La tête sur la table

Kaikki varmasti muistavat Steve Martinin tähdittämän loistavan elokuvan ”Tohtorin aivovaimo” (The Man with two brains, 1983)?

Ei se mitään, minäkin käytin äsken vartin googlatakseni sen. Aloitin hakusanalla Mies ja alaston ase, jotta saisin selville Leslie Nielsenin nimen – jonka filmografiasta kyseistä leffaa ei luonnollisestikaan löydy, koska hän ei siinä esiinny.

Epätoivoisen selailun seassa mieleni yhtäkkiä kuitenkin tuotti elokuvassa lasipurkkiin säilöttyjen aivojen laulaman biisin ”If you like me like I like you and we like both the same” (muisti, hämmästyttävä kapistus) ja arvoitus ratkesi.

Unohduksesta huolimatta jotain omasta suhteestani leffaan kertoo, että Priscilla Presley -hakusanalla (ei, hänkään ei ole leffassa) päädyin avaamaan linkin ”tanaan-tvssa-yksi-kaikkien-aikojen-parhaita-komedioita” (Mies ja alaston ase, muuten). Katselukertojen määrästä lienee pääteltävä, että tämä helmi on ollut meillä oikein videolla.

No JOKA TAPAUKSESSA (tämä lähti nyt vähän sivupolulle), elokuva pulpahti alitajunnasta kun Porte-Chapeaux’n pää keikkui iltapalapöydässämme ja taisi jopa laulaa lapsia ärsyttääkseen. Väistämättä mieleen nousi rinnastus, että ne ajatuksen voimalla kommunikoivat aivot lasipurkissa tuntuivat varmaan korkeintaan yhtä skifiltä vuonna 1983 kuin tämä todellisuus mitä me nyt elämme.

Että siinä se olla möllötti, söi omaa iltapalaansa ja jutusteli. Ja möllöttelee harva se päivä.

Olkoon, että lapset eivät kauheasti (yhtään) jaksa puhua videopuheluita, ellei kyseessä ole saanko mennä kaverille (joo) missä on mun hanskat (kylppärin lattialla) tai voinko käydä kaupassa (ei sitten herkkuja, tai no okei, mutta vaan jotain pientä) ja olkoon, että minä huitelen keittiön puolella palvelijan roolissani, Chapo tuntuu suhtautuvan pöytämiehen osaansa varsin leppoisasti.

Yksityisyydestään tarkka Professeur nosti jalat ruokapöytäämme, kun paljastin kuvanoton motiivin.

Itselleni kuitenkin (kun ihmiset sanovat, että etäsuhteet ovat jotenkin helpompia kun on ”kaikkia näitä videoyhteyksiä”) chattikommunikointi – kuten teimme samassa taloudessa asuessammekin – tekee kanssakäymisestä arkista ja läheistä. Tavallista.

Ja kauhean tavallisestihan se arki rullaa. Mikä on kenties hieman odotustenvastaista. Outoa, että on niin tavallista?

No ei tässä ehkä ollut päätä (pun intendé) eikä häntää. Mutta terkut 1980-luvun minulta, että hyvä leffa, kannattaa katsoa. Samoin kuin Pieni kauhukauppa! Se vasta muuten hyvä olikin.

Mainokset

Le Halloween

Lähetin Porte-Chapeaux’lle Halloweenin hengessä kuvan aamiaispöydästämme ruokailun päätyttyä. (Huoli pois, ei meillä aina näytä tältä – nyt oli yksi lapsista yökylässä.)

Vähän julmaa, tiedän, mutta ajattelin, että piristäisi hänen päiväänsä muistaa miltä tuskaltaan välttyy etäasumisensa myötä. Kuulemma olisi silti mieluummin täällä. Ja varmasti olisikin. Hermonsa menettäneenä kaaoksesta.

