Les recommendacion

Periaatteen nainen kävi kommentoimassa edellistä postaustani, minkä kunniaksi toinen postaus viikon sisään! Olen nimittäin tänään istunut päivän kouluttautumassa avainasiakkuuksien johtamisessa (sic!), joten katsokaapa nyt siis kuinka teitä johdetaan! Tai ainakin avainasiakas PeNaa.

[En siis tosiaan hyvällä yritykselläkään ymmärtänyt miksi sitä kutsutaan asiakkuuksien johtamiseksi. Mutta loppupäätelmäni oli, että asiakkuuksia johdetaan, kun saadaan heidät toimimaan toivotulla tavalla. Siis vaikka nyt lukemaan tätä. Joten – tadaa! – johdin hyvin.]

Kerroin viimeksi, että lähdemme viime vuoden tavoin syksynaloituslomalle: Päivä Tukholmassa -risteilylle, ja siitä nyt kolme suositusta.

1. Perinteet

Siinä missä itse ehkä haluaisin kokea usein uusia asioita, huomaan lasteni keskimäärin aina haluavan tehdä tuttuja juttuja. Ilmiön vuoksi jo tunnetun kivan konseptin esitteleminen lapsille saa lähtökohtaisesti jotain uuden ideointia innostuneemman vastaanoton. Ja koska konsepti noudattaa tosiaan mahdollisimman pitkälti aiempaa kokemusta, siihen pystyy integroimaan edellisen kerran hyvät kokemukset ja mahdollisuuksien mukaan parantaan kohdissa, joissa viimeksi on haparoitu. (Ja ulkoisten puitteiden pysyessä tuttuina, sisällyttämään myös itseä palkitsevia, uusia tekemisen muotoja.)

Eli siis tietenkin samalla laivalla, samanlaisessa hytissä, ja tietenkin syömään illalla sushi-ravintolaan ja aamulla buffaan (annoin lasten valita). Mutta tällä kertaa ymmärsin pakata mukaan vettä ja uimapuvut (asiat, jotka eivät sinänsä yhdisty toisiinsa kuten saattaisivat yhdistyä) ja ladata Tukholman bussiappin puhelimeeni jo etukäteen.

2. Tekniska museet

Varsinaisena ohjelmana oli viime vuonna Skanssen ja senkin lapset olisivat varmasti mieluusti toistaneet, mutta tähän vedin oman rajani. Arvoin pitkään Kuninkaanlinnan, Luonnontieteellisen museon ja Teknisen museon välillä, ja päädyin viimeiseen. Ja hyvä niin.

Neljä kerrosta likipitäen pelkästään toiminnallisia näyttelyitä: teknillisiä vimpaimia, pelejä, matematiikkaa, aisteja ja moniulotteista hahmottamista. Eli julman ovelalla tavalla opettavaista, mutta ensisijaisesti mukaansatempaavaa. Ja paikan suuruudesta ja toimintapaikkojen runsaudesta johtuen museopäivä ei mennyt jonottaessa eri pisteillä, vaan yhdestä saattoi kutakuinkin juosta seuraavaan – siis aina kun sain jälkikasvun revittyä yhdestä kohteesta irti.

img_20190907_1134265818537254405729605.jpg
Oma avatar.
VR:ää, tietty.
Ja näyttävää peligrafiikkaa. Joka, myönnettäköön, oli kokonainen installaatio, jossa ei voinut tehdä mitään! (Paitsi käsilläseisontoja.)

Meille suurin hitti oli kuitenkin Mindball, ajatuksen voimalla pelattava kaksintaistelu (jonka kohdalla joudun asiakkuuksien johtamisen tavoin myöntämään, että ihan en pysty ymmärtämään miten tuo otsasensori tavoittaa aivojen sähkömagneettista liikehdintää sillä tasolla, että pallo alkaa pöydällä liikkua). Mutta toisaalta tämä oma ajatukseni harhailu myös todistanee laitteen toimivuudesta – hävisin nimittäin rökälemäisesti, erityisesti tuolle kuusivuotiaalle zen-mestarille.

screenshot_20190911_214338_com8834825217975618027.jpg
Keskittyy kuin lapsi peliin.

3. Tukholma

Tukholma on tietysti Turussa kasvaneelle aina tuttu ja rakas, mutta jokaiselle turkulaiselle ovat myös syvälle sielun mustaan kohtaan piirtyneet kaupungin viimaiset kadut aamukuudelta suojaa etsiessä, ensimmäisten turistikohteiden avatessa ovensa vasta kymmeneltä. Siksi Helsingistä risteily tuntuu niin hemmottelevalta, että se on melkein väärin: laiva saapuu satamaan vasta kymmenen maissa ja laivasta ei tarvitse poistua edes silloin!

