Le jour 58: Le jour 1

Aikalaislukijalle ei tarvitse kuvailla sitä ihmeen tuntua, joka tähän päivään sisältyy. Mutta historioitsijoille ja aikamatkaajille tiedoksi: tämä oli etätyöpäivä, jolloin sai tehdä koko päivän keskeytyksettä töitä!

Niin keskeytyksettä, että neljältä huomasin, ettei kukaan taloudestamme ollut valmistanut lounasta. Ihan kuin vanhoina hyvinä tutkijakammiovuosina.

Anarkiaa.

Olkoonkin, että poikkeusajan lukujärjestykset menevät perheessämme siten, että Sue ja Poulain ovat teoriassa vain kaksi tuntia yhtä aikaa poissa kotoa. Mutta käytännössä ei niitä paljoa ole näkynyt. Toki olen nihkeämutsi ja kiellän menemästä kavereille kylään, mutta ilmeisesti siis pihallakin pärjäilee.

Ajatus ihmisten välttelystä täällä kaupungissa on kyllä – edelleen – lähinnä absurdi. (Kävimme pihalla. Pihalla oli 23 ihmistä.) Metsän keskellä oli helppoa olla ehdoton, mutta yritetään nyt täälläkin edes näön vuoksi.

Ja onhan tämä ihanaa olla taas kaupungissa, ihmisen luonnollisessa elinympäristössä! Eli mikä huojennus: olen sittenkin yhä minä.

Kävin myös heti eilen kampaajalla, joka louhi pääni esiin siihen kasvaneen kansakouluperuukin alta. Ihmettelin silloin ennen vanhaan pari viikkoa sitten, kun kaverit kertoivat meikkaavansa omaksi piristyksekseen, että miksi ihmeessä. Mutta pakko myöntää: on oltava kovien housujen ja sivusiilin ansiota, että sain tänään monta isoa asiaa radalleen töissä.

(Koska ei se nyt vain siitä keskeytyksettömästä työajasta voinut johtua.)

***

Lienee myös sivusiilin ansiota, että tajuan aluksi kuvittelleeni tämän olevan poikkeuskausi, jonka jälkeen se poikkeuskausi päättyy ja palataan arkeen. Vain siitä näkökulmasta saattoi olla mielekästä vaikkapa laskea poikkeuskauden kestoa päivissä. Nyt alkaa olla ilmeistä, että hommaan on suhtauduttava kuin pikkulapseen: aina on joku vaihe.

Nyt on sellainen vaihe, että lapset ovat koulussa, eskarissa, kesäleirillä, ja tätä vaihetta kestää nelisen viikkoa. Sitten on pari viikon vaihe etätöitä niin että kaikki lapset ovat lomalla (that’ll be fun!) ja sitten jokavuotisena toistuva poikkeustila: kesäloma. Tänään tulleen määräyksen mukaan työpaikalla siirrytään ”takaisin normaaleihin käytäntöihin” kesälomien jälkeen. Tuntuu hullulta, mutta toisaalta – kukapa niin kauas osaisi ennustaa, että miltä maailma näyttää ja tuntuu.

Just nyt tuntuu hyvältä tämä vaihe.

Tarkastuslaskenta: Le jour 55

Jouduin kalenterista tarkistamaan, kun laskurini näytti vähemmän päiviä kuin Saska Saarikosken koronapäiväkirjat Hesarissa. Ja toden totta, joku päivä oli tipahtanut pois. Mutta onhan niitä tässä ollut annettavaksi.

On siis virallisesti päivä 55 ja päivä 53 mökillä. Seitsemän viikkoa ja risat. Eli noin kuusi viikkoa enemmän kuin koskaan ennen olen täällä yhtäjaksoisesti viettänyt. Noin seitsemän viikkoa enemmän kuin Porte-Chapeaux’n alkuperäisessä Suomi-kalenterissa oli merkittynä. Siihen mahtuu