Me taas vietämme toista perättäistä kotiviikonloppua ilman ”sen suurempaa ohjelmaa”. Mietin voisiko tätä kutsua omaksi perinteiseksi kauhuskenaariokseni, mutta koska aikataulutus on käytännössä omissa käsissäni, en vain koskaan päästä tällaista tilannetta syntymään. Ehkä en tiennyt mitä odottaa. 

Nyt kuitenkin viime viikonloppuun ohjelmoitu ystäväperheen yökyläily peruuntui ylisepääsemättömien esteiden seurauksena, ja kas – tyhjä viikonloppu olikin ihan ok! Sain vietyä lapset pitkästä aikaa uimahalliin ja munkeille, naapurit kutsuivat spontaanisti kylään. Sue pääsi vuoden verran haaveilemalleen karkkikeppostelukierrokselle kavereidensa kanssa.

– Vähään olet tyytyväinen, isäntä totesi, kun kehuskelin porkkanaa kuoriessani miten mukavaa oli kun kutsuivat. Kuorimaveitsen lisäksi minulle oli kuitenkin tarjottu myös sipsejä ja olut, joten en kutsuisi vähäksi ollenkaan.

Lainakoiran (ja kolmen yöllisen ihmisvaeltajan) ansiosta nukuin huonosti ja heräsin liian aikaisin, mutta väsymystäni ensin vähän kirottuani huomasin, että oikeastaanhan olen aika onnekas tässä. Ja kenties tämän onnistumisen innoittamana raaskin perua myös tähän viikonloppuun suunnitellun Turku-reissun (mihin liittyvää automatkailua Poulain vastusti kiihkeästi). Oikeastaan ajatus kotiviikonlopusta tuntui suorastaan rentouttavalta.

Kreisiä, eikö olekin?

img_20181028_2137141959832798.jpg
Marraskuu yhdessä kuvassa (otettu lokakuussa), sekä musta villakoira led-valo pannassaan.

Mutta niin tämä vain on mennyt taasen. Halloween-pipareiden leivontaa, spontaani kodin rymsteeraus nukkumajärjestelyjen osalta (mistä syntynyttä kuvamateriaalia ei uskalla enää Chapolle edes esittää), jälleen kyläkutsu ystäville (tässähän alkaa nähdä ihan ideaa pitää kalenteria tyhjillään!) ja huomenna odotettavissa vielä kepparityöpajaa yhdelle, kaverisynttäreitä toiselle, futsal-kauden alkua kolmannelle ja kännykkäaikaa sen futsal-pelini aikana neljännelle.

Hienoja hetkiä meille kaikille, uskallan ennustaa.

 

Des mountaignes

Siis nättiä oli. Olen haudutellut postausta aiheesta miten kaikki meni sen verran hartaasti, että alkavat muistot jo hämärtyä. Loppujenkin muistojen kultaantumista odotellessa otetaanpa vielä pieni visuaalinen kierros tuohon Alppien Pariisiin. Jos vaikka – by the way (au fait) samanlaisten pohdintojen äärellä elellyt, tällä hetkellä koko perheen voimin ulkosuomalaisuudessa elävä, yksi vanhan koulukunnan blogikollegoista – Periaatteen Naisen blogi- tai instakokemuksessa ei pääse unohtumaan, että ollaan Gibraltarin vuoren äärellä, niin samalla tavalla tällaiselle tasamaan kasvatille Grenoblen hallitsevimmiksi piirteeksi nousivat vuoret. Jokaisen kulman takana, jokaisen kadun horisontissa vuoret.

Tai ehkä pieni stoppi tähän – en ole tainnut aiemmin mainita Porte-Chapeaux’n uutta toimipistettä? Yliopistokaupunki Grenoble, Ranskan Alpeilla, Isere-joen laaksossa vertautuu väkiluvun puolesta toiseen kauniiseen jokikaupunkiin, Turkuun. Eli jos Turku on Suomen Pariisi, ja Grenoble on Ranskan Turku, niin käytännössähän kakkoskotimme sijaitsee Pariisissa. Pariisi vuorilla!