Toki jos nyt hakemalla hakee jotain negatiivista, niin Helsingin-laiva myös lähtee takaisin aika hävyttömän pian, mutta toisaalta lapsiperheen elämää helpottaa kompakti päivä: yksi nähtävyys ja yksi ruokailu, ja sitten vielä toinen setti laivan uskomattomia hupielämyksiä – Glitter-maalauksia! Suunnistus! Poreamme!

Me söimme mainitun aterian luonnollisesti Tekniska museetissa (jossa tosiaan vietimme maksimaalisesti laivan maissoloajan) ja siitä nousee tämä kolmas suositus tai pointti: Tukholmassa on aina toisinaan hyvä käydä aistimassa miten asiat voi tai pitäisi tehdä. Lounaspöytä oli nimittäin ihan nyt muuten vaan vegaani ja lasten default-annoksissa pasta bolognese oli tehty soijasta (ja kuulemma ihan sikahyvää). Ravintola ei siis ollut ideologisen vegaani, vaan listalla oli myös turskaa ja riistalihapullia. Mutta suomalaisittain tässä on melkoinen oivalluksen kohta: miksi ihmeessä se ensisijainen vaihtoehto olisi lihaa yhtään missään ravintolassa?

Ja jos niiden viimaisten vuosien ihmetyksen aihe H&M:kin aikanaan rantautui Suomeen, uskokaamme, että saapuu myös lentohäpeä ja arkinen vegaanius. Ruotsista on helppo ottaa mallia.

 

Avainkaulalapset

Käytin hyvän aikaa aamustani arpoen missä välissä ehtisin käymään ruokakaupassa, että täyttäisin Maslow’n tarvehierarkiaa edes ihan sillä alhaisimmalla tasolla.

Päädyin sitten ruokatuntiin parhaana ja ainoana vaihtoehtona. Kävin lounaan sijasta (tiedän, pitäisi sanoa asemesta, mutta kun se on niin terrible!!) ruokakaupassa, ja poljin töistä kotiin ruokakassi selässä. Koska miksi ei.

Päivittäisissä ratkaisutilanteissa olen ehkä pukeutumisen osalta päässyt lähelle Steve Jobsin neroutta – minulla on niin vähän vaatteita, ettei valinnan varaa juuri ole – mutta muuten vietän valtaosan ajastani ratkoen erilaisia logistisia ongelmia. Kuka syö missä ja mihin aikaan, kuka menee milläkin kyydillä mihinkin harrastukseen ja ketkä tulevat kulloinkin mukaan minun harrastuksiini.

Tällä viikolla kulkemismikado on hiottu huippuunsa, sen jälkeen kun Poulainin avain jäi epähuomiossa isoäidin huomaan, ja Suen avain tuhoutui, kun hän heitti sen Poulainille ikkunasta. Onneksi saimme takavarikoitua lapsenvahdilta avaimen, jotta jäljelle jäi edes kaksi avainta kolmea avaimella kulkevaa ihmistä kohden.

Siis: Sue ottaa avaimen kouluun, jotta on kotona kun Poulain pääsee koulusta. Poulain ottaa tämän avaimen futikseen, koska palatessaan minä olen pelissä ja Sue jumpassaan. Suen palatessa me muut olemme jo palanneet. Ja huomenna sama, mutta toisinpäin kerien.

Kyllä, to-do-listallani lukee avainten teettäminen.

Mutta siis hyvin rullaa. Ja olen erinomaisen ylpeä jälkikasvusta, joka kieltämättä on tässä yhden vanhemman politiikassa saanut yllättävän suurta vapautta ja vastuuta liikkumisestaan. Ehkä erityisen ylpeä olen hetkestä kun Sue huomasi olevansa väärässä bussissa, ja täyttä häkää painamassa kohti Lahdenväylää, eikä Arabiaa kuten piti. Jää pois kun minä vasta tapailen puhelimitse ohjetta, että kyllä se sitten päätepysäkin kautta joskus (Vantaalta) takaisin kääntyy. Ja osaa etäohjattuna, puhelimen karttasovellusta seuraten, navigoida itsensä oikeaan paikkaan täysin tuntemattomasta lähtöpisteestä.

Olen yrittänyt sittemmin muistaa useamminkin pitää puhelimen ääniä päällä.

WhatsApp Image 2019-09-04 at 21.00.09
Mäntän kuvataideviikot elokuussa 2019: taiteilijakollektiivi Kunstin hienosta Final Tours -teoksesta.

