Konseptuaalisten entiteettien tai mielikuvien välinen yhteys* – eli kuinka sain Michelle Obaman voimahahmokseni

Kuuntelen melko vähän äänikirjoja – ne kestävät niin tuhottoman kauan, ja kuitenkin tuplanopeudella kuunteleminen jotenkin lähtökohtaisesti pilaa kuuntelukokemuksen estetiikkaa. Yhden edellisistä kuunteluyrityksistäni, Ferranten Napoli-sarjan (joka erinäisistä sattumuksellisista syistä päätyi minulle nimenomaan äänikirjoina) ajauduin lukuisten uudelleenyritysten jälkeen (yllättävän myöhään tavallaan) kolmannen osan kohdalla jättämään kesken. Pitänee palata sarjaan joskus vielä tekstinä, mutta kuunneltuna äärimmäisen yksityiskohtaisesti kuvaileva, toisteinen ja hidastempoinen teksti ei vain kerta kaikkiaan saanut minua pysymään – tai siis missäs minäbecoming.jpg

Niin siis Michelle Obaman Becoming! Kirja on myynyt vasta vaivaiset 10 miljoonaa kappaletta, joten lienee aika minun kertoa maailmalle mikä helmi teos on!

Lähdin pitkälle työmatkalle, ja tiesin väsyväni niin, että en jaksaisi lukea. Mutten varmaan nukkuakaan. Tiesin seisovani tunteja jonoissa ja notkuvani erinäisillä lentokentillä, ja latailin hätäpäissäni Bookbeatin offline-tilaan ison pinon luettavaa. Becomingissa minua viehätti ajatus siitä, että kertoja, kirjoittaja, kirjailija itse lukee teoksensa.

Ja onhan Michellen tarina tietysti aivan huikea – jopa pienen suolan kera nautittuna – ja tarjosi minulle toivotut 19 tuntia sisältöä muuten tuhlattuihin hetkiin.

Mutta syy miksi kirja jäi poikkeuksellisen vahvasti päähäni on erityisempi: pelasin usein kirjaa kuunnellessani samaan aikaan Ninjan puhelimelleni lataamaa aivotonta pallottelupeliä. Ja nyt kun kirjan kuuntelemisesta on kulunut toista viikkoa, saan välittömästi pelin avatessani päähäni Michellen äänen ja tarinan.

Eli mikä huikea päänsisäinen mentori, coachi, ja eteenpäin piiskaaja – vielä kun olen juuri samaan käynnistämässä pitkäjänteistä itseni kehittämisprojektia! Yes I can!

Ainoa ongelma vain on, että Michelle ei kyllä koskaan olisi pelannut aivotonta pallottelupeliä. Se heräsi viideltä salille.

No mutta melkein sama.

* Siis assosiaatio. Niin ja kyllästyin siihen ranskankielinen otsikointiin. Vihdoin, sanotte, luulen.

Mainokset

Sur l’independence

Se olisi kuulkaa puoli vuotta tätä kahden maan elämää takana ja uudesta normaalistani on tullut – tadaa! – täysin normaalia. Niin normaalia, että hämmästyn miten raflaavalta järjestely saattaa kuulostaa kaverista, jolle mainitsen asiasta ensimmäistä kertaa. (Koska kerrankos sitä ei ehdi kaverin kanssa puoleen vuoteen vaihtaa kuulumisia.) Eihän tämä nyt ole niin ihmeellistä, oikeasti.

Erityisen hienoa on ollut huomata olleeni täysin väärässä odotusteni kanssa: suunnittelin olevani kiukkuinen, katkera ja rasittunut, mutta en ole ollut mitään niistä. Ja pelkäsin lasten reaktioita, mutta he eivät ole reagoineet toisen vanhempansa muuttoon millään näkyvällä tavalla. (Huom: näkyvällä. Jää siis myöhemmän terapian tehtäväksi osoittaa kuvitelmani vääräksi ja korjata massiivista lapsuuden hylkäämiskokemusta.)