Regardez vaikka!

Isere-joki iltahämyssä, taustalla vuoria.
Horisontissa vuoria.
Ja toisessa horisontissa vuoria. Ja aurinkoa! Tuntuupa muuten näin jo pitkään jatkuneen marraskuun syövereissä kaukaiselta tuo aurinko.
Ratikkakiskot maisonin lähellä. Kas, vuoria!
Vuorelle vie myös kaapelihissi. Taustalla vuoria.
Vuorelta voi myös katsoa alas.
Syyslomaviikon aikaan leiskui Instagramissani kaunein ruska vuosiin. Yritin löytää kuvakulmia, että kyllä meilläkin. Lisäksi vuoria.
img_20181018_1529381086975962.jpg
Museossakin oli vuoria.
img_20181015_1200581352033566.jpg
Sininen kaukoperspektiivi vuorilla.
Ja suosikkini: romantillista usvaa vuorilla.

Ja kun nyt Turkuun viittasin, mikä on kunniaksi kaupungille kuin kaupungille: eikö muuten olekin tuossa viimeisessä kuvassa ihan eri tavalla suuren kaupungin näköä kuin mitä Turussa? Johtunee tiiviistä kaupunkirakenteesta, ei metsään rakennetusta kokoelmasta esikaupunkeja, mikä Suomessa kaupunkina tunnetaan.

Pikkukaupunkimaisuutta puolestaan on se, että Porte-Chapeaux’n maisonista kävelee keskustaan ja kaikkialle muuallekin vartissa. Lasten kanssa.

Ranskalaisuutta se, että jokaisessa korttelissa matkan varrella on pari ravintolaa, leipomo, lihakauppa ja juustokauppa.

Blogimaisuutta ihan kepeänkepeä liioittelu kerronnassa.

(Paitsi niiden vuorien osalta, niitä oli ihan joka puolella.)

Allons enfants de la patrie, le jour de gloire est arrivé*

Saatatte muistaa, kuinka keväällä aloitin grandioottisesti perheen ranskankielen koulutuksen? Minä valitettavasti muistan. Tai no, menihän siinä varmaan toistakin viikkoa ennen kuin kaikki kuvitelmani olivat sulaneet kuin tuhkat pesässä – pedagogiset lahjani uhkailun ja lahjomisen saralla eivät olleetkaan hyviä kielenopetuksen perusteita. Yllätys kyllä.

Kielen osaaminen on ”Ranskan kyseessä ollen niin tärkeää” jeesustelin keväällä.

No ei niin tärkeää.

Mutta kuvittelin kuitenkin tuossa edellisessä lausunnossa liioitelleeni – että kyllähän toki nykyään Ranskassa englannilla pärjää. Ja. No. Kaikenlaisia kuvitelmia.

Onneksi olen nero, ja huomasin pelkän maaperän kosketuksesta puhuvani ranskaa lähes natiivin tasolla. Melko hyvin, ottaen huomioon, että lopetin yläasteella aloitetut ranskanopinnot lukion ensimmäiseen luokkaan, enkä sen koomin ole kieltä käyttänyt tai ajatellut (paitsi ne kiusalliset kaksi viikkoa kesän alkupuolella).

Sitten yritin tehdä jotain monimutkaisempaa kuin tilata kahvin. Tai itseasiassa yritin tilata sen kahvin. Tarjoilija ei ymmärtänyt ”Yn kafee” -lausumistani vielä kolmannellakaan kerralla, kunnes sitten pystyi päättelemään tästä täysin käsittämättömästä sanaparista, että tarkoitin ”Ään kafee”.

Hienoja dialogeja oli muitakin:

– Sinäkö se olet, kysyin hämmentyneeltä sähkömittarin lukijalta, joka raukka kuumeisesti pohti, missä olisimme aiemmin tavanneet.

