Elämää skenaarioissa

Vuokrasin tänään asunnon Ranskasta.

No joke.

Pas un blague.

Tilanne vaatinee tällä parin kuukauden postausfrekvessillä hieman takaisinpäinkelailua, mutta tosiaan tähän pisteeseen saavuttiin tänään. Ja mitä tahansa tässä tapahtuukin, voin lohduttaa itseäni tylsinä päivinä (ilman että se lainkaan lohduttaa) sillä, että ainakin ensi vuoteni tulee olemaan hyvin erilainen kuin tämä vuosi.

Tapahtumien järjestys on suurinpiirtein seuraava:
– TAMMIKUUSSA saan neuvoteltua palkattoman vapaan työstäni vuodeksi. Toki ehdotukseni oli tehdä etätöitä Ranskasta käsin, mihin ei suostuttu, mutta ei pidä vapaatakaan väheksyä. Sitoudun siis vuoden nollatuloihin, nollaurakehitykseen (ja nollaeläkekertymään), vailla pienintäkään ideaa, mitä tulisin vuoden aikana tekemään. Kotiäitiys ei tunnetusti pue minua.
– HELMIKUUSSA uskallan henkäistä muutosta ystävälleni, joka hoksaa hänen amerikkalaisten ystäviensä suunnittelevan sabbaticalia Helsingissä juuri samalla ajanjaksolla – ja kas, niin asuntomme Suomessa onkin jo vuokrattu vuodeksi! Pientä painetta pois talouspuolelta, vielä kun keksin, että voisimme pyytää pankilta lyhennysvapaata vuoden ajaksi.
– Samaan aikaan Porte-Chapeuax lähettelee minulle päivittäin paikallisia asuntoilmoituksia, mutta ilmoitusten maaninen selailu ei johda mihinkään – ulkomaalaisena ei pääse edes näytöille. Mittailemme lukemattomia kertoja turhaan etäisyyksiä talleille ja maanvyörymäriskejä. Ja kuinka paljon vituttaisi kantaa kauppakasseja vuorenrinteitä pitkin. Tai tätä ehkä vain minä.
– MAALISKUUSSA saan kustannussopimuksen, että kirjoittaisin Ranskan-vuoteni aikana kirjan. Etpä arvannut tätä tulevaksi!! Mutta no joke, pas un blague, vaikka edelleen minun on vaikea kertoa ilman, että se kuulostaisi ihan hirveältä läpältä. Tämä saattaisi kenties olla ihan oman postauksensa aihe, todennäköisesti jopa oman bloginsa. Sellaisen, joka markkinoi sitä uutta kirjaa ja jota siis päivitetään. Mielellään jopa luetaan.
– Tässä kohtaa alan oikeasti huolestua asunnonsaamisen realisoitumisesta, sillä matkaan olisi näillä taustamuuttujillani hyvä päästä, joten tarjouduin soittamaan välittäjille ja (kyllä, otan häpeämättä kaiken kunnian itselleni) saankin Hattutelineen näytöille, ja nyt
– HUHTIKUUSSA, kolme asuntonäyttöä myöhemmin, meillä on asunto. Grenoblessa.

Näkymä uudelta kotitaloltani. Ehkä. Tai joltain muulta talolta.

Mutta nyt menin vähän rikkomaan kronologian sääntöjä, sillä tuossa kustannussopimuksen ja asunnonvuokrauksen välissä pääsin myös työhaastatteluun työpaikkaan, joka heittäisi kaikki edellämainitut suunnitelmat Isereen, Porte-Chapeaux muuttaisi Suomeen, ja meikämanaatti ryhtyisi tekemään uraa niinku isolla uulla. Mutta siinäkin tapauksessa olisi kyllä syytä vaihtaa blogia. Tai ainakin editoida tuo edellinen virke.

Mutta että sellaista, isojen vaihtoehtoisten skenaarioiden edessä ollaan: joko muutamme Ranskaan ja kirjoittelen kirjaa Alppimaiseman avautuessa ikkunastani tai sitten lähden työelämässä ihan uusille. Eli yritämme edistää Ranskaan-muuttoa ilman, että teemme mitään sellaista sitoumusta, joka estäisi Sen Työpaikan vastaanottoa. Joka tapauksessa kuulostaa käsittämättömän jännittävältä tässä arjessani, jossa tapahtuu absolutely de rien, aldrig, ja kutittelee suurta vahvuuttani: kykyä odottaa ihan vaan rauhassa.

Ja pahoittelen, tämän blogin nimi ei tule silti toteutumaan. Joku nokkela saattaa muistaa, että meidänhän ei koskaanikinä pitänyt muuttaa Ranskaan (sillä kukapa olisi arvannut tämän viime vuoden asioita tulevaksi), mutta siis hauska vitsihuumori otsikossa ei toteudu mahdollisesta muutosta huolimatta.