Otin itselleni ohjenuoraksi ennen muutosta tarkkailla Poulainia kanarianlintunani: ongelmallisen arjen tunnistaisin siitä, jos hän alkaisi kantaa liikaa vastuuta. Esikoiseni on nimittäin sillä tavalla erikoislaatuinen lapsi, että ns. tosi paikan tullen hän nielee oman hätänsä ja pysyy rauhallisena ja loogisena – ja stressaa siksi esimerkiksi pikkusisarustensa kanssa matkustamista, koska nämä eivät vastaavasti turhia pingota, vaan voivat hyvin heittäytyä makarooniksi lentokoneen käytävällä tai vetää kilarit jos sukka on vinossa, vaikka kuinka olisi bussi lähdössä ihan just nyt. Laskin siis, että jos hän alkaa huolehtia perheemme pärjäämisestä, olen epäonnistunut arjen kannattelemisesta vanhempana.

Mutta huoleni oli turha: kanarianlintuni ei ole lakannut kiukuttelemasta.

Jos siis ei varsinaista vastuuta, niin ylenmäärin itsenäisyyttä lapsille on jaettu – ihan niin paljon kuin vain ikätasoonsa nähden pystyvät ottamaan vastaan, ja epäilemättä jonkun mielestä enemmänkin. Poulainin tapauksessa tämä tarkoittaa, että hän koulun jälkeen ruokkii itsensä, menee harrastuksiinsa eri puolille Helsinkiä tai lähiostarille leffaan kavereiden kanssa – ja tapaan hänet usein arkisin vain aamupala- ja iltapalapöydissä. Hän osaa paitsi käyttää HSL:n reittiopasta, myös varata kirjastosta kirjoja ja tehdä lasagnea, joten näkisin, että hän on valmis pikkuhiljaa muuttamaan omilleen.

Viisivuotias Ninja puolestaan on ottanut onnensa omiin käsiinsä aamutoimien suhteen. Sääntönä kun on, että iPadia saa katsoa vasta kun kaikki aamupuuhat on hoidettu – jos aikaa ennen päiväkotiinlähtöä jää. Eräänä aamuna heräsin lapsen tiedusteluun, että hän on nyt pukenut, pessyt hampaat ja syönyt aamupalan (tietojeni mukaan ensimmäisen itse valmistamansa voileivän), voiko hän mennä pelaamaan. Ja voi sentään, kyllä hän voi! (Koska epäilen, että mikään maailmassa ei voisi ilahduttaa minua enempää kuin aamujen yleinen helpottuminen.) Siinä kohtaa kun ilmoitus aamutoimien suorittamisesta tuli minulle klo 5.20, jouduin opettamaan lapsen tarkistamaan uunin kellosta, että luku alkaa 7:llä, muuten pitää palata vuoteeseen.

Eli enää pitää opetella minuutit, niin alkaa olla keskeiset elämäntaidot hallussa hänelläkin.

Ja entäpä Sue? Arkimaailman ulottuvuudet, kuten kellot, bussireitit tai läksyt saattavat hänen kiinnostuksensa vielä sivuuttaa, mutta viikonloppuna olivat olleet kavereiden kanssa pihalla ja menneet sitten omatoimisesti kolmeen pekkaan lähikahvilaan suklaakeksille ja osanneet laskea rahoistaan vielä kavereille limpparitkin.

Kyllä me pärjätään.

En reil

Sellainen tietokilpailukysymys tuli mieleen, että mitäköhän on unohtanut, jos tässä vaiheessa vuotta kuvittelee, että kaikki on reilassa?

Ei töissä tietenkään. Töissä strategiani on vastata kaikkiin pending [en attendant] asioihin, että ”Kuulostaa hyvältä, voidaanko palata alkuvuodesta asiaan? Niin ja IHANAA JOOOULUUAAAA!!!! 🙂 🙂 🙂 :)”.