– Missä se on, yritin kysyä, siihen sähkömittariin viitaten.

Mutta yläasteranskallani olin silti perheen puhenainen, osasin lukea ruokalistaa – enkä kertaakaan tilannut sisälmysmakkaraa lintuna, kuten isäni minulle samoilla kulmilla kultaisella 1980-luvulla – ja käyttää kauniita kohteliaisuussanoja.

Sinänsä sääli kuitenkin, ettei Poulain suostunut opetettavakseni. Samoin kuin hän oppi perheestämme parhaiten passiivisen kiinan (aktiivisesti ei tainnut koskaan sanoa sanaakaan), jo viikon aikana hän oppi ymmärtämään yhtä sun toista. Ja huomauttamaan:

– Taas sä sanoit ”une café”.

Se on nimittäin ”ään kafee”. ”ÄÄN”. Minäkin voin sen oppia!

Mutta ehkä tässä onkin strategia kielenoppimiseen kannustamiseen. Pääsee häpeämästä vanhempansa ralliranskaa puhumalla itse paremmin.

* Eli mitä muistan koulun ranskantunnilta: osaan laulaa Marseilleesin kutakuinkin alusta loppuun. Hämmentävä knoppikyky, jota – nyt kun tarkemmin mietin – en tullut kertaakaan käyttäneeksi matkan aikana. Olisi nimittäin ollut oiva tapa harhauttaa esimerkiksi se sähkönlukija tungettelevista kysymyksistäni. Ensi kerralla!

La blogue de design interieure

Tai: blogin otsikon mukaisessa aiheessa ensi kertaa sen aloittamisen jälkeen.

Olemme siis Ranskassa. Näin ekokatastrofin ei-edes-ovensuussa-vaan-reippaasti-jo-porstuan-puolella tuntuu pahalta myöntää, että perheemme kaikenlainen yhteiselämä vaatii käytännössä katsoen välttämättä kerosiininpolttoa.

Mutta tässä sitä ollaan. Ja täällä.

Matkustamisen lisäksi kahden kodin strategia vaatii väistämättä monenlaisen materian hankkimista, ja tämän kanssa Chapeaux elää omanlaistaan sadan tavaran haastetta. Hän kieltäytyy hankkimasta rumia kertakäyttöhuonekaluja Ikeasta, kierrätys ei vaikuta olevan suomalaisittain huudossa, ja muut paikalliset huonekaluliikkeet tarjoavat päälle kuukauden toimitusaikaa.

img_20181014_0942321972748402.jpg

Huonekaluja asunnossa on täten kolme: sänky, keittiöjakkara ja vessan koroke.

Astiat ovat kotikotiimmekin myöhemmin istuvaa Iittalaa. Toimme lasten kanssa tuliaisiksi syviä lautasia.

Eli onneksi minä vihdoin tulin pehmentämään askeettista sisustusta naisellisella kosketuksellani.

Ja korjaan: neljä huonekalua, myös tämä koristehylly!

Nyt on sisustettu.

Le première visite

Lähdin perjantaiaamuna työmatkalle. Olin laittanut kellon herättämään 6.20, että varmasti ehtisin ajoissa. Ja koska herätys oli asetettu soimaan tällaiseen poikkeukselliseen aikaan, nukuin tapani mukaan koiranunta, heräillen toistuvasti pohtimaan onkohan herätys varmasti päällä, ja etten nyt vain nukkuisi sen ohi.

Je sais, minulla on ongelma. Näillä unenlahjoilla ei nukuta pommiin.

Tasan seitsemältä lähdin kohti pysäkkiä. Tässä kohtaa huomasin, että tihutti kylmää marraskuista hyhmää, mutta laskin, ettei ole aikaa enää kääntyä takaisin. Onnittelin silti itseäni, että olin sopinut erikoisstopin: säästin vartin, kun en joutunut menemään bussin lähtöpysäkille keskustaan.