Asunto on kalustettu.

Mardi c’est merde

Joo-o. Koronaa pidellyt.

Ja alkaa vähän niinku riittää. Hattuteline lähti joulun jälkeen takaisin Ranskan-maalle hattuaan pitelemään, ja me olemme nauttineet kaikkien aikojen koronatalvesta. Eli jossain kohtaa tämä kylmä ja pimeä yhdistettynä siihen, ettei mihinkään sisätiloihin voi mennä, on vaan kertakaikkiaan alkanut läikkyä yli.

Yleensä tiistaisin.

Maanantaita aina suotta haukutaan, mutta oikeastihan tuo ihan kelpo päivä yleensä lipuu ihan kivutta ohi viikonlopun jälkimainingeissa. Ei sillä, että viikonlopuissa olisi hirveästi eroa arkipäiviin, mutta kuitenkin, usein on maanantaina pyykkiä pestävänä ja ruokaa laitettavana – ja voi muistella, että eilen sentään kävin ulkona valoisaan aikaan. Mutta sitten tiistain koittaessa ja tyhjää kalenteria tuijottaessa se aina iskee: ei mitään ohjelmaa tänäänkään, paitsi pyykkiä ja ruokaa, eikä huomenna, eikä koko loppuviikkona. Ja siihen viikonloppuunkin, jolloin ei ole yhtään mitään ohjelmaa, on vielä ihan älyttömän monta päivää.

Siis hilpeissä tunnelmissa!

Mutta ehkä tämä helmikuu on sitten se vuodenkierron tiistai. Joululoman ja uudenvuodenlupausten tuoma energia (kuten ”kävelen kymmenentuhatta askelta joka päivä!” ja ”ulkoillaan tunti päivässä säässä kuin säässä!”) on jo kauan sitten hiipunut ja kesä on vielä ihan sietämättömän kaukana, odotushorisontissa on pelkkää ankeutta. Odotushorisontissa, joka aina kolmen viikon välein päivitetään kauemmas tulevaisuuteen koronarajoitusten joko jatkuessa tai pahetessa.

Ehkä se huhtikuussa sitten helpottaa. Jos ei koronarajoitukset niin edes tuo ulkonaliikkuminen.

**

Seuraavassa postauksessa sitten, miten talviuintiharrastus on jaksanut pitää mielen reippaana näin kaamoskaudella! Usein jopa kymmenien minuuttien ajaksi, mikä on kyllä tehokasta, kun itse suorite kestää vain kaksi.

Where beer meets breaking and entering..

Olen tässä vähän ynnäillyt asioita ja tullut siihen lopputulokseen, että korona päättyy huomisen jälkeen. Draaman kaari täydellistyy, eikä muita vaihtoehtoja ole.

Aina joskus on hyvä palata aivan alkuun. (Joka oli hieno aloitus Long Playn uusimmassa uutiskirjeessä.*) Tässä tapauksessa ensimmäisen koronasulun alkuun maaliskuussa, kesämökillemme ja ensimmäiseen (ja toiseksi viimeiseen) futisjoukkueen zoom-puheluun. Mitä ihmettä tässä oikein pitäisi tehdä, ihmettelimme.

– Minä olen lähinnä kuunnellut Drunk Women Solving Crimea, sanoi yksi.

Ja sitä minäkin sitten aloin tehdä. Kävelin metsissä ja nauroin ääneen.

Podcastin ensimmäinen jakso on tullut ulos syyskuussa 2018, ja kerran viikossa ilmestyen sitä on siis kertynyt 119 jaksoa. Aina välillä livenä ”Why not join the Drunk Women Solving live, at the…”, mutta nyt maaliskuusta alkaen remotely, kuten kaikki muukin. (Maaliskuuhun 2020 minä pääsin joskus toisen aallon syövereissä.)

Ja muutama viikko sitten (minulle) podcastissa alettiin mainostaa seuraavaa esiintymistä joulukuun alussa – ajatella, ne olivat siellä taas olleet, ihan livenä! Kunnes esitystä siirrettiin, ja TA-DAA: se on 15.12. Siis huomenna! Ja se striimataan! Olen viikonloppuna kuunnellut podcastin tähän päivään, täydet 119 tuntia, ja nyt minulla on liput! Keikalle! Huomenna!

Oli yhtä aikaa hienoa ja vähän surullista huomata olevansa aidosti innoissaan mahdollisuudesta päästä livestriimin ääreen. Mutta ehkä siis tälläkin formaatilla ja minulla voi olla jonkinlainen tulevaisuus.