Nyt pyörähti muuten toinen vuosi käyntiin tätä settiä. Ei ehkä vähempää, mutta tuttua säätöä. Ja jotta olisi perinteitä, lähdemme jälleen Tukholmaan avaamaan syyskautta. Ja toivon mukaan kipuamaan hieman ylemmäs Maslow’ssa.

Kenties blogiakin, kuka tietää. Ainakin aiheet ovat säilyneet samoina.

 

Ja mutta toisaalta

Edellisen postauksen kirjoitettuani kuuntelin (uskomatonta kyllä, viikon myöhässä) Auta Antin Elämä-jakson. Ja mitä opin. No ainakin sen, ettei kannattaisi tuskailla julkisesti tai yksityisestikään, kannattaa vaan kuunnella Auta Anttia, sieltä viisaus löytyy.

– [K]un tunnustaa itselleen sen, että kaikki on paskaa, elämästä tulee siedettävämpää. Nimittäin semmosessa onnellisuuden tavoittelussa ja siinä uskossa eläminen, että omilla valinnoilla voisi kaikesta jatkuvasti tehdä parempaa, niin siinä ihminen jää helposti jumiin sellaiseen ajatukseen, että kun mä saavutan tän tai ton virstanpylvään, sitten kaikki helpottuu.

Eikä edes ole, kaikki paskaa siis. Esimerkiksi edellisessä postauksessa valittelemani motivaatiovaje töissä aiheuttaa sen, että vapaa-aika tuntuu kauhean arvokkaalta. Vaikka tavallaan ehkä on työmielessä ihanteellista ajatella, että joskus harmittelin perjantai-iltapäivisin, että joutuu maanantaihin asti odottamaan, että pääsee taas töihin, niin onhan toisaalta huippua sekin, että viikonloppua ihan odottaa ja se tuntuu palkinnolta.

Ja jos vielä bonuksena sattuu työviikko sen verran rasittamaan, että kotiviikonloppu ilman mitään ohjelmaa tuntuu ihan nautinnolliselta – no, se on kyllä täydellisen uutta tässä taloudessa.

Olen aiemminkin puhunut siitä miten valinnat, jotka aiemmin tuntuivat pakotetuilta, syntyvät nyt Porte-Chapeaux’n lähdettyä (pakotettuina) helpommin. Että kun lapsenvahtia ei vain ole, on turha kärvistellä pääsisikö tyttöjen viikonloppuun.

Mutta silloin kun valinnan mahdollisuus on, jään eittämättä todella pitkiin keskusteluihin itseni kanssa – esimerkiksi viime viikon osalta siitä lähtisinkö Turkuun viettämään suureellista perinteikästä lapsiperhehulabaloovappua, vai jäisimmekö Helsinkiin enemmän improvisoituun ja arkisempaan vappuun. Että maksaisiko retki vaivan.

Suen osuva edellisehtoon vatsataudin pyrskähdys lopulta ratkaisi kysymyksen, mutta voinhan silti esittää, että tein päätöksen ihan itse. Ohjelmaksi lapsille lanseerasin, että paistaisin munkkeja. Vappupalloja ei ostettaisi, männävuotista serpentiiniä ei kaapista löytynyt.

Aaton ohjelmana kävimme piipahtamassa aikuisten juhlissa. Ninja oli pukeutunut ninjaksi ja istua nökötti nojatuolissa kännykkäni kanssa, Sue minglasi vauvojen kanssa ja minä sain vaihtaa kuulumisia kavereiden ja tuttujen kanssa. Ihan iltakahdeksaan asti, enkä jäänyt edes suremaan sitä, että siitä ne juhlat oikeasti pian alkoivat. (How grand of me.)

img_20190501_1758347572399540806818973.jpg
Vappu, eikä edes sada.

Päivänä sitten paistoin ne munkit (ja ihmiskunnan historian parhaat munkit olivatkin) ja kävimme grillaamassa parit nakit ystävien pihalla. Sain viime hetken kutsuvierasliput Savoyn vappupläjäykseen, jota Ninja vihasi alusta loppuun; toisella puoliajalla onneksi osasi pistää penkille pitkäkseen ja nukahtaa. Show’n jälkeen saimme teatterin koristeina olleet ilmapallot mukaamme ja haimme lähikaupasta jäätelöt, joilla olin lahjonut lapset kuuntelemaan konsertin loppuun.

– Mikä onnen päivä, huokaisi Ninja kylmässä Espan puistossa mehujäätä lipoessaan. Eikä edes ollut ironinen.

Ja kyllä, samoilla linjoilla.

Aikaa varastamassa

– Juhannuksesta se päivä jo lyhenee, tapasi isoäitini todeta kesän korvalla.