Ajattelin, että jos tästä hyvästä kukaan ei haluaisi palata alkuvuodestakaan.

Mutta noin muuten kyllä. Salaisuutena on ensin stressata asioista, joita ei missään vaiheessa aiokaan tehdä, ja sitten tuntea tyytyväisyyttä, kun huomaa HYVIN, HYVIN karsitulta to-do-listaltaan kaikkien asioiden tultua suoritettua.

Nimittäin ihan reilassa ei olla koko aikaa oltu. Tai jos nyt kovaäänisesti puhisten ja päivitellen riehuu erään vanhainkodin ovella päiväkodin joulujuhlaan mennäkseen ja tajuaa lapset jo kotiin käännytettyään, että juhlat ovatkin naapuruston TOISESSA vanhainkodissa ja touhuaa sitten seurueen näyttävästi juhlasaliin kaksitoista minuuttia yli juhlien alkamisajan –

kuitenkin huomatakseen, että naapuri tuli vasta neljäätoista yli, eikä oma lapsi ollut ehtinyt esiintyä (tai siis tietenkään ei ollut, koska hän oli matkalla juhliin minun kanssa, mais vous savez ce que je veux dire) –

niin ei se nyt ihan huonosti mennyt kuitenkaan.

Sitä paitsi lapsella oli hoitajille muistamiset vieläpä omin pikku kätösin tehtyjen korttien kera (jotka lapsi oli askarrellut yhdessä isoisänsä kanssa ilman minun myötävaikutustani) –

niin tarkemmin ajatellen sehän meni ihan loistavasti.

Ja taas oli yksi kohta ruksittu tehtävälistalta.

Enää puuttuu perunajauhojalanjälkien ripottelu tonttuoven eteen, niin joulu alkaa olla kutakuinkin paketissa.

[Minulla oli vankka aie olla kirjoittamatta jälleen kerran mitä kaikkea olen touhunnut, ja pohtia sitä miten lapset ovat tähän toisen vanhemman poissaoloon reagoineet. Mutta ikävä kyllä tässä blogipohjassa tuntuu olevan jonkinlainen default-asetus suoritusmarmatukseen. Pahoitteluni! Tutkimme asiaa!]

Ma vie axée sur la performance*

* Eli perinne se on tyhmempikin otsikointiperinne.

Liina (jonka Jouluputki on muuten blogosfäärin riemastuttavin comeback, omani todellakin mukaan lukien) on tarkkasilmäisesti havainnoinut aika-avaruudessa tapahtuneen pieniä häiriöitä tässä loppuvuodesta. Oman arvioini mukaan olen saanut käyttööni vain noin kolmanneksen kalenteriin merkityistä päivistä.

Toki jos nyt ollaan ihan äärirehellisiä, kuten blogeissa kuuluu, en ole varmaan koskaan ennenkään joulukuun puoliväliin mennessä tehnyt ensimmäistäkään jouluasiaa, mutta silti tänä vuonna niin sanottujen suoritettavien asioiden lista tuntuu poikkeuksellisen työläältä. Mikä sitten toisaalta onkin vain luonnollista, kun huomioi, että jouluun on enää kolme yötä.

Eilen suoritettavana oli elämys. Useamman kuukauden odotin Amos Rexin jonojen pienenevän, mutta vihdoin sitten eilen otin kalenterin kauniiseen käteeni* ja totesin, että jos en halua käyttää viikonloppuani jonottaen – kuten en halua – kyseessä on toden totta ainoa vapaa ilta ennen Team Labin näyttelyn sulkeutumista.

Ja vapaalla tarkoitan, että iltaan oli allokoitu vain kahdet futistreenit ja yhdet päiväkodin joululaulajaiset. (Joihin emme siis menneet – vähän arvoin, että onko tämä täsmennys tarpeen. Että miten sekopäisen kuvan itsestäni olen onnistunut luomaan.)