Paitsi, että niin: nähdäkseni korona nyt loppuu tähän.

* Suositus 2: jos et vielä ole Long Playn tilaaja, ala olla. Myös oiva vinkki pukinkonttiin!
Suositus 1 oli varmaan aika ilmeinen.

Kesän lupaukset talvesta

Marraskuu on ollut poikkeuksellinen. JA ENNEN KUIN lopetat lukemisen, niin en toki tarkoita koronan vuoksi. Koska joo, totta kai keskimäärin kaikki on ollut ”poikkeuksellista” tässä sitten maaliskuun. Mutta siis poikkeuksellinen marraskokemuksena.

En ole varsinaisesti mikään positiivisen ajattelun airut, mutta tänä vuonna olen haastanut ajatukseni siitä, että puoli vuotta pitkä, pimeä ja kamala marraskuu ei välttämättä parane sen kamaluuden hokemisella. Niinpä olenkin tavoilleni poikkeuksellisesti pohtinut keinoja, jotka voisivat tehdä tästä kaamoskaudesta jotenkin siedettävämpiä. (Tiedän, vallankumouksellista!)

Ja näistä osa toki mahdollistuu ihan vaan koronan takia.

Marrasruusut.

Kaikki keskustelut palaavat aina koronaan.

Mutta mitä sitten on toisin?

1. Olen pystynyt ylläpitämään liikuntaa – käyn jopa kävelemässä, millaiseen leimiyteen en ole koskaan ennen sortunut. Ja koska olen etätöissä, voin käydä kävelyllä jopa valoisaan aikaan, edes lyhyesti. Eli sen sijaan, että hikoilisin ratikassa pimeässä töihin ja pimeällä kotiin, olen saattanut juosta (yli yhtenä aamuna olen juossut!) Ninjan kouluunviemisreissulla parinkymmenen minuutin pyrähdyksen.

Viime viikolla juoksu oli jäissä heikon olon vuoksi (koronatesti kolmonen!), mutta en silti lopettanut sitä vielä kokonaan! Vaikka tietysti olisi vahva syy, kun putki jo meni katki. Huomenna aamulla aion juosta taas.

2. Talviuintitavoitteeni tuo mukavaa haastetta, viikottaisen rituaalin ja jopa jännitystä veden kylmenemisen suhteen. Ja ennen kaikkea, nopeiden endorfiinien lisäksi harrastuksesta saa helppoja irtopisteitä kavereilta. Kaiken päälle sillä väitetään olevan terveyshyötyjä, mutta niitä varten vedessä pitäisi olla minuutti. Minuutti on muuten tosi pitkä aika.

Laskujeni mukaan olen onnistunut kuitenkin joka viikko käymään kylmän veden pulahduksella. Tai siis instastahan sen voi suoraan laskea.

Varusteurheilua tämäkin.

3. Kolmas suuri talvipäätökseni oli pyöräillä läpi rospuuton, eikä lainkaan käyttää julkisia, mutta se päätös toki pyörtyi heti ensimmäisenä marraskuun sadepäivänä, kun piti lähteä läsnäkokoukseen keskustaan.

Marraskuisen pyöräilyn suunnittelu on kyllä huomattavasti helpompaa heinäkuussa kuin marraskuussa.

Mutta yhä kuvittelen, että aion vaihdattaa pyörääni nastarenkaat, ensimmäistä kertaa ikinä. Ja jos vain saisin suoritettua tähän liittyvän ikävän varuisteidenpäivitystarpeeni nollalukukamojeni tilalle (vedenpitävät kengät, takki, reppu, pipo ja hanskat – housut jo hankin!) tämäkin haaste olisi eittämättä helpompi pitää hengissä. Eikä paria hairahdusta ratikkaan lasketa!

Muistikuvissani marraskuussa ei kyllä ikinä ole tämän näköistä.

Kaiken ulkoisen ihanuuden lisäksi marraskuuhun osuu aina yksi työvuotemme paineisimmista jaksoista, mutta sekin sujui tänä vuonna paremmin kuin koskaan. Tämä taas johtuu joko A. etätöiden tuomasta kokonaiskuormistuksen pienentymisestä, B. hyvästä tsägästä, lopputulos on kiinni monien ihmisten yhteisvaikutuksesta, tai C. tästä kummallisesta marrasharhasta, jossa olen – eli se vaan tuntuu sujuneen helpommin.

Paha toki mennä sanomaan onko listaamillani liikuntatavoitteilla ollut vaikutusta vai onko kyse enemmänkin pyytämättä tulleesta tahdin rauhoittamisesta vai ihan vaan poikkeuksellisen lämpimästä ja kauniista keleistä (mikä ilahduttaa, vaikka suhde ilmastonmuutokseen aiheuttaakin kognitiivista dissonanssia). Mutta eivät ne ainakaan näyttäisi haitaksi olleen.