Naureskelin ajatukselle lempeän pilkallisesti nuorempana, mutta nyttemmin pidän suhtautumista melko optimistisena. Itse huomaan nimittäin jo ensimmäisen huhtikuisen kevätpäivän kohdalla surevani sitä, miten kesä on jo kohta ohi ja miten ihmeessä sitä taas voikaan selvitä seuraavasta kaamoskaudesta.

Miten sitä nytkään selvisi?

Mutta tässä sitä ollaan, jos ei nyt elämän keväässä, niin tämän vuoden keväässä, todistetusti toukokuun puolella ja voi vain ihmetellä mihin vaikkapa se mainittu huhtikuu katosi. No muutamiin isoihin deadlineihin ja kolmen viikon flunssaan nyt ainakin. Ja pääsiäinen oli, se oli kiva.

Olen kuitenkin puolivakavissani alkanut harkita nelipäiväistä työviikkoa, johon Ninjan ikä minut oikeuttaisi vielä useammaksi vuodeksi osittaisen hoitovapaan nimissä. En ole ihan motivaatiohuipussani duunissa, ja tuntuu, että kaikkea on vain yksinkertaisesti liikaa. Että voisiko koittaa valita helpompaa arkea.

(Tapasin tänään 88-vuotiaan yhä ammattiaan harjoittavan ihmenaisen, joka tarinoi sujuvasti tapahtumista 30-, 50-, 80- ja 00-luvuilta. Minä en muista mitä tein viime viikolla ilman, että lunttaan kalenterista. Mutta siihen toki saattaa olla muitakin kognitiivisia syitä.)

Kuitenkin emmin. Usein kuulee riskinä mainittavan, että päätyy tekemään viiden päivän työt neljän päivän palkalla. Sekin on kai teoriassa mahdollista, mutta nykyisessä työtilanteessani epätodennäköinen skenaario. Jotain olisi pakko ottaa pois.

Enemmän epäröinkin mitä osaisin tehdä sillä yhdellä päivällä. Eli kun otteeni elämään on keskimäärin melko suorituskeskeinen, osaisinko nauttia siitä vapaapäivästä, vai tulisiko siitä vain uuden suorittamisen näyttämö? Ja, tulipa juuri mieleeni, lähtisikö viimeinen tekosyyni kodin sotkuisuudelle Porte-Chapeaux’n silmissä? Koska palkkatyöpäivän vaihtaminen palkattomaksi kotityöpäiväksi kuulostaa aika merdeltä vaihtokaupalta sekin.

Lievästi ristiriitaista suunnitelmaan nähden myös on, että aloitin aiemmin keväällä työn ohella suoritettavan jatkokoulutuksen. Eli jos nyt oikein tikulla kaivaa, saattaahan silläkin olla osuutensa siihen, että ”kaikkea on nyt vaan liikaa”. Ja toisaalta harkitsin hakeutumista toiseen, nykyistä huomattavasti vastuullisempaan ja oletettavasti kuormittavampaan duuniin, ja kuvittelin siis voivani ottaa ajan siihenkin.

Eli ehkä minulla on yksinkertaisesti pelkkä motivaatio-ongelma. Mutta olisihan nelipäiväinen työviikko omanlaisensa vastauksensa siihenkin. Vai?

Mutta olisko mitään tips? Nelipäiväisestä viikosta, ajanhallinnasta tai motivaation nostatuksesta? Kiinnostavista työpaikoista? Tai blogin seuraajista? Kaikki kiinnostaa!

img_20190428_1533232842267248226156425.jpg
Onhan sentään vielä vähän kesää jäljellä.

Konseptuaalisten entiteettien tai mielikuvien välinen yhteys* – eli kuinka sain Michelle Obaman voimahahmokseni

Kuuntelen melko vähän äänikirjoja – ne kestävät niin tuhottoman kauan, ja kuitenkin tuplanopeudella kuunteleminen jotenkin lähtökohtaisesti pilaa kuuntelukokemuksen estetiikkaa. Yhden edellisistä kuunteluyrityksistäni, Ferranten Napoli-sarjan (joka erinäisistä sattumuksellisista syistä päätyi minulle nimenomaan äänikirjoina) ajauduin lukuisten uudelleenyritysten jälkeen (yllättävän myöhään tavallaan) kolmannen osan kohdalla jättämään kesken. Pitänee palata sarjaan joskus vielä tekstinä, mutta kuunneltuna äärimmäisen yksityiskohtaisesti kuvaileva, toisteinen ja hidastempoinen teksti ei vain kerta kaikkiaan saanut minua pysymään – tai siis missäs minäbecoming.jpg

Niin siis Michelle Obaman Becoming! Kirja on myynyt vasta vaivaiset 10 miljoonaa kappaletta, joten lienee aika minun kertoa maailmalle mikä helmi teos on!

