohtori ja asiantuntijatöissä yliopiston ulkopuolella – hämmästyttävää, tiedän, itsekin jaksan toistuvasti tätä äimistellä. On kuukauden sisään puhunut itselleen palkankorotuksen sekä uuden projektin, joka vaatii hyvän kasvun matkustuspäivien lukumäärään. Puhuu myös ”ranskaa” portugalin ja englannin sekoituksena muutamilla lukiosta tarttuneilla fraaseilla höystäen ja sujuvasti itsestään kolmannessa persoonassa.

Henkilön puoliso, Chapo (eli näin siinä käy, jos valitsee liian complexen nimen), on puolestaan jäänyt tavoittelemaan uraa yliopistossa, mikä on aiemmin vienyt perheen Kiinaan, mikä puolestaan sinetöi, että perheen mukaanlähtemistä myöhempiin ulkomaankomennuksiin ei enää ole harkittu. (Yllämainitun minähenkilön asiantuntijatyön lisäksi, se on.) Tosin esikoinen, Poulain, tuolloin 7, ilmoitti kotiinpaluun jälkeen, ettei enää koskaan aio asua Euroopan ulkopuolella. Että sikäli… Mutta ei.

Ei ennen työhaastatteluaan tiettävästi ollut käynyt Ranskassa. El Chapo siis. (Sanon tiettävästi, koska henkilö sijaitsee toisessa huoneessa, eikä se nyt ole niin justiinsa.)

Kysyttäessä mielipidettä isän Ranskaanlähdöstä samainen Poulain vaikeni tiukasti:

”Kirjoitat sen kuitenkin blogiin.”

”No en, haluan tietää mitä ajattelet.”

”…”

”No saanko kirjoittaa tämän, että en saa kirjoittaa?”

”Et.”

Eli kuten huomaatte, käsissänne on kirjallisuustieteen termein vahvasti ns. epäluotettava kertoja (joka ei osaa muotoilla WordPressissä pois väliä kappaleen jäljestä).

Perheen nuorempia lapsia Sueta (7) ja Ninjaa (5) – toki tietenkin itsekeksimänsä nimet – henkilön blogiharrastus on traumatisoinut vähemmän. Ja varmaan se Kiinakin. Mutta oletetusti oireilevat sitten erilaisilla vähemmän artikuloiduilla kiukuilla tulevaan vanhemman melko pysyvään poissaoloon. En malta odottaa!

Sitten on tietenkin jalkapalloa sekä lasten harrastuksia, fiktiivinen eloisa seuraelämä ja osallistuvat lasten isovanhemmat 166 kilometrin päässä, kuin myös iso kasa harhaisia kuvitelmia, joiden varaan tulevia vuosia suunnitellaan. Mutta niistä sitten seuraavissa jaksoissa! À bientôt mes cheres!

Pour commencer

Uusi alku.

Ihan noin vain.

Tarina menee niin, että Facebookin ”tänä päivänä jonain toisena vuonna” -toiminto nosti esiin postauksen vanhasta blogistani, jonka luettuani kävi ihan sääliksi lukijoitani, etten enää kirjoita. Ja sen sijaan, että olisin tehnyt sen, mikä tuossa tilanteessa olisi ollut järkevää, eli jatkanut sen blogin lukemista erinomaisuudessani hykerrellen, tein tämän.

Tämä on siis kolmas blogi, jonka aloitan ensin anonyymisti, uudelle alustalle, mutta jonka kohta lukijainkaipuussani linkitän vanhoihin blogeihini ja käyn jakamassa flyereitä lähikaupassani. Mutta sen aika on vasta myöhemmin. Ehkä ensi viikolla.

Ja on toinenkin syy. On puoliso, joka on saanut työtarjouksen Ranskasta ja joka aikoo ottaa sen vastaan (tai blogi loppuu ennen flyereita). On siis aihe. Ja edessä tulevaisuus, jossa ei koskaan enää poistuta iltaisin kotoa, joten on aikaa kirjoittaa blogia.

IMG_20171128_170321_resized_20180319_091007272

Que la festivite commence!