Kuitenkin jo vähän huolestuin, kun törmäsin netissä positiivariajatukseen, että ”Marrasputkessa torjutaan synkkiä ja pimeitä päiviä ulkoilemalla joka päivä 25min. […] Marras-sana viittaa kuolemaan. Kuolla, jotta voi syntyä uudelleen.” Ja siis en tikahtunut kyyniseen nauruuni, vaan ajattelin, että tuohan on varmaan oikein järkevä ajatus.

Sellaista! Mutta ehkä on aika paketoida tämä vieraspostaus ja kiittää Mme Noiria, että sain käydä kylässä! Ensi kerralla sitten taas itse Noir varmasti taas puikoissa.

Vita brevis, semana longa

Tällä viikolla ei sitten tullut yhtään juoksulenkkiä, laskeskelin iltasella. Kunnes tajusin, että maanantai – jolloin käytiin Porte-Chapeux’n kanssa lenkillä ennen tämän Ranskaan-paluuta – on toden totta tätä samaa viikkoa.

Ja se on jo ehtinyt palatakin sieltä Ranskasta!*

Tuli sellainen olo, että tästä toden totta tulee pitkä marraskuu.

* Tämä onkin hauska juttu. Ranskan tartuntakäyrät osoittivat toki kaakkoon jo hyvän aikaa, mutta koska muutakaan tietoa ei ollut varmistunut, Porte-Chapeaux lähti suunnitelmansa mukaan syyslomalta takaisin Ranskan-kotiin tiistaina. Seuraavana iltana, keskiviikkona, Macron julisti ulkonaliikkumiskiellon perjantaista alkaen, ja – kas! – kymmenen minuuttia ennen puoltayötä Ranskassa Le Professeur olikin jälleen Tuusulanväylällä! 48 tuntia reissussa ja uusi kymmenen päivän karanteeni hankittuna!

Kun yrität löytää valoisia puolia koulumatkasta.

Samaan aikaan kun pohdiskellaan koko porukan Ranskan-vuotta ensi syksystä alkaen, viikon suunnitteluhorisontti tuntuu yltiöpäiseltä. Mutta varmaa on, että edessä aukeava marraskuu kestää vuosia.

Kauan kauan sitten viime viikonloppuna oli niinsanotusti onnea sienimetsällä. Ja muutenkin ihanaa aikaa lasten ystävien ja niiden aikuisten (minun ystävien) kanssa mökillä.

Mahdollisen Ranskan-vuoden keskeisiä pohdintoja on paitsi toimeentulo, siihen liittyvä pieni detalji, eli minun päivieni sisältö. Työnantajalta jo selvitin, että he pitävät työpanostani niin tärkeänä (niin ne sanoivat), että mieluummin hankkivat minulle sijaisen kuin pitävät minua etätöissä ulkomailta käsin.

Ja jos minulta kysytään, mitä haluaisin tehdä – kuten Porte-Chapeaux tuon tuosta kyselee – vastaus on, että näiden muutamien tahkottujen vuosien jälkeen en mitään, syljeskellä kattoon. Mutta kun syysloman ensimmäisenä päivänä olin puoli tuntia heräämisen jälkeen helisemässä, kun mitään ohjelmaa ei ollut, tämä mitääntekemättömyyssuunnitelmani jotenkin kyseenalaistettiin.

(Mutta voihan sitä toki olla tekemättä töitä, ja silti olla tosi jännää ohjelmaa ja mielekästä sisältöä koko ajan ja joka päivä, eikö? Eikö!)

Mutta siis urheiluviikkoon, jonka tilastointia tuossa alussa aloitin, mahtui paitsi se lenkki maanantaina, myös tavoitteenmukainen kylmäuinti uimahallissa (otin kellolla aikaa, kun ilmeisesti vedessä pitäisi viettää minuutti, jotta terveysvaikutukset alkavat vaikuttaa: ja pidennettyihin lenkkeihini kului 25s ja 30s, eli koko viikkoa ei tule täyteen tällä harrastuksella) ja kahdesti futista (jota kuumoittava aikuisten harrastuskielto ei vielä ole lopettanut).

Ja kuuluihan siihen myös Helmareiden peli (!), Ateneum (!!), ystävien näkemistä (!!!), ravintolalounaita (!!!!) ja metromatkailua (V). Kaikki näistä maski päässä ja turvaohjeistuksia noudattaen – silti näiden listaaminen aiheuttaa vähän nolostumista, että mikä kreisibailaava koronahurjastelija!