Lähdin pitkälle työmatkalle, ja tiesin väsyväni niin, että en jaksaisi lukea. Mutten varmaan nukkuakaan. Tiesin seisovani tunteja jonoissa ja notkuvani erinäisillä lentokentillä, ja latailin hätäpäissäni Bookbeatin offline-tilaan ison pinon luettavaa. Becomingissa minua viehätti ajatus siitä, että kertoja, kirjoittaja, kirjailija itse lukee teoksensa.

Ja onhan Michellen tarina tietysti aivan huikea – jopa pienen suolan kera nautittuna – ja tarjosi minulle toivotut 19 tuntia sisältöä muuten tuhlattuihin hetkiin.

Mutta syy miksi kirja jäi poikkeuksellisen vahvasti päähäni on erityisempi: pelasin usein kirjaa kuunnellessani samaan aikaan Ninjan puhelimelleni lataamaa aivotonta pallottelupeliä. Ja nyt kun kirjan kuuntelemisesta on kulunut toista viikkoa, saan välittömästi pelin avatessani päähäni Michellen äänen ja tarinan.

Eli mikä huikea päänsisäinen mentori, coachi, ja eteenpäin piiskaaja – vielä kun olen juuri samaan käynnistämässä pitkäjänteistä itseni kehittämisprojektia! Yes I can!

Ainoa ongelma vain on, että Michelle ei kyllä koskaan olisi pelannut aivotonta pallottelupeliä. Se heräsi viideltä salille.

No mutta melkein sama.

* Siis assosiaatio. Niin ja kyllästyin siihen ranskankielinen otsikointiin. Vihdoin, sanotte, luulen.

Sur l’independence

Se olisi kuulkaa puoli vuotta tätä kahden maan elämää takana ja uudesta normaalistani on tullut – tadaa! – täysin normaalia. Niin normaalia, että hämmästyn miten raflaavalta järjestely saattaa kuulostaa kaverista, jolle mainitsen asiasta ensimmäistä kertaa. (Koska kerrankos sitä ei ehdi kaverin kanssa puoleen vuoteen vaihtaa kuulumisia.) Eihän tämä nyt ole niin ihmeellistä, oikeasti.

Erityisen hienoa on ollut huomata olleeni täysin väärässä odotusteni kanssa: suunnittelin olevani kiukkuinen, katkera ja rasittunut, mutta en ole ollut mitään niistä. Ja pelkäsin lasten reaktioita, mutta he eivät ole reagoineet toisen vanhempansa muuttoon millään näkyvällä tavalla. (Huom: näkyvällä. Jää siis myöhemmän terapian tehtäväksi osoittaa kuvitelmani vääräksi ja korjata massiivista lapsuuden hylkäämiskokemusta.)

Otin itselleni ohjenuoraksi ennen muutosta tarkkailla Poulainia kanarianlintunani: ongelmallisen arjen tunnistaisin siitä, jos hän alkaisi kantaa liikaa vastuuta. Esikoiseni on nimittäin sillä tavalla erikoislaatuinen lapsi, että ns. tosi paikan tullen hän nielee oman hätänsä ja pysyy rauhallisena ja loogisena – ja stressaa siksi esimerkiksi pikkusisarustensa kanssa matkustamista, koska nämä eivät vastaavasti turhia pingota, vaan voivat hyvin heittäytyä makarooniksi lentokoneen käytävällä tai vetää kilarit jos sukka on vinossa, vaikka kuinka olisi bussi lähdössä ihan just nyt. Laskin siis, että jos hän alkaa huolehtia perheemme pärjäämisestä, olen epäonnistunut arjen kannattelemisesta vanhempana.

Mutta huoleni oli turha: kanarianlintuni ei ole lakannut kiukuttelemasta.

Jos siis ei varsinaista vastuuta, niin ylenmäärin itsenäisyyttä lapsille on jaettu – ihan niin paljon kuin vain ikätasoonsa nähden pystyvät ottamaan vastaan, ja epäilemättä jonkun mielestä enemmänkin. Poulainin tapauksessa tämä tarkoittaa, että hän koulun jälkeen ruokkii itsensä, menee harrastuksiinsa eri puolille Helsinkiä tai lähiostarille leffaan kavereiden kanssa – ja tapaan hänet usein arkisin vain aamupala- ja iltapalapöydissä. Hän osaa paitsi käyttää HSL:n reittiopasta, myös varata kirjastosta kirjoja ja tehdä lasagnea, joten näkisin, että hän on valmis pikkuhiljaa muuttamaan omilleen.