Aina lasten kanssa ihania retkiä suunnittelessaan miettii miksi niin harvoin tulee käytyä. Ja retkelle lähtiessään sitten muistaa. Yksi vihaa keskustassa käymistä, toinen vihaa kävelemistä, ja kolmas hermostuu, koska pidetään kädestä, koska ei pidetä kädestä ja koska kädestä pidetään väärin. Toinen potkii kolmatta jaloille liukuportaissa ja yksi stressaa, että kaksi muuta katoavat sähläämisensä takia ihmismassaan.

Mutta ei ollut jonoa!

Ja sisälle päästyämme lapset nauttivat juuri niin paljon kuin tiesin heidän nauttivan. Koska onhan se huikean elämyksellinen näyttely. Visiitin jälkeen syötin lapsille pitsaa ja vanhemmuuteni neljättä kulmakiveä, jälkiviisautta.

– No eikö ollutkin kiva kun lähdettiin?
– Minähän sanoin, että tykkäisitte!
– Mitä jos koittaisitte muistaa tämän ensi kerralla, kun lähdetään jonnekin.

Jännä etteivät halua kanssani retkille.

* Luulet ehkä, että viljelen tyhjiä sanontoja, mutta olen kyllä aidosti sitä mieltä, että käteni on poikkeuksellisen kaunis!

 

Les reservasions

Neuvola, rästitunnit, ratsastus, Ninja futis, uimakoulu, laivamatka, irtisano Bookbeat. Siinä (yksityiset) kalenterimuistukset yksin tältä aamulta.

Olemme ystävät selkeästi murroskohdassa – eletään sesonginvaihtoaikaa ja sen myötä ilmassa on kolmisensataa erilaista muistettavaa ja säädettävää asiaa. Mutta onneksi voi vapauttaa oman muistamisen taakan sähköiselle kalenterille. Ohjelmoi vain muistutuksen, jonka voi sitten yhdellä sormenliikkeellä siirtää taas seuraavan päivän kohdalle.

Paitsi sen uimakoulun – muistin vasta suihkussa varauspäivän koittaneen ja kellon käydessä varttia yli seitsemää oli kaikki paikat luonnollisesti varattu, olihan varausmahdollisuus auennut jo kuudelta. No, ensi vuonna sitten!

Ja Bookbeatin irtisanomisen kanssa eletään näin kellon lähestyessä puoltayötä kohtalonhetkiä – maksanko kuukausimaksua vielä ensi kuultakin, vai kannattaisiko tässä välissä lukea nuo kirjastosta kannetut… Ja jos ihan objektiivisesti eri vaihtoehtoja punnitsee, niin sen verran painaa silmä, että jos vielä yhden kuukauden!

Mutta muut! Huomenna sitten! Huomenna todellakin muistan neuvolan soittoajan* juuri neuvolan soittoaikaan ja tallin puhelinajan juuri tallin puhelinaikaan. Ei voi käydä toisin.

* Tässä pahasti uhkaa käydä niin, että influenssarokotuksen saavat vain ne isommat lapset, joille ajan sai varattua Internetin välityksellä terveysasemalta (suurella katkeruudella opin ystävältä, että Vähän Paremmissa Helsingin Lähiöissä** rokotuksen saa koulun terkkarilta, mutta meillä joutuu ihan vanhempi itse järjestämään lasten hengenvarjelun – missä on peruskoulun tasapäistävä vaikutus, kysyn vaan!) kun taas sen alle kuusivuotiaan rokotuksen saa hakea (vain) neuvolasta.

Puhelinajat, vanhemmuuden kuninkuuslaji.