– 161 kilometriä metsäkävelyä, yhteensä 34 tuntia
– 28 aamu-uintia, yhteensä 4 minuuttia 30 sekuntia
– uimaveden lämpötilan nousu kahdesta asteesta kymmeneen
– lumi- ja vesi-ilmapallosotaa (ei välttämättä tässä järjestyksessä)
– kolme luettua kirjaa (Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet ja kaksi Celeste Ngiä), yhteensä neljä päivää
– kaksi kokonaista Netflix-sarjaa: Tiger King ja Unorthodox, yhteensä 14 iltaa
– 20 jaksoa Drunk women solving crime -podcastia, yhteensä 15 tuntia. Huolestuin tänään, että olen kuunnellut sen kohta läpi, mutta ei: niitä on tehty 88 jaksoa. Jei!
– kaksi irronnutta hammasta (ei minun)
– kolme pataleipää, kaksi munkkitaikinaa, kuusi kakkua
– yksi reissu supermarketiin: viime lauantaina. Oli hyvin jännittävää, kiersin kaikki hyllyvälit.
– 64 tuntia Hesarin koronauutisia, laskevalla käyrällä
– 27 blogipostausta, yhteensä 74 sivulatausta
– nolla kertaa ripsiväriä, nolla kertaa kovat housut jalassa*

Hyvää aikaa.

*

Noin 8 minuuttia tämän twiitin uudelleenlöytämiseen ja kuvakaappauksen tekemiseen.

Le jour 50: Carpe diem, sitku

Yhtäältä tuntuu, että tämä koronakausi on opettanut vihdoin sellaiseen Hyvään Elämään, eli Aitoon ja Oikeaan Hetkessä Elämiseen. Kun tulevaisuutta ei voi mitenkään järkevästi suunnitella, on pakko pyrkiä tyytymään siihen hetkeen jossa on.

Toisaalta elämä on jatkuvaa Hallituksen Seuraavan Tiedonannon Odottamista ja Säätytalon oven tuijottamista. Palataanko kouluun, töihin, mihinkään, koskaan!

Ja nämä viime viikon linjaukset ovatkin muuttaneet paljon – odottamisesta. Koska nyt tiedämme, että palaamme Helsinkiin ensi viikon tiistaina. Koska tänään vahvistui, että Suen kesäleirit järjestetään. Ja näistä voi johtaa, että olemme Helsingissä ainakin neljän viikon ajan. Ja voin ilmoittaa Ninjan päiväkotiin tuoksi neljäksi viikoksi. Ja sopia Poulainille neljätoista ratsastusrästikertaa tuolle neljälle viikolle.

Vain oma työnantajani pitää yllä jännitystä: hallituksen etätyölinjauksesta huolimatta meidän osaltamme etätyösuositus jatkuu toistaiseksi vain toukokuun loppuun asti.

Toisessa ajassa, toisessa keväässä 2020, tänään olisi ollut Suuri Tapaus töissä. Sen kunniaksi malja.

Varasin tänään kampaajan. Sovin ne kuvaukset, mihin viittasin monta aikaa sitten. Vahvistin kenttävarauksemme – treenit alkavat as of heti. Ratikat ovat palanneet Kurviin! (Ei, ei se liity mitenkään, mutta onhan se nyt hienoa!) Eli nyt liki kahden kuukauden täydellisen erakoitumisen jälkeen yhtäkkiä on ok mennä töihin, sporaan, futiskentälle. Ja herramunvereni: terassillekin pääsee vajaan kuukauden päästä! Kaikki tuntuu niin oudon tavanomaiselta.

Mutta samalla on myös haikeaa, että tämä tavanomaisia ajan lakeja rikkova jakso päättyy.

Kuulostaa, että haluan syödä pandemiani ja säästää sen myös. En sentään. Mutta tässä mustavalkoisuudessa on ollut helppoutensa. Paluu ”kohti normaalia” mutta ei normaaliin, tekee asioista kovin kompleksisia.

Nimittäin jos kaikki tämä, haluan myös kesälomasuunnitelmat! Haluan elää kivojen asioiden odotuksessa!

Le jour 47: Juhlasta arkea

Vappu on yksi suosikkijuhlistani. Mutta ei siksi, että silloin saa syödä munkkeja ja ripustaa serpentiiniä, vaan karnevaalitunnelman ja iloisten väkijoukkojen takia. Kun nämä otetaan pois, päivä muuttuu aika lailla päiväksi muiden joukossa.

Joo, ihan kivaa, syötiin munkkeja.

Tippaleipä, korvasieni, mitä näitä vappuherkkuja nyt on.

Olemme hyviä tekemään juhlasta arkea, eräs kaveri kuvaili omaa tapaansa viettää kalenterijuhlia. Tämä pätee minuun, kun juhlaa vietetään oman perheen kesken: meillä ei laiteta JVG:n virtuaalikeikkaa soimaan ja bailata ylioppilaslakit päässä olkkarissa.