Viisivuotias Ninja puolestaan on ottanut onnensa omiin käsiinsä aamutoimien suhteen. Sääntönä kun on, että iPadia saa katsoa vasta kun kaikki aamupuuhat on hoidettu – jos aikaa ennen päiväkotiinlähtöä jää. Eräänä aamuna heräsin lapsen tiedusteluun, että hän on nyt pukenut, pessyt hampaat ja syönyt aamupalan (tietojeni mukaan ensimmäisen itse valmistamansa voileivän), voiko hän mennä pelaamaan. Ja voi sentään, kyllä hän voi! (Koska epäilen, että mikään maailmassa ei voisi ilahduttaa minua enempää kuin aamujen yleinen helpottuminen.) Siinä kohtaa kun ilmoitus aamutoimien suorittamisesta tuli minulle klo 5.20, jouduin opettamaan lapsen tarkistamaan uunin kellosta, että luku alkaa 7:llä, muuten pitää palata vuoteeseen.

Eli enää pitää opetella minuutit, niin alkaa olla keskeiset elämäntaidot hallussa hänelläkin.

Ja entäpä Sue? Arkimaailman ulottuvuudet, kuten kellot, bussireitit tai läksyt saattavat hänen kiinnostuksensa vielä sivuuttaa, mutta viikonloppuna olivat olleet kavereiden kanssa pihalla ja menneet sitten omatoimisesti kolmeen pekkaan lähikahvilaan suklaakeksille ja osanneet laskea rahoistaan vielä kavereille limpparitkin.

Kyllä me pärjätään.

En reil

Sellainen tietokilpailukysymys tuli mieleen, että mitäköhän on unohtanut, jos tässä vaiheessa vuotta kuvittelee, että kaikki on reilassa?

Ei töissä tietenkään. Töissä strategiani on vastata kaikkiin pending [en attendant] asioihin, että ”Kuulostaa hyvältä, voidaanko palata alkuvuodesta asiaan? Niin ja IHANAA JOOOULUUAAAA!!!! 🙂 🙂 🙂 :)”.

Ajattelin, että jos tästä hyvästä kukaan ei haluaisi palata alkuvuodestakaan.

Mutta noin muuten kyllä. Salaisuutena on ensin stressata asioista, joita ei missään vaiheessa aiokaan tehdä, ja sitten tuntea tyytyväisyyttä, kun huomaa HYVIN, HYVIN karsitulta to-do-listaltaan kaikkien asioiden tultua suoritettua.

Nimittäin ihan reilassa ei olla koko aikaa oltu. Tai jos nyt kovaäänisesti puhisten ja päivitellen riehuu erään vanhainkodin ovella päiväkodin joulujuhlaan mennäkseen ja tajuaa lapset jo kotiin käännytettyään, että juhlat ovatkin naapuruston TOISESSA vanhainkodissa ja touhuaa sitten seurueen näyttävästi juhlasaliin kaksitoista minuuttia yli juhlien alkamisajan –

kuitenkin huomatakseen, että naapuri tuli vasta neljäätoista yli, eikä oma lapsi ollut ehtinyt esiintyä (tai siis tietenkään ei ollut, koska hän oli matkalla juhliin minun kanssa, mais vous savez ce que je veux dire) –

niin ei se nyt ihan huonosti mennyt kuitenkaan.

Sitä paitsi lapsella oli hoitajille muistamiset vieläpä omin pikku kätösin tehtyjen korttien kera (jotka lapsi oli askarrellut yhdessä isoisänsä kanssa ilman minun myötävaikutustani) –

niin tarkemmin ajatellen sehän meni ihan loistavasti.

Ja taas oli yksi kohta ruksittu tehtävälistalta.

Enää puuttuu perunajauhojalanjälkien ripottelu tonttuoven eteen, niin joulu alkaa olla kutakuinkin paketissa.

[Minulla oli vankka aie olla kirjoittamatta jälleen kerran mitä kaikkea olen touhunnut, ja pohtia sitä miten lapset ovat tähän toisen vanhemman poissaoloon reagoineet. Mutta ikävä kyllä tässä blogipohjassa tuntuu olevan jonkinlainen default-asetus suoritusmarmatukseen. Pahoitteluni! Tutkimme asiaa!]

Ma vie axée sur la performance*

* Eli perinne se on tyhmempikin otsikointiperinne.

Liina (jonka Jouluputki on muuten blogosfäärin riemastuttavin comeback, omani todellakin mukaan lukien) on tarkkasilmäisesti havainnoinut aika-avaruudessa tapahtuneen pieniä häiriöitä tässä loppuvuodesta. Oman arvioini mukaan olen saanut käyttööni vain noin kolmanneksen kalenteriin merkityistä päivistä.