Ja, myönnän, tämä rant ei ole johtamassa mihinkään. ”Ihmisellä on asioita hoidettavanaan,” summaisi yllä kerrotun. On se jännä. Mutta kuitenkin kaksi merkittävää asiaa oli alkuun kirjatulla listalla – ja hoitamatta:

1. Ninja ”en halua harrastaa mitään” Porte-Chapeaux haluaa alkaa harrastaa jalkapalloa! Mikä suuri ilon päivä! Nimittäin jos hän haluaa jatkaa harrastusta vielä ensimmäisen kokeilukerran jälkeenkin, toisin kuin aiempia harrastusyrityksiään, olisi perheestä saatu jo neljä viidestä tuon harrastuksista jaloimman pariin!

2. Ja se laivamatka, se olisi perheestäni yksin minulle, perjantaina, neroutta hipovassa seurueessa Kalamajaan. En tahtoisi leuhkia, mutta näemmä tahdon: matkan ohjelma koostuu illallisesta, brunssista, illallisesta ja brunssista.

Tämä nyt ehkä tässä vain todistamassa, että motivaation puutteesta ei ole kiinni listan lyhenemättömyys.

Mutta demain! Demain est un aurte jour! (Ehkä se on pidempi kuin tämä…)

** Herttoniemessä. Tietty.

 

La tête sur la table

Kaikki varmasti muistavat Steve Martinin tähdittämän loistavan elokuvan ”Tohtorin aivovaimo” (The Man with two brains, 1983)?

Ei se mitään, minäkin käytin äsken vartin googlatakseni sen. Aloitin hakusanalla Mies ja alaston ase, jotta saisin selville Leslie Nielsenin nimen – jonka filmografiasta kyseistä leffaa ei luonnollisestikaan löydy, koska hän ei siinä esiinny.

Epätoivoisen selailun seassa mieleni yhtäkkiä kuitenkin tuotti elokuvassa lasipurkkiin säilöttyjen aivojen laulaman biisin ”If you like me like I like you and we like both the same” (muisti, hämmästyttävä kapistus) ja arvoitus ratkesi.

Unohduksesta huolimatta jotain omasta suhteestani leffaan kertoo, että Priscilla Presley -hakusanalla (ei, hänkään ei ole leffassa) päädyin avaamaan linkin ”tanaan-tvssa-yksi-kaikkien-aikojen-parhaita-komedioita” (Mies ja alaston ase, muuten). Katselukertojen määrästä lienee pääteltävä, että tämä helmi on ollut meillä oikein videolla.

No JOKA TAPAUKSESSA (tämä lähti nyt vähän sivupolulle), elokuva pulpahti alitajunnasta kun Porte-Chapeaux’n pää keikkui iltapalapöydässämme ja taisi jopa laulaa lapsia ärsyttääkseen. Väistämättä mieleen nousi rinnastus, että ne ajatuksen voimalla kommunikoivat aivot lasipurkissa tuntuivat varmaan korkeintaan yhtä skifiltä vuonna 1983 kuin tämä todellisuus mitä me nyt elämme.

Että siinä se olla möllötti, söi omaa iltapalaansa ja jutusteli. Ja möllöttelee harva se päivä.

Olkoon, että lapset eivät kauheasti (yhtään) jaksa puhua videopuheluita, ellei kyseessä ole saanko mennä kaverille (joo) missä on mun hanskat (kylppärin lattialla) tai voinko käydä kaupassa (ei sitten herkkuja, tai no okei, mutta vaan jotain pientä) ja olkoon, että minä huitelen keittiön puolella palvelijan roolissani, Chapo tuntuu suhtautuvan pöytämiehen osaansa varsin leppoisasti.

Yksityisyydestään tarkka Professeur nosti jalat ruokapöytäämme, kun paljastin kuvanoton motiivin.

Itselleni kuitenkin (kun ihmiset sanovat, että etäsuhteet ovat jotenkin helpompia kun on ”kaikkia näitä videoyhteyksiä”) chattikommunikointi – kuten teimme samassa taloudessa asuessammekin – tekee kanssakäymisestä arkista ja läheistä. Tavallista.

Ja kauhean tavallisestihan se arki rullaa. Mikä on kenties hieman odotustenvastaista. Outoa, että on niin tavallista?