Keski-ikäisyys pukee korona-aikaa.

Aika aikaansa

Haluaisin sanoa, että tulen muistamaan tämän syksyn aikana, jolloin aikaa oli tavanomaista enemmän, mutta se ei pidä paikkaansa. Tuskin tulen muistamaan tätäkään aikaa.

Mutta koronan myötä elämä on eittämättä pienentynyt: iltamenoni ovat vähentyneet dramaattisesti ja työmatkat karsiutuneet nollaan.

Ja erinäisten sattumien takia – näistä suurimpana Suen Y94.8, kaatuminen samalla tasolla, ja sen seurauksena kipsattu käsi – lasten harrastuskalenteri on kutistunut murto-osaan entisestä. Itse asiassa minä harrastan tällä hetkellä perheessä eniten. Ja se tuntuu kyllä jotenkin vähän väärältä.

Oman harrastamiseni mahdollistaa paitsi lapsenvahti, myös se, että lapset voi nyt jättää keskenään kotiin tunniksi, pariksi. Ja etätyöt osaltaan lyhentävät työpäivien kokonaiskestoa.

Kaiken tämän seurauksena minulla on enemmän aikaa käsissäni kuin koskaan lapsiperhevuosina. Tai siis nolla-aikaa, jolle ei ole mitään ohjelmoitua sisältöä. Eniten tyhjiä viikonloppuja kalenterissa.

Siivosin eilen. JA kävin lenkillä. Se kertoo ehkä tiivistetysti tilanteen, jossa olemme.

Toki kävimme myös Megazonessa, Poulainilla oli kaverisynttärit ja meillä oli illalla vieraita katsomassa Putousta. Mutta vain kaverisynttärit oli ohjelmoitu ennen lauantaiaamua.

Helsinki Design Weekin lastentapahtuma uusitulla Olympiastadionilla oli nähdäkseni kuvaava esimerkki korona-ajan tapahtumallisuudesta. Oli puitteet, mutta tapahtuma puuttui.
Mika Vainion 50 Hz Kiasmassa. Museokierroksen ajalle otin sentään lapsenvahdin. Tai oikeammin, minulla oli varattuna lapsenvahti, mutta ei ajalle mitään ohjelmoitua sisältöä. Kävin museoissa.
Cooperin testi Ninjan futistreenien aikaan. Tämän syksyn uutuutena on myös ajatus, että lenkille voi lähteä, vaikka ei olisikaan tuntia aikaa tai huvittaisi juosta kahdeksaa kilsaa. Että voi vaivautua trikoisiin vain puolen tunnin takia – tai 12 minuutin!

Ymmärrän, että jonkun korvaan tämä kaikki saattaa kuulostaa vain ihanalta, mutta tilanne muuttuu kun huomioi oman händikäppini eli valtavan suorittamisen tarpeen. Leppoisa kotiaika tarkoittaa aivan liian helposti lamaannuttavaa kännykän tuijotusta. Herääminen ilman valmista suunnitelmaa päivään on minulle lähtökohtaisesti hirvitys. Päivä, josta ei jää korkeatasoista kalenterimerkintää, on hukattu päivä.

Eli ehkä huomionarvoisinta onkin se, että olen myös nauttinut tästä syksystä. Olemme viettäneet aikaa omalla pihalla enemmän kuin ennen – olen vieläpä saanut lapset keskenään pihalle! Sue on alkanut tuoda kavereita koulun jälkeen meille. Legokaupunki on ollut sohvapöydällä kohta kuukauden – ja sillä jopa leikitään. Megazone ja uimahalli ovat kivoja hetkiä, eivät vain suorituksia tyhjän päivän täyttämiseksi.

Epäilen vahvasti, että jouluun mennessä olen irtisanoutunut töistäni ja olemme muuttaneet Pellon vanhaan kansakouluun hoitamaan possuja ja rapsuttelemaan ikkunankarmeja.

Testaa, jäljitä, unhoita

Soitin tänään koronaneuvontaan. Vaikka sanovat, että ei saa soittaa tuloksia kysyäkseen, soitin silti, enkä raaskinut katkaista jonotusta työpalaverin ajaksi. Vietin siis aamuisen Teamsin taustamusiikilla, ja tietenkin ne vastasivat sitten juuri kesken kokouksen. (Kuinkakohan paljoa jonoa kasvattaa ne ”Aa, sori, en tajunnut, että vastasitte” -dialogit?) Kävi ilmi, että testi _oli_ otettu, lapsen sotulla löytyi näyte, mutta sitä ei vielä oltu analysoitu.