En tiedä vaikuttiko kouluunpalaamisuutinen vai alkaako muuten vaan näin eristyksen pitkittyessä riskit tuntua pieniltä, mutta somesta päätellen kovin monet tutuista olivat järjestäneet alle kymmenen hengen vappujuhlia – turvavälein. (Ei kuvaa ilman näitä tunnussanoja.)

Yhtä aikaa nyrpistelin ja olin kateellinen, koska me emme!

Niin kauan kun kuvitteli, että kukaan muukaan ei nähnyt ketään, tämä ei tuntunut ollenkaan pahalta. Ja niin kauan kun kuvitteli, että kesään mennessähän tämä on ohi, mökkielo tuntui ihan kivalta larpilta.

Mutta nyt kun molemmat näistä alkavat murentua, kaipaan kaikkea: haluan jälkipelikaljalle, haluan huonoa läpänheittoa, haluan ihmispyramidin! Haluan juhlat!

Le jour 42: Le jour 10 de natation matinaille

Jos minut jostain tunnetaan pukeutujana, niin sukkahousuista. Pidän sukkahousuja päivittäin noin elokuulta kesäkuulle – pitkien housujen alla siis. Kesälläkin toki hameen kanssa. Eli nyt kun tämän kirjoitan tähän huomaan, että korona on tosiaan muuttanut kaiken: en käytä sukkahousuja!

Käytän sellaisia paksuja fleecehousuja kotihousuina – ja ulkohousujen alla ulkona.

Mutta eksyn aiheesta. Olen siis äärimmäisen palelevainen ihminen. Ja v i h a a n kylmää. Siis vihaan-vihaan.

Ihmiset usein tapaavat sanoa, että kylmä on kuitenkin parempi kuin kuuma, koska kylmällä voi lisätä vaatteita, mutta liian kuumaan ei auta mitään. He ovat väärässä.

Koko aikuisikäni olen myös tehnyt suuren numeron, jos olen uinut alle 24-asteisessa vedessä. Eli harvoin.

Tämä kaikki huomioiden on mielestäni erikoista, että olen nyt viimeiset kymmenen päivää käynyt aamu-uinnilla vedessä, jota lämpömittari yhä väittää kaksiasteiseksi. Olkoonkin, että mittari saattoi jäätyä talven aikana, lukema noudattelee pitkälti äsken googlaamani sääennusteen meriveden lämpötilaa.

Ja siis saunaa lämmittämättä.

Enkä oikeastaan edes tiedä miksi. En pidä sitä varsinaisesti kovin nautinnollisena. Ja pelkästään kävely rantaan kylpytakissa on, no, liian kylmää. Mutta myönnettäköön, että tokihan olen alkanut tottua, karaistua, sietää, olla huutamatta ja kiroilematta. Joissain piireissä tämä laskettaneen nauttimiseksi.

Eli ei kai ole muuta syytä kuin voidakseni kehuskella. Koska millään ei saa helpompia sankaripisteitä – ainakaan tällä neljänkymmenen vuoden huolellisella pohjatyöllä. Ja jotain jännittävää pitää epätoivoisesti yrittää tähänkin aikaan keksiä.

Le jour 39: Se on muuten 39. päivä

Repliikkejä, joita en vielä vähän aikaa (sanotaan n. 40 päivää) sitten kuvitellut mahdolliseksi:

– Mun täytyy varmaan toukokuun aikana käydä kerran työpaikalla.

Ja nyt kun tässä tilanteessa ollaan, tuokin tuntuu aika hurjalta. (Etenkin kun joudun reissua varten käymään varmaan myös kampaajalla*, koska sivusiilini on mallia Jukolan veljes ja mahdollisen Helsinki-käynnin syynä on kameran edessä esiintyminen.)

Että miten siellä nyt sitten pärjää!

Kävin ottamassa tuntumaa Helsingistä viikko sitten: piipahdin kotona katsomassa postit, täydentämässä vaatevarastoja ja tarkastamassa, ettei keittiöstä kävele mitään vastaan. Se, että pihalla oli toistakymmentä henkeä leikkimässä ja touhuamassa, tuntui vaikeasti käsiteltävältä – miten leikkiä eristystä, jos heti ovesta astuessaan kohtaa tällaiset IHMISMASSAT.

Ja kieltämättä olemme varsin urautuneet elämään täällä yksinäisyydessä ja luonnon helmassa. Liina kirjoitti samasta ilmiöstä. Olkoon mukautumista, tottumista, olosuhteiden hyväksymistä, mitä lie, silti joudun muistuttamaan itseäni, että asiat, jotka tuntuvat hyvältä nyt, eivät ole asioita, joita haluan elämääni ilman karanteenia: kuten omakotitalo, harrastuksettomuus, koira**, pitkät hiukset.