No ei tässä ehkä ollut päätä (pun intendé) eikä häntää. Mutta terkut 1980-luvun minulta, että hyvä leffa, kannattaa katsoa. Samoin kuin Pieni kauhukauppa! Se vasta muuten hyvä olikin.

Le Halloween

Lähetin Porte-Chapeaux’lle Halloweenin hengessä kuvan aamiaispöydästämme ruokailun päätyttyä. (Huoli pois, ei meillä aina näytä tältä – nyt oli yksi lapsista yökylässä.)

Vähän julmaa, tiedän, mutta ajattelin, että piristäisi hänen päiväänsä muistaa miltä tuskaltaan välttyy etäasumisensa myötä. Kuulemma olisi silti mieluummin täällä. Ja varmasti olisikin. Hermonsa menettäneenä kaaoksesta.

Me taas vietämme toista perättäistä kotiviikonloppua ilman ”sen suurempaa ohjelmaa”. Mietin voisiko tätä kutsua omaksi perinteiseksi kauhuskenaariokseni, mutta koska aikataulutus on käytännössä omissa käsissäni, en vain koskaan päästä tällaista tilannetta syntymään. Ehkä en tiennyt mitä odottaa. 

Nyt kuitenkin viime viikonloppuun ohjelmoitu ystäväperheen yökyläily peruuntui ylisepääsemättömien esteiden seurauksena, ja kas – tyhjä viikonloppu olikin ihan ok! Sain vietyä lapset pitkästä aikaa uimahalliin ja munkeille, naapurit kutsuivat spontaanisti kylään. Sue pääsi vuoden verran haaveilemalleen karkkikeppostelukierrokselle kavereidensa kanssa.

– Vähään olet tyytyväinen, isäntä totesi, kun kehuskelin porkkanaa kuoriessani miten mukavaa oli kun kutsuivat. Kuorimaveitsen lisäksi minulle oli kuitenkin tarjottu myös sipsejä ja olut, joten en kutsuisi vähäksi ollenkaan.

Lainakoiran (ja kolmen yöllisen ihmisvaeltajan) ansiosta nukuin huonosti ja heräsin liian aikaisin, mutta väsymystäni ensin vähän kirottuani huomasin, että oikeastaanhan olen aika onnekas tässä. Ja kenties tämän onnistumisen innoittamana raaskin perua myös tähän viikonloppuun suunnitellun Turku-reissun (mihin liittyvää automatkailua Poulain vastusti kiihkeästi). Oikeastaan ajatus kotiviikonlopusta tuntui suorastaan rentouttavalta.

Kreisiä, eikö olekin?

img_20181028_2137141959832798.jpg
Marraskuu yhdessä kuvassa (otettu lokakuussa), sekä musta villakoira led-valo pannassaan.

Mutta niin tämä vain on mennyt taasen. Halloween-pipareiden leivontaa, spontaani kodin rymsteeraus nukkumajärjestelyjen osalta (mistä syntynyttä kuvamateriaalia ei uskalla enää Chapolle edes esittää), jälleen kyläkutsu ystäville (tässähän alkaa nähdä ihan ideaa pitää kalenteria tyhjillään!) ja huomenna odotettavissa vielä kepparityöpajaa yhdelle, kaverisynttäreitä toiselle, futsal-kauden alkua kolmannelle ja kännykkäaikaa sen futsal-pelini aikana neljännelle.

Hienoja hetkiä meille kaikille, uskallan ennustaa.