Mutta bussi ei tullut odottamaani aikaan 7.25. Eikä odottamallani myöhästymishorisontilla 7.30. 7.40 lähetin pomolle viestin kysyäkseni onko lähtö pahasti myöhässä, ja nähdessäni viestin lähtöajan näytöllä tajusin: bussi starttaisi Kiasmalta varttia yli kahdeksan. Päivystin pysäkillä 70 minuuttia ennen bussi oletettua ohitushetkeä.

EIKÄ MINUN OLISI TARVINNUT HERÄTÄ KUUDEN JÄLKEEN. Ei myöskään kolmelta, neljältä ja viideltä.

Menin sitten Alepaan kahville. Joka oli siksi pahaa, ettei harmittanut, kun ohikulkeva rouva tiputti sen lattialle. Paitsi vähän se, että myyjä varmasti piti sotkua minun jälkenäni.

No nyt ihmettelette miten ihmeessä sain Ninjan päiväkotiin tuossa aikaikkunassa. EN SAANUT! Professeur Porte-Chapeux saapui 84 tunnin visiitille keskiviikkona aamuyöstä.

Olisinkin muuten tajunnut virheeni aiemmin, jos olisin yrittänyt viedä Ninjaa päiväkotiin tuohon aikaan. Oikeastaan siis Chapon vikaa koko homma, jos näin tarkemmin pohtii.

BLAGUE BLAGUE! (Tuleepas nyt huudettua. Pahoittelut, sitä se valvominen teettää.)

Mutta siis, Porte-Chapeaux mahdollisti visiitillään helpon lähdön reissuun, haki vatsakipuisen Suen koulusta kesken päivää ja noin muuten puunasi kämppää pari vuorokautta. Mainitsinko jo, että ei ole tarvinnut tuskailla siivoamisesta kun Proffa on muuttanut pois? Ja mainitsinko myös, että olen ollut ihan sairaan ylpeä siitä, miten siistiä meillä on (silti) ollut? Olen ehkä ollut tästä jopa vähän huolissani: silitin eräänä iltana keittiöpyyhkeet ensimmäistä kertaa esikoisen syntymän jälkeen.

No, Chapon mukaan olimme tasolla ”tänne tulee rottia ja torakoita”.

Oups.

Mutta nyt on siistiä.

Tuon kolmen ja puolen vuorokauden aikana näimme toisiamme hereillä kolmisen tuntia. Vähemmän kuin Chapolla kuulemma meni pelkästään keittiön kaappien siivoamisessa. Oups uudelleen. Mutta dans la prochaine fois?

Journees excitantes

Olen vähän pohtinut, että bloginpitäminen osui muuttoprosessin osapuolista väärälle. Ainakin jos ajattelee tarinallisia aineksia. Kuten vaikka tätäkin erästä tiistaita:

jannittava paiva

Mutta ilmeisesti tämäkään päivä ei ollut riittävän jännittävä, sillä seuraavana perjantaina Professeur päätti hukata passinsa – ollessaan sunnuntaina lähdössä Pekingiin opettamaan. (No niin niin, ei varmasti tietenkään päättänyt hukata. Kannattaisi pitää omaa blogiaan, niin saisi valita omat verbinsä.)

De toute façon, perjantai-illalla Porte-Chapeaux löytää itsensä toimistoltaan, ilman passiaan, jonka on muistinsa mukaan edellistä kertaa nähnyt todistaessaan henkilöllisyyttään pankkivirkailijalle. Saiko passinsa takaisin, siitä ei ole muistikuvaa. Kuten todettua, sunnuntaille oli buukattu lennot Pekingiin, jossa odotti ensimmäinen uuden työpaikan vierailuopetusjakso.