Tapasimme tänään retkellä Poulainin ystävän. Söderlångvikin upean luontopolun laavulla. Tunnin ajomatkan (”lähellä” maaseudun mittareilla) ja tunnin kävelymatkan (”kaukana” Ninjan mittareilla) päässä tapasimme toisen perheen. Ja se perhe sisälsi yhden lapsen yhden parhaista kavereista.

Riemastukseni tuttujen kohtaamisesta saattoi näyttää liioitellulta.

Korona on tuonut elämääni tiettyjä uusia rutiineja.

Myös se koti näytti aika kivalta.

* Porte-Chapeaux’n kuontalo on jo kauan sitten kotiparturoitu, samoin kuin 2/3 lapsista. Joudun välillä keskustelemaan itseni kanssa melko tiukasti, etten leikkaisi koronaetutukkaa; mutta vielä siis olen päätynyt lopputulemaan, että yhä tulee koittamaan aika koronan jälkeen.

** Haluan kyllä elämääni koiran, mutta yhteishuoltajuuskoiran. En sellaista, joka asuu meillä ihan jokaisena räntäsateisen marraskuun maanantain kasin palaveriaamuna.

Le jour 35: Pinna kireällä

Kevät. Partasudit kasvavat puissa.

Maalailin tuossa taannoin kuka on tämän koronakriisin suurin voittaja. Joudun päivittämään lausuntoani: se on alakerran naapurimme Helsingissä.

Siihen malliin nousee nimittäin volyymi hetkittäin, että pian hävettää jo mökkinaapureidenkin suhteen. Ja ne ovat kaukana.

Voisi siis ajatella, että eristys alkaa vähän painaa päälle. Sekä lapsilla, jotka eivät osaa sitä artikuloida vaan purkavat ikävää ja pelkojaan turhaan kiukutteluun. Että aikuisilla, jotka eivät osaa sitä artikuloida vaan purkavat tylsyyttä ja väsymystään turhaan kiukutteluun.

Mutta onneksi näin poikkeustilanteessa myös vahvuudet nousevat pintaan. Minulla se kuulemma on kykyni olla ärsyttävä.

**

Blogitaukoa ei selitä (ainoastaan) ylläoleva, vaan ”omaksi ajaksi” allokoidun iltahetkeni vienyt Netflixin Tiger King! Herramunvereni miten järjetön stoori, ja totuusarvoja pohtimatta: miten hienosti rakennettu draaman kaari. Eli palataan aiheeseen, kun sarja on suoritettu loppuun! Tänään vielä ainakin yhden jakson ehtii sipaista.

Le jour 29: Ihanteellisista koronteenilapsista

Edellisen postauksen teemoista jatkaen, olen tässä hieman epäortodoksisesti kehitellyt kaaviota siitä minkälaisissa perhekonstellaatioissa koronaeristystä on helpointa suorittaa. Ja tähän nyt tietysti ensin pitää ottaa sellainen iso (iiiiso – vielä vähän isompi) disclaimer, että käy työstä laskea etuoikeuksiamme tässä tilanteessa: asua Suomessa, voida tehdä täysiaikaisesti etätöitä, olla olematta lomautettuna tai lomautusuhan alaisena, olla terve, voida asua leveästi ja vain vähän kielletysti toisten huviloilla – ja lista jatkuu.

Nämä kiitollisena kerrattuani olen kuitenkin ollut erityisen onnellinen myös siitä, että meillä on juuri alakouluikäisiä lapsia – ei nuorempia, ei vanhempia. Teineistä kokemukseni rajautuu toki lähinnä itseeni, minkä vuoksi oletan, että esimerkiksi kavereiden näkemättömyys voi aiheuttaa suurempia kriizejä kuin mitä alakouluikäisillä, jotka jopa hetkittäin pystyvät viihtymään sisarustensa kanssa (meillä esim. ihanasti viime torstaina puoli viidestä viiteen). Taaperon kanssa etätöiden tekeminen taas aiheuttaa lievää fyysistä kipua ihan pelkästään ajatusleikin tasolla.