 

Des mountaignes

Siis nättiä oli. Olen haudutellut postausta aiheesta miten kaikki meni sen verran hartaasti, että alkavat muistot jo hämärtyä. Loppujenkin muistojen kultaantumista odotellessa otetaanpa vielä pieni visuaalinen kierros tuohon Alppien Pariisiin. Jos vaikka – by the way (au fait) samanlaisten pohdintojen äärellä elellyt, tällä hetkellä koko perheen voimin ulkosuomalaisuudessa elävä, yksi vanhan koulukunnan blogikollegoista – Periaatteen Naisen blogi- tai instakokemuksessa ei pääse unohtumaan, että ollaan Gibraltarin vuoren äärellä, niin samalla tavalla tällaiselle tasamaan kasvatille Grenoblen hallitsevimmiksi piirteeksi nousivat vuoret. Jokaisen kulman takana, jokaisen kadun horisontissa vuoret.

Tai ehkä pieni stoppi tähän – en ole tainnut aiemmin mainita Porte-Chapeaux’n uutta toimipistettä? Yliopistokaupunki Grenoble, Ranskan Alpeilla, Isere-joen laaksossa vertautuu väkiluvun puolesta toiseen kauniiseen jokikaupunkiin, Turkuun. Eli jos Turku on Suomen Pariisi, ja Grenoble on Ranskan Turku, niin käytännössähän kakkoskotimme sijaitsee Pariisissa. Pariisi vuorilla!

Regardez vaikka!

Isere-joki iltahämyssä, taustalla vuoria.
Horisontissa vuoria.
Ja toisessa horisontissa vuoria. Ja aurinkoa! Tuntuupa muuten näin jo pitkään jatkuneen marraskuun syövereissä kaukaiselta tuo aurinko.
Ratikkakiskot maisonin lähellä. Kas, vuoria!
Vuorelle vie myös kaapelihissi. Taustalla vuoria.
Vuorelta voi myös katsoa alas.
Syyslomaviikon aikaan leiskui Instagramissani kaunein ruska vuosiin. Yritin löytää kuvakulmia, että kyllä meilläkin. Lisäksi vuoria.
img_20181018_1529381086975962.jpg
Museossakin oli vuoria.
img_20181015_1200581352033566.jpg
Sininen kaukoperspektiivi vuorilla.
Ja suosikkini: romantillista usvaa vuorilla.

Ja kun nyt Turkuun viittasin, mikä on kunniaksi kaupungille kuin kaupungille: eikö muuten olekin tuossa viimeisessä kuvassa ihan eri tavalla suuren kaupungin näköä kuin mitä Turussa? Johtunee tiiviistä kaupunkirakenteesta, ei metsään rakennetusta kokoelmasta esikaupunkeja, mikä Suomessa kaupunkina tunnetaan.

Pikkukaupunkimaisuutta puolestaan on se, että Porte-Chapeaux’n maisonista kävelee keskustaan ja kaikkialle muuallekin vartissa. Lasten kanssa.

Ranskalaisuutta se, että jokaisessa korttelissa matkan varrella on pari ravintolaa, leipomo, lihakauppa ja juustokauppa.

Blogimaisuutta ihan kepeänkepeä liioittelu kerronnassa.

(Paitsi niiden vuorien osalta, niitä oli ihan joka puolella.)

Allons enfants de la patrie, le jour de gloire est arrivé*

Saatatte muistaa, kuinka keväällä aloitin grandioottisesti perheen ranskankielen koulutuksen? Minä valitettavasti muistan. Tai no, menihän siinä varmaan toistakin viikkoa ennen kuin kaikki kuvitelmani olivat sulaneet kuin tuhkat pesässä – pedagogiset lahjani uhkailun ja lahjomisen saralla eivät olleetkaan hyviä kielenopetuksen perusteita. Yllätys kyllä.

Kielen osaaminen on ”Ranskan kyseessä ollen niin tärkeää” jeesustelin keväällä.

No ei niin tärkeää.

Mutta kuvittelin kuitenkin tuossa edellisessä lausunnossa liioitelleeni – että kyllähän toki nykyään Ranskassa englannilla pärjää. Ja. No. Kaikenlaisia kuvitelmia.