Aika nopeasti käy ilmi, että asia ei ole ratkaistavissa mitenkään. Uuden passinkin kenties voisi saada, vaikkapa lentämällä passitta Helsinki-Vantaalle – mutta uutta Kiinan viisumia passiin ei viikonlopputyönä saisi mitenkään. Eikä myöskään auki pankin ovia viikonloppuna tarkistaakseen onko passi siellä vai onko se kadonnut matkan varrelle.

Aika hitaasti käy viikonlopun kello eteenpäin. Tulee kuitenkin sunnuntai, ja lennon aika. Ja sitten lento lähtee, ilman Professeuria kyydissään. ”Nyt olen vaan se tyyppi, joka kadottaa passinsa ja missaa opetuksensa,” Chapo tuskailee. ”Et toki, mutta oliko sinulla muuten koeaikaa?” lohdutan.

Toiveikkaasti Chapo pakkaa laukkunsa sunnuntai-illalla, lähtee maanantaiaamuna pankkiin ja saa kuin saakin sieltä passinsa, seuraavalla bussilla Lyoniin ja seuraavalla lennolla Pekingiin.

Myöhästyy töistä vain kolme tuntia. Ja vaikea ajatella, että pekingiläiset tätä kauheasti kummeksuisivat.

”Oli vähän ruuhkaa.”

En attendant d’une crise*

* Did you mean: ”waiting for a cruise”, varmisteli Google-kääntäjäni. No en – se jo koettiin viime viikonloppuna.

Bloggaamiseni esteenä on parikin isoa ongelmaa. Ensimmäisenä lienee odottava tunnelma: Kiinan-elämäni tarjosi loputtoman määrän hyvää materiaalia ja angstia purettavaksi. Nyt lähinnä hämmästelen miten hienosti kaikki menee. (Ja luonnollisesti odotan korttipakan kaatumista ja lopullista tuhoa.) Ja toisena (millä saattaa olla jokin tuntematon yhteys tuohon mainittuun hyvinmenemiseen): menen nukkumaan joka ilta viimeistään kymmeneltä. Minulla ei siis ole kirjoittamiseen käytettävää ”omaa aikaa”.

Ajattelin nyt väkisin sinnitellä hetken hereillä. Blogi velvoittaa.

Ja myönnettäköön, että vietän yhä kuherruskuukautta itseni kanssa, eikä kaamos ole alkanut, mutta silti: odotukseni oli, että tulen kuolemaan dramaattisen marttyyriyteni alle suunnilleen ensimmäisenä iltana (eli kyllä, positiivisuus on vahvin minua määrittävä ominaisuus). Sanottakoon se vielä uudelleen: minulla, menee, tosi, mukavasti.

Hämmästyttävää.

Jos nyt yritän analysoida päällimmäisiä syitä:

1. Toisin kuin aiemmin, olen joutunut olemaan aikuinen valintojeni kanssa, eli en edes kuvittele PÄÄSEVÄNI MIHINKÄÄN IKINÄ. Diskurssi, joka hiersi arjessa Porte-Chapeauxin kanssa, koska halusin muinaisen puhelinmainoksen tavoin olla kaikkialla kaikkien kanssa kaiken aikaa ja petyin kun jouduin valitsemaan toisin (ihan vaikka omasta valinnastanikin).

2. No, hyvän ennakkosuunnittelun ansiosta olen silti päässyt sinne sun toisaallekin, kiitos (eri kaupungissa asuvien) vanhempieni, jotka majoittuvat meille työmatkani ajaksi ja kiitos herttaisen nuoren lapsenvahtimme, joka tipahti taivaasta juuri ennen Chapon lähtöä, ja josta olen saanut puuttuvan linkin tilanteisiin, joissa pitää olla kahdessa paikassa yhtä aikaa – lähinnä kyllä tylsästi harrastuksiin liittyen, eli vielä en ole yrittänyt lapsenvahti-istuntoa iltakahdeksan jälkeen, missä voidaan palata tuohon kohdan yksi aikuisiin valintoihin.