Kaavioni mukaan muita optimaalisia tilanteita olisivat:
– raskaana olo (ei ahdistuville): ei ole bileitä missattavaksi! Kukaan muukaan ei ole missään jännittävässä paikassa valvomassa myöhään, pelaamassa jalkapalloa ja syömässä raakaa kalaa.
– vauvan kanssa, etenkin jos vauvalla on isosisaruksia (ei ahdistuville): kuten yllä! Et kuitenkaan pääsisi mihinkään, ja nyt ei ole mitään mihin voisit mennä. Disclaimer: kenties mahdotonta olla ahdistumatta.
– juuri aikuistumassa olevan tai juuri aikuistuneen lapsen kanssa (olettaen, että sinä et olisi se, joka odottaa hänen kotoamuuttoaan): se jäisi kotiin vielä hetkeksi sinun ruokittavaksesi.

Mutta siis alakouluikäiset lapset BEST. Jos joskus on pakko olla perheen kanssa etätyökaranteenissa, olen iloinen, että meillä se hetki oli nyt. (Ja tämä kyllä riittää, kiitos, ei pidä ahnehtua.)

*

Sanoin perhekonstellaatioita – parisuhteen osalta teoriani on vielä kehitteillä. Kokonaisuutena tarkastellen en ole kuitenkaan pitänyt huonona asiana sitä, että meillä on paikalla myös toinen yllätysvanhempi.

Le jour 28: Keski-ikäisen äiti-ihmisen pohdintoja. Vähän myös lapsista.

Ninja täytti seitsemän.

Luku tuntuu kovin merkitykselliseltä. Ei vain siksi, että sain takaisin kännykkäni hallinnan (hänen saatuaan lahjaksi oman), vaan siksi, koska sen täyttäminen symboloi päiväkotiajan päättymistä ja kouluvuosien alkamista. Tilannetta toki vahvistaa, että päiväkotiaika taisi yllättäen päättyä hieman etuajassa tuossa 28 päivää sitten. Eli seuraavaksi (ehkä*) sitten kouluun.

* Lupasin, etten spekuloisi tulevaisuudella. Mutta jos vetoa pitäisi lyödä, saattaisin laittaa rahani sille, että lähiopetukseen ei enää kevätlukukaudella palata. Onneksi en myöskään pelaa uhkapelejä.

Muistan Ninjan syntyessä (kenties lievästi ikäkriiseillessäni) ajatelleeni, että kun Ninja menee kouluun, olen ihan järisyttävän keski-ikäinen. Koululaisten äiti, voiko keski-ikäisempää enää ollakaan! (Nyt alkaa kuulostaa, että yritän manata keski-ikäisyyden kirousta pois sanomalla sen riittävän monta kertaa ääneen.) Ja tässä sitä nyt sitten ollaan. Koululaisten äitinä. Ja kaikilla mittareilla kyllä kovin keski-ikäisenä. Ehkä melkein jo niin pahasti rajan yli, ettei se enää tunnu edes pahalta.

Seitsenvuotias on tietenkin juuri täydellisessä iässä, ja aivan ihmeellisen nerokas ja kaikinpuolin erityishieno. Kuten omat lapset tapaavat olla. Mutta jopa minun lapsekseni hän on kyllä erityisen skarppi, nokkela ja hauska.

Ja jopa minua parempi ennustamaan. Pidin söpönä, kun hän ennen mökille lähtöämme (siis 26 päivää sitten) totesi, että häntä vähän jännittää.
– Ai mikä?
– No se mökille muutto.

Niinhän minä silloin vielä kuvittelin, että emme olleet muuttamassa. Olisin pakannut neljännetkin sukat.

Kaverisynttärit jäivät juhlimatta, samoin kuin sukulaissellaisetkin, minkä sankari tuntui ottavan varsin kevyesti. Muutenkin voisi kyllä ajatella, että hän on tämän koronakriisin voittajia – jos aiemmin hänen lempiharrastuksensa oli katsoa kännykkää minun treeneissäni ja inhokkiharrastus kyyditä isosisaruksia omiin harrastuksiinsa (paitsi jos sai katsoa kännykkää), niin nyt hän saa katsoa kännykkää kotosalla koko perheen läsnäollessa!

Ja siinä sivussa saattaa jopa saada vähän enemmän leikkiseuraa kuin normiarjessa. Ja erinäisten nukkumajärjestelyjen jälkeen nukkua isän vieressä. (Tai ehkä suuri voittaja sittenkin on Porte-Chapeaux.**)

[Edu Kettusen äänellä:] Me ollaan voittajia elämän, ihan jokainen.