Haluaisin ajatella, että soittoni ja sen välillä, että vastaus (nega) tänä iltana vihdoin tuli, ei ole yhteyttä. Ja yritän aktiivisesti välttää sen ajattelua, että ”omalla rahalla” vastauksen saa sieltä Hernesaaren autokaistalta kuudessa tunnissa, ja julkisen maksamana siihen meni kahdeksan _päivää_.

Vaan eipä olisi tietysti pörriäisillä myytävää työterveysasiakkaille, jos julkisen puolen näytteet tulisivat ulos yhtä nopeasti kuin yksityisen.

Mutta onneksi emme odottaneet tulosta, vaan lapsi on ollut koulussa jo eilisestä, siis viikon lievän flunssasairastamisen jälkeen. Vanhan maailmanjärjestyksen aikaan olisi mennyt kouluun todennäköisesti jo viime viikon torstaina.

Mutta nyt kun siis kaikki näytti hyvältä, kaikki perheestä olivat terveenä – sain viestin, että lapsenvahti on vähän oireinen ja menee huomenna koronatestiin. Eli kuullaan sitten taas viikon kuluttua. Onneksi työmenoja oli sovittuna vain kahdelle seuraavalle illalle.

Tämä mielipide ei ole kauhean uniikki eikä yhtään rakentava, mutta sanon silti, että nämä testaushommelssonit eivät nyt kertakaikkiaan toimi näin. Ja kuten ystäväni tänään laskeskeli – eipä auta koronavilkun vilkutuksetkaan, jos tiedon saa kymmenisen päivää sitten tapahtuneista altistumisista. Hyvää on tietysti se, että 14 päivän omaehtoisesta karanteenista valtaosa on ehtinyt mennä ohi ennen tiedon saamista.

**

Mutta joo. Vähän kotipainotteista on siis ollut elämä. Riittävän, minun makuuni. Onneksi tämä hiljattain alkanut juoksuhaasteeni kuitenkin sekä motivoi että antaa tekosyyn poistua kotoa edes hetkeksi. Tänään pääsin ja pakotin itseni lenkille vasta lasten jo käytyä nukkumaan, eli lähempänä kymmentä. Moitimme: ulosastumisen hetki. Kiitämme: juoksemisen aloittaminen! Aloittamisen tuskainen kynnys on ylitetty!

Ja kun nyt päätin juosta vain lyhyesti, päätin spontaanisti kokeilla myös kuinka pitkälle pääsisin Cooperin testissä. Epävirallinen tulos, joka sisältää yhden ylämäen sekä yhden valokuvan ”kuusta”, oli 2220 metriä – jonka lenkin jälkeen googlasin ”hyväksi”, mutta paljoa ei puutu ”erinomaisesta” minun ikäluokassani, joten hyviä tilastosyitä juoksemiselle löytyy koko ajan lisää.

Lisäksi sain juoksukelloltani mitalin. Mitalit ovat parasta mitä juoksukellot tarjoavat!

**

Niin ja tosiaan: Le Professeur pääsi viiden päivän matkanteon jälkeen perille. Ei ollut unohtanut hanaa auki tänne lähtiessään, enkä minä ollut saanut sakkoja siitä tammikuisesta peltipoliisin välähdyksestä. Ehkä se olisi toki selvinnyt jo aiemmin ulosoton muodossa.

Mutta siis tout va bien. Tai melkein tout ainakin.

Korttitalo

Hernesaaren drive-in-koronatestauspaikalla oli tänä aamuna kahden tunnin jono. Ajanvarauksella.

Le Messieur Professeur on päässyt kotimatkallaan ensimmäiseen yöpaikkaansa Liettuaan. Enää kolmisen päivää ja neljä maarajaa jäljellä.

**

Suomalainen lapsiperheistö vaikutti syyskauden alkaessa olevan melko huolissaan tulevien kuukausien sujumisesta flunssakierteineen ja koronaeristysvaateineen. Itsekin osallistuin keskusteluun teorian tasolla, mutta en kuitenkaan suuremmin vaivannut sillä itseäni. Harvoin meillä sairastetaan!

Työnantajani suhtautuminen alkavan syksyn koronatilanteeseen löi vielä pahemmin ohi: aloitimme elokuun ”palaamalla normaaliin” eli koko toimiston kattavalla kahden viikon etätyökiellolla. Sen jälkeen ohjeistusta löysättiin, mutta normaaliuden kasvattamisen nimissä minäkin suunnittelin olevani puolisen viikkoa etänä, toisen puolen toimistolla – vähän kalenteriin sovittujen tapaamisten ja tapahtumien mukaan.

Ja kokonaisen viikonhan tätä koulun alkamisen jälkeen kesti. Kunnes sitten sunnuntain vastaisena yönä Ninja alkoi osoittaa hengitystieinfektion oireita.