3. Saan suunnitella kaiken valmiiksi. Toisen jatkuvan hiertymän minun ja Chapon yhteiselämään on tuottanut ”vähän erilainen” käsitys suunnitelmallisuuden ja spontaaniuden tuomista iloista elämään. Eli minun kalenterini on tyypillisesti myyty kolmisen kuukautta etukäteen, kun taas Chapon mielestä parasta on jos voi toteuttaa kivat asiat juuri sillä hetkellä, kun siltä sattuu tuntumaan. Mutta nyt voin siis suunnitella koko viikkoni ihan itse etukäteen, eikä tarvitse arpoa tai neuvotella kukakohan tekisi mitä koskakin.

4. Saan hoitaa kotia omaan tahtiini. Näemmä tästä tulikin listaus parisuhteemme ongelmista, hupsati, mutta, no, tämä on ollut kuitenkin niitä suurimpia elämäämme ahdistaneita asioita. Porte-Chapeaux’n mielestä en koskaan pitänyt kotia riittävän siistinä, ja hän siis on meistä se siistimpi, joka kärsii minun tuottamastani kaaoksesta. Mutta jännä juttu: kotona on nyt siistimpää kuin ennen. Vaikea sanoa johtuuko se siitä, että nyt voin siivota vessan eilen ja eteisen tänään, eikä tarvitse kuulla, että olohuone on ollut siivoamatta molempina, vai siitä että nyt kotityötkin tulee otetuksi samalla asenteella kuin tuon ykköskohdan menomeiningit – kun ei ole vaihtoehtoja, se ei tunnu niin pahalta. Tunnetustihan tiskaaminen on paljon vähemmän harmittavaa kun kukaan ei samanaikaisesti sohvalla lue Hesaria.

5. Lapset ovat olleet yllättävän cool. Mutta eivät niin cool, että pelkäisin heidän perusturvallisuutensa järkkyneen.

6. Minä vaan taidan tykkätä suorittaa. Mitä suuremmasta säädöstä selviää, sen nautinnollisempaa. Olen leffoista lukenut, että elämästä nauttiminen voi tarkoittaa jotain muutakin, mutta opintoni ovat jääneet teorian tasolle.

7. Olen todellakin mennyt nukkumaan lähes järjestelmällisesti kymmeneltä.

Mutta c’est ca, c’est ca, kriisiä odotellessa. Tai ristelyä. Viimeistään kohdasta seitsemän voi päätellä, että pitkään tilanne ei voi jatkua.

Les cinq phases de…

Olen analysoinut viisi vaihetta tässä prosessissa, jossa jää yllättäen yksin kolmen lapsen ja yhdentoista viikottaisen harrastustapahtuman kanssa. Ne ovat:

  1. Superorganisoituminen (kieltäminen)
  2. Kaaokseen vaipuminen (viha)
  3. Karsinta (kaupankäynti)
  4. Masentuminen (masentuminen)
  5. Paluu kädestä suuhun -arkeen (hyväksyminen)

Olen vaiheessa yksi, loput ennustan.

Ja siis tosi hienosti on mennyt! Tänään aamulla herätessäni toki kesti jonkun aikaa kelata mikä viikonpäivä on, ja sen valjettua ihmetellä miten voi olla, ettei vieläkään ole viikonloppu. Ja myönnettäköön, että yhä illalla pohdin samaa, onhan edellisestä viikonlopusta laskujeni mukaan hieman päälle toista kuukautta.