Toki jos nyt ollaan ihan äärirehellisiä, kuten blogeissa kuuluu, en ole varmaan koskaan ennenkään joulukuun puoliväliin mennessä tehnyt ensimmäistäkään jouluasiaa, mutta silti tänä vuonna niin sanottujen suoritettavien asioiden lista tuntuu poikkeuksellisen työläältä. Mikä sitten toisaalta onkin vain luonnollista, kun huomioi, että jouluun on enää kolme yötä.

Eilen suoritettavana oli elämys. Useamman kuukauden odotin Amos Rexin jonojen pienenevän, mutta vihdoin sitten eilen otin kalenterin kauniiseen käteeni* ja totesin, että jos en halua käyttää viikonloppuani jonottaen – kuten en halua – kyseessä on toden totta ainoa vapaa ilta ennen Team Labin näyttelyn sulkeutumista.

Ja vapaalla tarkoitan, että iltaan oli allokoitu vain kahdet futistreenit ja yhdet päiväkodin joululaulajaiset. (Joihin emme siis menneet – vähän arvoin, että onko tämä täsmennys tarpeen. Että miten sekopäisen kuvan itsestäni olen onnistunut luomaan.)

Aina lasten kanssa ihania retkiä suunnittelessaan miettii miksi niin harvoin tulee käytyä. Ja retkelle lähtiessään sitten muistaa. Yksi vihaa keskustassa käymistä, toinen vihaa kävelemistä, ja kolmas hermostuu, koska pidetään kädestä, koska ei pidetä kädestä ja koska kädestä pidetään väärin. Toinen potkii kolmatta jaloille liukuportaissa ja yksi stressaa, että kaksi muuta katoavat sähläämisensä takia ihmismassaan.

Mutta ei ollut jonoa!

Ja sisälle päästyämme lapset nauttivat juuri niin paljon kuin tiesin heidän nauttivan. Koska onhan se huikean elämyksellinen näyttely. Visiitin jälkeen syötin lapsille pitsaa ja vanhemmuuteni neljättä kulmakiveä, jälkiviisautta.

– No eikö ollutkin kiva kun lähdettiin?
– Minähän sanoin, että tykkäisitte!
– Mitä jos koittaisitte muistaa tämän ensi kerralla, kun lähdetään jonnekin.

Jännä etteivät halua kanssani retkille.

* Luulet ehkä, että viljelen tyhjiä sanontoja, mutta olen kyllä aidosti sitä mieltä, että käteni on poikkeuksellisen kaunis!

 

Les reservasions

Neuvola, rästitunnit, ratsastus, Ninja futis, uimakoulu, laivamatka, irtisano Bookbeat. Siinä (yksityiset) kalenterimuistukset yksin tältä aamulta.

Olemme ystävät selkeästi murroskohdassa – eletään sesonginvaihtoaikaa ja sen myötä ilmassa on kolmisensataa erilaista muistettavaa ja säädettävää asiaa. Mutta onneksi voi vapauttaa oman muistamisen taakan sähköiselle kalenterille. Ohjelmoi vain muistutuksen, jonka voi sitten yhdellä sormenliikkeellä siirtää taas seuraavan päivän kohdalle.

Paitsi sen uimakoulun – muistin vasta suihkussa varauspäivän koittaneen ja kellon käydessä varttia yli seitsemää oli kaikki paikat luonnollisesti varattu, olihan varausmahdollisuus auennut jo kuudelta. No, ensi vuonna sitten!

Ja Bookbeatin irtisanomisen kanssa eletään näin kellon lähestyessä puoltayötä kohtalonhetkiä – maksanko kuukausimaksua vielä ensi kuultakin, vai kannattaisiko tässä välissä lukea nuo kirjastosta kannetut… Ja jos ihan objektiivisesti eri vaihtoehtoja punnitsee, niin sen verran painaa silmä, että jos vielä yhden kuukauden!

Mutta muut! Huomenna sitten! Huomenna todellakin muistan neuvolan soittoajan* juuri neuvolan soittoaikaan ja tallin puhelinajan juuri tallin puhelinaikaan. Ei voi käydä toisin.

* Tässä pahasti uhkaa käydä niin, että influenssarokotuksen saavat vain ne isommat lapset, joille ajan sai varattua Internetin välityksellä terveysasemalta (suurella katkeruudella opin ystävältä, että Vähän Paremmissa Helsingin Lähiöissä** rokotuksen saa koulun terkkarilta, mutta meillä joutuu ihan vanhempi itse järjestämään lasten hengenvarjelun – missä on peruskoulun tasapäistävä vaikutus, kysyn vaan!) kun taas sen alle kuusivuotiaan rokotuksen saa hakea (vain) neuvolasta.