** Pääsiäisviikonloppuna olisi Monsieur Professeur suunnitelmien mukaan käynyt Suomessa juhlimassa lapsen synttäreitä (ensi visiitillä helmikuun jälkeen), ja tänään olisi jo ollut takaisin Ranskassa luennoimassa. Sen sijaan luennoi tuossa keittiön pöydän ääressä, ja näyttää siltä, että reissu venahtaa puolen vuodenkin pituiseksi – Ranska ei nimittäin palaa enää lähiopetukseen ennen kesälomia. En tiedä olisiko hän pakannut enemmän tavaraa, jos olisi tiennyt.

Le jour 27: Retkipäivä

Myönnän: tämä karanteeniaika tuo kokolailla pintaan niitä ikävämpiä kaikuja aiemmin kotona vietetyistä jaksoista, vanhempainvapaista sekä Kiinan-vuodesta. Heräsin tänään kuudelta ja ensimmäinen järjellinen ajatus päässäni oli: ihan hirveän monta tuntia edessä tässäkin päivässä. Olisi nyt edes työpäivä!

Torkahdin kuitenkin vielä hetkeksi (eli sain sillä päivää vähän lyhennettyä), ja näin jälkikäteen ajateltuna: päivähän oli kerrassaan mitä mainioin. Sen siitä saa, kun pitää odotushorisontin hyvin matalalla.

Ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon: kovat housut jalassa! Kaupunkikenkiä ei tullut evakkoon mukaan, mutta jälkikäteen ajateltuna hyvä näin, veihän retki lopulta luontopolulle eikä kylänraitille.

Ratkaisukeskeisenä ihmisenä päätin, että en lähde hätyyttelemään lapsia pois medialaitteiltaan – siitä luopumalla teen päivästä heti mukavamman itselleni, ja kyllähän ne jossain kohtaa kyllästyvät. Eli hätyyttelinkin vasta, kun aamiaisletut oli jo melkein paistettu.

Sitä ennen olin itse käynyt jo aamu-uinnilla. Ensimmäistä kertaa ikinä ilman saunaa avantokylmässä vedessä. Maisema oli tyven. Auringossa istuessa melkein lämmintä. Kuten pisin päivää aina lumikuurojen välissä. Pakkohan siitä on itselleen idyllinen päivä rakentaa.

Ilmoitin haluavani retkelle, ja retkelle pääsin: heti puoli yhden aikaan starttasi auto. Ei kuitenkaan Taalintehtaalle, kuten visioin, vaan Saloon, koska Porte-Chapeaux halusi lenkkitossut. (Ihailin omaan zeniäni. Johtuu varmaan siitä kylmänkaraisusta!)

Ei saanut lenkkitossuja, siitä samasta syystä kuin miksi me olimme maanantaina vapaapäivää viettämässä. Ja minä en saanut nepalilaista, koska koronavirus. Mutta Hese-pullaa saimme (juustovekessä on vielä kehittelemistä, mutta parempaan suuntaan on menossa). Ja parkkeerasimme auton siten, että Uskelanjoen ruskea uoma näkyi ikkunasta.

Lounaan aikana visioin meidät Mathildedahlin idyllisiin ruukkimaisemiin käyskentelemään.

Ja näin tapahtui. Kai nyt käyskennellä voi autossa istuenkin. Satoi vähän rakeitakin. Mutta sitten vihdoin Teijon kansallispuiston maisemissa sain joukon autosta myös ulos. Kaunis ulkoilureitti oli*. Vain välillä satoi lunta. Vain välillä oli kaksi lasta yhtä aikaa pusikossa kiukuttelemassa. Mutta oli järvi, oli kallioita, oli ihan pitkospuut ja suon ylitys! Vahingossa taas kaarsimme pidemmälle kuin piti, joten onnistuminen tuli siinäkin – suunnitellusti olisi kävelty lyhyempään.

Paluumatkan jäätelöt nostivat retken pisteet lapsillakin neljäkauttaviiteen.

Ja, no, loppu on historiaa. Ihan tosi suurta historiaa. Iltasaunan jälkeen lapset menivät tappelematta nukkumaan, vähän niinkuin itse, pakottamatta. Eikä kukaan minun makuuhuoneeseeni.

* Sitä kyllä pohdin onko varsinaissuomalainen havumetsä tuollaista harvaa aina, vai onko kansallispuisto entistä talousmetsää. Vähän puupellolta näytti, vaikka siellä täällä kaatunut runko makasikin. Ja sitten pohdin, että onko tämä nyt sitä kuuluisaa luonnosta erkaantumista, kun en edes tiedä olenko ”oikeassa” metsässä vai en. Mutta siis nättiä oli.