Koko syksyn kalenteri sai välittömästi liekehtivän epävarmuuden leiman. Miksi suunnitella mitään, kun mahdollisuus sille, että joku lapsista on oireinen on keskimäärin suurempi kuin että ei olisi.

**

Huomionarvoista on, että tämä epävarmuuden tila tuntuu juuri nyt suuremmalta kuin keväällä. Kun kaikki oli yksiselitteisesti peruttu ja kaikki olivat yksiselitteisesti etänä ja me olimme melkolailla täydellisessä koronaeristyksessä, oli helppo suorittaa se, mitä jäljelle jäi. Mutta nyt kun yhtäältä on vaatimus larpata normaaliutta, pitää lapset koulussa ja suorittaa töitä normaalisti eteenpäin (myös niitä keväältä peruuntuneita asioita), ja sitten toisaalta vaade hyvin matalan kynnyksen reagoinnista oireisiin ja sen myötä kaiken peruuntumiseen – ja tämä kaikki nyt jälleen pitkästä aikaa yhden vanhemman taloudessa, mutta toisin kuin aiemmin yh-urallani, ilman mahdollisuutta juurikaan hyödyntää lapsenvahteja…

…niin voisiko sanoa, että yhtälö vaikuttaa haastavalta? Jopa kaoottiselta?

**

Toki ongelman ratkaisu on myös pitkälti omissa käsissäni. Muistutan itseäni, että sairaan lapsen hoidon järjestämiseksi voi pitää vapaapäivän – ei etäpäivää – ja että täytyy vain reippaasti uudelleenorganisoida töitä, eikä yrittää tehdä kaikkea jäljellejäävässä ajassa.

Hieno teoria, eikö?

**

Nyt iltaan mennessä muuten lapsi numero kaksi on alkanut oireilla. Kiitos THL:n tänään tulleen toimintaohjepäivityksen, enää ei perheen kaikkia lapsia tarvitse testata samanaikaisessa infektiossa, eli Ninjan uhrautuminen riittää kaikkien puolesta. Ja kun sanon uhrautuminen, niin millaista siinä kohutussa testissä sitten oli?

– Pahempaa ku aattelin.

Mutta ei niin paha, ettei ”kaupan suurin jäätelö” eli Dajm-tuutti olisi siitä yli vienyt.

Sitten eikun testituloksia (Ninja) sekä oireettomuutta (Sue) odottelemaan!

Juoksukoulu, vol X

En tiedä kuinka monta kertaa olen ”alkanut lenkkeillä”, mutta olen onnistunut siinä kerran. Vuonna 2013. En enää muista, mistä motivaatio alunalkaen kumpusi, mutta tiedän, että sitä ylläpiti koko pitkän talven yli Sports Trackerin tilastojen tuijotus sekä keväälle 2014 varaamani puolimaraton.

Kelailin tässä Sports Trackeria ja totesin, että toukokuinen Helsinki Half Marathon (silloin vuonna 2014) onkin yhä viimeisin yli kymmenen kilometrin lenkkini.

Siis ennen eilistä!

[Motivaatio katosi, kun onnistuneen puolimaratonin jälkeen olisi pitänyt siirtyä kokomaratoniin tai nopeampaan puolikkaaseen, eikä niihin treenaaminen kiinnostanut. Ja parin kuukauden päästä muutimmekin Kiinaan, eivätkä ilmansaasteet houkuttaneet lenkille. Epämotivaatiotekijöitä minun ei tarvitse hakemalla hakea.]

Kesä kaupungissa.

Monet ystävistäni ovat kuluneen vuoden ja erityisesti koronasulun aikana innostuneet – jos ei kehtaa kutsua sitä hurahtamiseksi – kuntoilusta. Porte-Chapeaux ja työterveyshoitaja taas puhuvat, että nyt tehdään niitä valintoja, jotka määrittävät vanhuuden kuntoa.

Pitkään onnistuin ulkoistamaan itseni näistä keskusteluista. Käsitykseni mukaan pysyn kunnossa kuntoilematta ja hoikkana asiaan panostamatta. Enkä kyllä oikeastaan aio tulla vanhaksikaan.

Mutta jännä kyllä, ihan kaikki tuosta ei pidä paikkaansa. Tai mikään siitä.

Siispä nyt kesälomalla, kun ystävä juoksutti minua Punkaharjun poluilla, tajusin, että suuntaa on muutettava nyt. Eli oli muuten kallis lenkki.

Hain nimittäin heti kotiin palattuamme uudet lenkkarit, erittäin fancypancyn älykellon suoritusten taltioimiseen – ja samanlaisen neonkeltaisen juoksuvyön kuin mitä ystävälläni oli. Nyt siis pelkkä pihiys pakottaa minut juoksemaan sen verran, että hankinnat on kuoletettu.