Puhelinajat, vanhemmuuden kuninkuuslaji.

Ja, myönnän, tämä rant ei ole johtamassa mihinkään. ”Ihmisellä on asioita hoidettavanaan,” summaisi yllä kerrotun. On se jännä. Mutta kuitenkin kaksi merkittävää asiaa oli alkuun kirjatulla listalla – ja hoitamatta:

1. Ninja ”en halua harrastaa mitään” Porte-Chapeaux haluaa alkaa harrastaa jalkapalloa! Mikä suuri ilon päivä! Nimittäin jos hän haluaa jatkaa harrastusta vielä ensimmäisen kokeilukerran jälkeenkin, toisin kuin aiempia harrastusyrityksiään, olisi perheestä saatu jo neljä viidestä tuon harrastuksista jaloimman pariin!

2. Ja se laivamatka, se olisi perheestäni yksin minulle, perjantaina, neroutta hipovassa seurueessa Kalamajaan. En tahtoisi leuhkia, mutta näemmä tahdon: matkan ohjelma koostuu illallisesta, brunssista, illallisesta ja brunssista.

Tämä nyt ehkä tässä vain todistamassa, että motivaation puutteesta ei ole kiinni listan lyhenemättömyys.

Mutta demain! Demain est un aurte jour! (Ehkä se on pidempi kuin tämä…)

** Herttoniemessä. Tietty.

 

La tête sur la table

Kaikki varmasti muistavat Steve Martinin tähdittämän loistavan elokuvan ”Tohtorin aivovaimo” (The Man with two brains, 1983)?

Ei se mitään, minäkin käytin äsken vartin googlatakseni sen. Aloitin hakusanalla Mies ja alaston ase, jotta saisin selville Leslie Nielsenin nimen – jonka filmografiasta kyseistä leffaa ei luonnollisestikaan löydy, koska hän ei siinä esiinny.

Epätoivoisen selailun seassa mieleni yhtäkkiä kuitenkin tuotti elokuvassa lasipurkkiin säilöttyjen aivojen laulaman biisin ”If you like me like I like you and we like both the same” (muisti, hämmästyttävä kapistus) ja arvoitus ratkesi.

Unohduksesta huolimatta jotain omasta suhteestani leffaan kertoo, että Priscilla Presley -hakusanalla (ei, hänkään ei ole leffassa) päädyin avaamaan linkin ”tanaan-tvssa-yksi-kaikkien-aikojen-parhaita-komedioita” (Mies ja alaston ase, muuten). Katselukertojen määrästä lienee pääteltävä, että tämä helmi on ollut meillä oikein videolla.

No JOKA TAPAUKSESSA (tämä lähti nyt vähän sivupolulle), elokuva pulpahti alitajunnasta kun Porte-Chapeaux’n pää keikkui iltapalapöydässämme ja taisi jopa laulaa lapsia ärsyttääkseen. Väistämättä mieleen nousi rinnastus, että ne ajatuksen voimalla kommunikoivat aivot lasipurkissa tuntuivat varmaan korkeintaan yhtä skifiltä vuonna 1983 kuin tämä todellisuus mitä me nyt elämme.

Että siinä se olla möllötti, söi omaa iltapalaansa ja jutusteli. Ja möllöttelee harva se päivä.

Olkoon, että lapset eivät kauheasti (yhtään) jaksa puhua videopuheluita, ellei kyseessä ole saanko mennä kaverille (joo) missä on mun hanskat (kylppärin lattialla) tai voinko käydä kaupassa (ei sitten herkkuja, tai no okei, mutta vaan jotain pientä) ja olkoon, että minä huitelen keittiön puolella palvelijan roolissani, Chapo tuntuu suhtautuvan pöytämiehen osaansa varsin leppoisasti.

Yksityisyydestään tarkka Professeur nosti jalat ruokapöytäämme, kun paljastin kuvanoton motiivin.

Itselleni kuitenkin (kun ihmiset sanovat, että etäsuhteet ovat jotenkin helpompia kun on ”kaikkia näitä videoyhteyksiä”) chattikommunikointi – kuten teimme samassa taloudessa asuessammekin – tekee kanssakäymisestä arkista ja läheistä. Tavallista.

Ja kauhean tavallisestihan se arki rullaa. Mikä on kenties hieman odotustenvastaista. Outoa, että on niin tavallista?

No ei tässä ehkä ollut päätä (pun intendé) eikä häntää. Mutta terkut 1980-luvun minulta, että hyvä leffa, kannattaa katsoa. Samoin kuin Pieni kauhukauppa! Se vasta muuten hyvä olikin.