Onneksi olen nero, ja huomasin pelkän maaperän kosketuksesta puhuvani ranskaa lähes natiivin tasolla. Melko hyvin, ottaen huomioon, että lopetin yläasteella aloitetut ranskanopinnot lukion ensimmäiseen luokkaan, enkä sen koomin ole kieltä käyttänyt tai ajatellut (paitsi ne kiusalliset kaksi viikkoa kesän alkupuolella).

Sitten yritin tehdä jotain monimutkaisempaa kuin tilata kahvin. Tai itseasiassa yritin tilata sen kahvin. Tarjoilija ei ymmärtänyt ”Yn kafee” -lausumistani vielä kolmannellakaan kerralla, kunnes sitten pystyi päättelemään tästä täysin käsittämättömästä sanaparista, että tarkoitin ”Ään kafee”.

Hienoja dialogeja oli muitakin:

– Sinäkö se olet, kysyin hämmentyneeltä sähkömittarin lukijalta, joka raukka kuumeisesti pohti, missä olisimme aiemmin tavanneet.

– Missä se on, yritin kysyä, siihen sähkömittariin viitaten.

Mutta yläasteranskallani olin silti perheen puhenainen, osasin lukea ruokalistaa – enkä kertaakaan tilannut sisälmysmakkaraa lintuna, kuten isäni minulle samoilla kulmilla kultaisella 1980-luvulla – ja käyttää kauniita kohteliaisuussanoja.

Sinänsä sääli kuitenkin, ettei Poulain suostunut opetettavakseni. Samoin kuin hän oppi perheestämme parhaiten passiivisen kiinan (aktiivisesti ei tainnut koskaan sanoa sanaakaan), jo viikon aikana hän oppi ymmärtämään yhtä sun toista. Ja huomauttamaan:

– Taas sä sanoit ”une café”.

Se on nimittäin ”ään kafee”. ”ÄÄN”. Minäkin voin sen oppia!

Mutta ehkä tässä onkin strategia kielenoppimiseen kannustamiseen. Pääsee häpeämästä vanhempansa ralliranskaa puhumalla itse paremmin.

* Eli mitä muistan koulun ranskantunnilta: osaan laulaa Marseilleesin kutakuinkin alusta loppuun. Hämmentävä knoppikyky, jota – nyt kun tarkemmin mietin – en tullut kertaakaan käyttäneeksi matkan aikana. Olisi nimittäin ollut oiva tapa harhauttaa esimerkiksi se sähkönlukija tungettelevista kysymyksistäni. Ensi kerralla!

La blogue de design interieure

Tai: blogin otsikon mukaisessa aiheessa ensi kertaa sen aloittamisen jälkeen.

Olemme siis Ranskassa. Näin ekokatastrofin ei-edes-ovensuussa-vaan-reippaasti-jo-porstuan-puolella tuntuu pahalta myöntää, että perheemme kaikenlainen yhteiselämä vaatii käytännössä katsoen välttämättä kerosiininpolttoa.

Mutta tässä sitä ollaan. Ja täällä.

Matkustamisen lisäksi kahden kodin strategia vaatii väistämättä monenlaisen materian hankkimista, ja tämän kanssa Chapeaux elää omanlaistaan sadan tavaran haastetta. Hän kieltäytyy hankkimasta rumia kertakäyttöhuonekaluja Ikeasta, kierrätys ei vaikuta olevan suomalaisittain huudossa, ja muut paikalliset huonekaluliikkeet tarjoavat päälle kuukauden toimitusaikaa.

img_20181014_0942321972748402.jpg

Huonekaluja asunnossa on täten kolme: sänky, keittiöjakkara ja vessan koroke.

Astiat ovat kotikotiimmekin myöhemmin istuvaa Iittalaa. Toimme lasten kanssa tuliaisiksi syviä lautasia.

Eli onneksi minä vihdoin tulin pehmentämään askeettista sisustusta naisellisella kosketuksellani.

Ja korjaan: neljä huonekalua, myös tämä koristehylly!

Nyt on sisustettu.