Laiska töitään luettelee, niin en kerro töistäni, mutta töiden jälkeinen maanantaini koostui seuraavista osasista: kotona nopea välipala (Suelle) ja läksyjen teko (Suen), päiväkodille hakemaan Ninjaa, ja kahden mainitun lapsen kanssa raitiovaunulla Suen pasuunatunnille (pasuuna on ihan oma tarinansa, mutta kyllä – tout a coup – lapseni harrastaa pasuunansoittoa, mikä on melko hillitöntä ja mahtavaa), jonka aikana seikkailemme Ninjan kanssa ninjareittejä ruokakauppaan (ensimmäisen maahan pudonneen karjalanpiirakan heitimme roskikseen, mutta toinen sai tippua kahdesti); ratikalla takaisin kotiin, ruoanlaitto (lue: mikrotus, mutta toim.huom: kahta eri ruokaa – jälleen oma tarinansa siinäkin, mutta klikinsäästäjänä voin kertoa, että vannoutunut seitsenvuotias kasvissyöjä, joka syö huonosti kasvistuotteita on melko haastava noin niinkuin vanhemmusperspektiivistä tarkastellen) ja ruoan vielä kunnolla jäähdyttyä lähtö samojen kahden lapsen kanssa kohti omaa futispeliäni, kun taas Poulain lähtee omia teitään omiin treeneihinsä; neljäkymmentä minuuttia tiukkaa häviämistä liian kovatasoiselle vastustajalle, kotona puoli yhdeksältä, perushässäkät ja à retour à näppis kymmeneltä, että tekisin Cittaritilauksen tälle päivälle.

No en jaksanut, vaan kävin ruokakaupassa tänään Poulainin ponikerhon aikana. Palaute oli välitön.
– Myöhästyit kolme minuuttia.

Mutta kun tuossa alussa kerroin haaveilleeni, että olisipa viikonloppu – no todellisuudessahan olen varannut viikonlopuksi päivä Tukholmassa -risteilyn lasten kera. Le train rolant ne fond pas, kuten sanotaan. Tai ainakaan ehdi kokea mitään turhia tunteita.

Paitsi kun näin, että Porte-Chapeaux’lla on oma vaatehuone! Vähän kateutta kyllä tasasi, että sillä ei ole sänkyä. Eikä pöytää eikä sohvaa. Eikä meitä. Raukka.

On a faire un nid

Le professeur pakkasi kamansa. Ei se siis vielä lähtenyt, mutta tyhjensi kaappinsa.

Olin antanut ystävällisen määräyksen pakata mukaan kaikki tavaransa, jotta minä saan lisää kaappitilaa, joten nyt kellarikomeron ovelta nousee vuori kaikkea sitä, mikä ei mahtunut 23 kiloon. Ajattelin seuraavaksi hävittää komeron avaimen ja ostaa lapsille uudet luistimet, kun sen aika koittaa. Kokeiltu kikka muuten, suosittelen kaikille!

img_20180828_1918011076891705.jpg
Mon, seul mon!

Mutta nyt minulla on siis oma vaatekaappi! Kuusi kokonaista hyllyä ja tanko – yritin näyttää maltilliselta riemuitessani tästä, ettei lähtijälle tulisi liian paha mieli. (Myydessäni vastahakoiselle Hattutelineelle aikoinaan ajatuksen kolmioon muuttamisesta annoin luonnollisesti hyvän kaappitilan hänelle ja tungin omat vaatteeni kolmelle hyllylle lastenhuoneen vaatekaappiin. Ehkä sinänsä muuton arvoinen muuvi, mutta melko ärsyttävää noin pidemmän päälle.)

”Sinullahan on nyt myös oma auto”, yritti Chapo, mutta kyllä siellä on minusta huomattavasti epäkäytännöllisempää säilyttää vaatteita.

img_20180828_204808431002538.jpg
Le interior design blog, tiukka rajaus.

Olen myös suorittanut laskentaa, että yhden perheenjäsenen poistuessa taloutemme tavaramäärä laskee 20%, minkä seurauksena kodin siisteysaste nousee samassa suhteessa näiden tavaroiden poistuessa lattioiden ja kaappien kiertokulusta. Äp! Äp-äp-päp siellä! Laskukaavani on aukoton.