Muut strategiset keinoni ovat:
– no se juoksukello: mittaaminen toimi viimeksikin, eli se voisi toimia nytkin, vähän edistyneempänä versiona vielä
– asiasta huuteleminen kaikille mahdollisille, jotta tavoitteen vesittyminen olisi nolompaa (ergo blogissa taas)
– odotus siitä, että jossain kohtaa juokseminen ei enää ole tuskaa, eli tieto siitä, että runner’s high on totta ja olemassaoleva asia – minun pitää vain hieman työskennellä sen eteen, sekä
– Ninjan kouluunmeno – mikä tarkoittaa, että minun on mahdollista karata kotoa lyhyiksi ajoiksi ilman lapsenvahtia.

Tämän viimeisimmän rajoja eilen jo hieman koettelimme, kun lähdimme yhdessä Chapon kanssa lenkille, ja suunniteltu 7km lenkki tuplaantui – koska Monsieur Joggeur Professeurin mukaan olisi ollut tylsää palata samaa reittiä. Mutta se on siis mahdollista! Sekä 1h45 poissaolo että 14 kilometrin juoksulenkki! Yes I can!

Mutta pitkäjänteisyyttä se vaatii. Eli pliis, jos olet täällä, nalkuta ja kysele olenko käynyt lenkillä. Jos olet Helsingissä, lähde kanssani lenkille!

Le jour 58: Le jour 1

Aikalaislukijalle ei tarvitse kuvailla sitä ihmeen tuntua, joka tähän päivään sisältyy. Mutta historioitsijoille ja aikamatkaajille tiedoksi: tämä oli etätyöpäivä, jolloin sai tehdä koko päivän keskeytyksettä töitä!

Niin keskeytyksettä, että neljältä huomasin, ettei kukaan taloudestamme ollut valmistanut lounasta. Ihan kuin vanhoina hyvinä tutkijakammiovuosina.

Anarkiaa.

Lapset siis palasivat kouluun kahdeksan viikon etäkoulun jälkeen. Olkoonkin, että poikkeusajan lukujärjestykset menevät perheessämme siten, että Sue ja Poulain ovat teoriassa vain kaksi tuntia yhtä aikaa poissa kotoa. Mutta käytännössä ei niitä paljoa ole näkynyt. Toki olen nihkeämutsi ja kiellän menemästä kavereille kylään, mutta ilmeisesti siis pihallakin pärjäilee.

Ajatus ihmisten välttelystä täällä kaupungissa on kyllä – edelleen – lähinnä absurdi. (Kävimme pihalla. Pihalla oli 23 ihmistä.) Metsän keskellä oli helppoa olla ehdoton, mutta yritetään nyt täälläkin edes näön vuoksi.

Ja onhan tämä ihanaa olla taas kaupungissa, ihmisen luonnollisessa elinympäristössä! Eli mikä huojennus: olen sittenkin yhä minä.

Kävin myös heti eilen kampaajalla, joka louhi pääni esiin siihen kasvaneen kansakouluperuukin alta. Ihmettelin silloin ennen vanhaan pari viikkoa sitten, kun kaverit kertoivat meikkaavansa omaksi piristyksekseen, että miksi ihmeessä. Mutta pakko myöntää: on oltava kovien housujen ja sivusiilin ansiota, että sain tänään monta isoa asiaa radalleen töissä.

(Koska ei se nyt vain siitä keskeytyksettömästä työajasta voinut johtua.)

***

Lienee myös sivusiilin ansiota, että tajuan aluksi kuvittelleeni tämän olevan poikkeuskausi, jonka jälkeen se poikkeuskausi päättyy ja palataan arkeen. Vain siitä näkökulmasta saattoi olla mielekästä vaikkapa laskea poikkeuskauden kestoa päivissä. Nyt alkaa olla ilmeistä, että hommaan on suhtauduttava kuin pikkulapseen: aina on joku vaihe.

Nyt on sellainen vaihe, että lapset ovat koulussa, eskarissa, kesäleirillä, ja tätä vaihetta kestää nelisen viikkoa. Sitten on pari viikon vaihe etätöitä niin että kaikki lapset ovat lomalla (that’ll be fun!) ja sitten jokavuotisena toistuva poikkeustila: kesäloma. Tänään tulleen määräyksen mukaan työpaikalla siirrytään ”takaisin normaaleihin käytäntöihin” kesälomien jälkeen. Tuntuu hullulta, mutta toisaalta – kukapa niin kauas osaisi ennustaa, että miltä maailma näyttää ja tuntuu.

Just nyt tuntuu hyvältä tämä vaihe.